75-vuotias eläkkeellä oleva hydrologi Veli Hyvärinen asuu Helsingissä. Hän luonnehtii itseään kauneuden riivaamaksi.
75-vuotias eläkkeellä oleva hydrologi Veli Hyvärinen asuu Helsingissä. Hän luonnehtii itseään kauneuden riivaamaksi.

Veli Hyvärinen eli yksinäisen nuoruuden, mutta alkoi edistää homojen oikeuksia jo 1960-luvulla. Hän sanoo, että elämä on palkinnut rohkeuden.

"Olin Helsingin keskustassa Kansalaistorilla, kun eduskunta äänesti uudesta avioliittolaista viime vuonna. Oli marraskuun loppu, ilma oli lämmin, ja paikalla oli tuhansia iloisia ihmisiä. Se oli mahtavaa. Uskoin, että lainmuutos menee läpi.

Katsoin ympärilleni ja totesin, että en tunne ketään. Sukupolvet ovat vaihtuneet, fiksua väkeä on paljon.

Olin homoaktivisti jo 1960-luvulla. Kirjoitin vuonna 1969 vastineen ikävään, homovastaiseen pääkirjoitukseen Kotimaa-lehdessä, koska minua suututti sen ajan kirkollisten piirien ahdasmielinen ajattelu. Vastineeni julkaistiin melkein sellaisenaan. Siitä pitää nostaa hattua toimitukselle.

En tiedä, olinko rohkea vai naiivi, mutta minulla oli lapsellinen usko edistykseen. Ajan henki oli myös sellainen, että pakkohan tästä on mennä eteenpäin.

Kotimaa-lehden jutun aikaan olin töissä Hydrologisessa toimistossa. Samassa rakennuksessa sijaitsi Ilmatieteenlaitos. Jutun ilmestymisen jälkeen yksi Kristilliseen liittoon kuulunut nuori meteorologi tuli sanomaan minulle, että kun me tulemme valtaan, sinä olet ensimmäisten ammuttavien joukossa.

Tasa-arvoinen avioliittolaki oli silloin kaukainen haave. Nyt, 45 vuotta myöhemmin, laki mitä todennäköisimmin toteutuu.

 

Kun olin koululainen, homoa ei käytetty haukkumasanana. Jotkut pojat saattoivat sanoa jostain opettajasta, että hän oli homo, mutta se oli siinä. Nuoruudessani mitään homoilmiötä ei ollut.

Murrosiässä huomasin, että kaipasin poikaystävää. Perheessämme oli kuusi lasta, joista olin toiseksi vanhin. Olen myöhemmin kertonut homoudestani kaikille elossa oleville sisaruksilleni. He ovat suhtautuneet hyvin ja tulleet vastaan.

Isän kanssa ei ole puhuttu, mutta on hän varmaan tiennyt iät ja ajat. Se on vähän niin, että mitä sitä turhia puhumaan.

Meillä kukin sai tehdä mitä lystäsi, ja vanhemmat luottivat siihen, että olemme kunnon penskoja emmekä tee hulluja. Asuimme Leppävirralla maalaistalossa, jossa tuotettiin itselle ja muille ruokaa. Lehmien lisäksi meillä oli lampaita, kanoja, sika ja hevonen. Tulot tulivat lehmikarjasta ja metsästä.

Kuvassa Veli niittää isänsä kanssa vehnää kotipellosta 1950-luvun loppupuolella. 

Pienestä pitäen opimme tekemään töitä, kun oli pakko. Kerran isä sanoi minulle: ”Haepas hevonen.” Olin alun toistametrinen ja iso eläin oli yksin laitumella. Minun piti itse ottaa selville, miten haku onnistuisi. Tiesin, että hevosen saisi houkutelluksi leivän- tai sokerinpalalla. Makupala piti antaa kämmeneltä hevosen huulten väliin.

Vaikeinta oli laittaa korkealle päitset päähän ja pujottaa kuolaimet hevosen leukojen väliin. Mutta kun onnistuin, jättimäinen eläin lähti kulkemaan nöyrästi perässä.

Tuo jalo hevonen selvitti myöhemmin raskaimmatkin tukkilastit hankalasta metsämaastosta, kun olin koulun ja yliopiston lomilla ja tukkirahdissa.

Hevosen kanssa tulin toimeen, mutta elämäntilanteeni kanssa en. Sympaattiselle opiskelu- tai työtoverille en uskaltanut sanoa pitäväni hänestä.

"Vei kohtuuttoman kauan, että pääsin lähelle muita miehiä. Siinä meni koko nuoruuteni."

 

Olin hyvin ujo ja arka. 1960-luvun lopussa tulin siihen tulokseen, että tämä ei vetele, on tehtävä jotain.

Aloin puhua homoudestani muutamille ihmisille. Ensimmäinen oli serkkupoikani, runoilija Hannu Helin. Hän suhtautui superhyvin.

En levittänyt tietoa homoudestani, mutta jos joku olisi kysynyt, olisin myöntänyt. Kumppanin saaminen oli nuoruudessani monista syistä mahdotonta. Tai sitten olin liian saamaton ja kranttu. Onnettomuudekseni rakastuin opiskeluaikana väärään henkilöön, ja siinä kului melkein kymmenen vuotta.

Mies oli opiskelukaverini Helsingin yliopistossa, fysiikanopiskelija kuten minäkin, ja hetero. Ihastuin häneen vahvasti ja yritin päästä hänen läheiseksi ystäväkseen. Seksi ei ollut päällimmäisenä mielessäni.

Meistä tuli läheisiä ystäviä, mutta tarrauduin häneen henkisesti liian voimakkaasti. Se alkoi häiritä häntä. Hän halusi etääntyä minusta ja käyttäytyi tylystikin. Ihastumisestani kerroin hänelle vasta jälkikäteen. Myöhemmin hän lähetti minulle kirjeen, jossa pyysi anteeksi tylyyttään.

Vei kohtuuttoman kauan, että pääsin lähelle muita miehiä. Siinä meni koko nuoruuteni. Elämä on kuitenkin korvannut ruhtinaallisesti myöhemmin. Kaikkea ei saa eikä pidäkään saada.

Veli kotipihalla Savossa 1960-luvun alussa. Hän oli opiskelija ja kotona käymässä.

 

Itse syrjin itseäni 1960-luvun loppuun asti, sen jälkeen vähän vähemmän.

Kolmikymppisenä ajauduin Psyken, seksuaalivähemmistöjen asiaa ajaneen järjestön, toimintaan. Olin mukana monta vuotta, minut valittiin puheenjohtajaksikin. Kirjoitin tekstejä yhdistyksen 96-lehteen, Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n Seta-lehteen ja sanomalehtiin.

"Homojärjestöjen tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi."

Vaikka homous oli rikos Suomessa vuoteen 1971 asti, 96-lehteä myytiin vapaasti, eikä siihen kukaan puuttunut. Kumma sinänsä, koska lehti oli niihin aikoihin räväkimmillään. Voisi olla, ettei nykyisin edes haluttaisi julkaista kaikkia niitä tekstejä.

Nyt kirjallisuudessa on paljon homoseksuaalisia teemoja eikä homojärjestöilläkään ole enää lehteä. Tavallaan siihen pyrittiinkin: homojärjestöjen tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi.

 

Julkisuudessa en ole ollut arka, mutta läheisissä ihmissuhteissa kyllä. Olen ajatellut niin, että on välttämätöntä olla rohkea julkisesti. Yksityiselämässä on tekemisissä paljon herkempien asioiden kanssa, silloin on varovainen.

Vieläkin minulla on vähän varovainen asenne. Jos kohtaan miellyttävän ihmisen, en ilmaise mieltymystäni helposti.

En tiedä ystävieni jättäneen minua homouteni takia, eikä siitä puhuttu opiskeluaikana mitään. Tieto on levinnyt, mutta kukaan ei ole hylännyt. Nykyisin ystäväpiirini koostuu paljolti homoista. On vapautuneempaa seurustella kaltaistensa kanssa.

Työssäkään en ole kohdannut syrjintää ainakaan niin, että tietäisin. En tiedä, kuinka moni työpaikallani tiesi homoudestani, kun en sitä tyrkytellyt. Yhdelle minua jututtaneelle miehelle kerroin jossain iltatilaisuudessa, että olen homo. Hän sanoi: ”Kuule, se kerrottiin minulle ensimmäisenä päivänä, kun tulin töihin.” Ei se ollut sen kummempi asia.

 

Vanhan kellari oli Helsingissä suosittu homojen tapaamispaikka, joka oli loistossaan 1960-luvulla. Minäkin kävin siellä, mutta en löytänyt onnea. Paikassa oli hevosenkengän muotoinen baaritiski, jonka ympärillä varmaan kaikki olivat homoja. Kerran viereeni tuli nätti asevelvollinen. Rupesimme juttelemaan, ja meillä oli tosi hauskaa. Muut katsoivat kateellisena, miten tuo äijä saa tuon pojan. Tämä kuvaa sitä odotuksen määrää. Hän lähti sitten omille teilleen ja minä omilleni.

Miehen, jonka kanssa elin melkein 20 vuotta, tapasin ensi kertaa kodissani. Hän tuli kylään yhteisen tuttavan kanssa. Heti sen jälkeen hän lähetti minulle kirjeen, ja aloimme pian seurustella. Olin silloin 32-vuotias.

Myöhemmin rakensin talon Keski-Suomeen meille molemmille, hänen lapsuudenkotinsa naapuriin. Kumppanini asui luonani Helsingissä, mutta vapaa-ajan vietimme enimmäkseen hänen kotonaan ja rakentamassani talossa. Olin hänen perheessään mieluisa vieras, mikä kuvaa hyvin maaseudun mutkatonta ilmapiiriä. Kukaan ei kysynyt meiltä mitään myöskään silloin, kun menimme minun lapsuudenkotiini vierailemaan tai tekemään töitä.

Suhteen aikana eräs naispari halusi meidät isiksi. Miesystäväni ei suostunut siihen. Uskon, että olisin ollut ihan kelpo huoltaja, koska katson olevani vastuuntuntoinen ihminen.

Nuorempana olisinkin luultavasti halunnut lapsia, mutta suurempi toiveeni siinä iässä oli, että minulla olisi läheinen kumppani. Sellaista minulla ei kuitenkaan silloin ollut.

Pitkä suhteeni päättyi eroon vuonna 1990-luvun alussa.

 

Tein töitä hydrologian alalla 40 vuotta. Jäin eläkkeelle vuonna 2003. Teen vielä kirjoitustöitä, koska tunnen, että minulla on vastuu kertoa siitä, mitä tiedän ja minkä osaan. Tekeillä on esimerkiksi vesiensuojelun historiaa käsittelevä teos.

Jukan kanssa olemme olleet yhdessä nyt 11 vuotta. Olemme rekisteröidyssä parisuhteessa. Minulle ei ole henkilökohtaisesti suurta merkitystä sillä, olenko avioliitossa vai rekisteröidyssä parisuhteessa. Rekisteröity parisuhde riittää hoitamaan perintö- ja muut asiat. Eri juttu olisi, jos minulla olisi lapsia, mutta se ei ole enää ajankohtaista.

Jukka otti minuun yhteyttä, kun olin kirjoittanut elämäntarinani Finnqueer-nettisivustolle. Homoaktivisti Olli Stålströmin perustama sivusto käsittelee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioita.

Juttelimme Jukan kanssa puhelimessa kuukauden ja lähetimme sähköpostia joka päivä, varmaan jotkut kuvatkin.

Veli työkavereineen virtaamanmittaustauolla Aurajoen varrella 1966. Veli on kuvassa keskellä.

Kuukauden päästä tapasimme Tampereen rautatieasemalla. Jukka tuli Tampereelle johonkin tilaisuuteen ja minun matkani kulki Tampereen kautta, kun olin menossa huvilalleni. Kohtaaminen oli mahtava. Aloitimme suhteen, mutta asuimme pari vuotta eri paikkakunnilla. Sitten Jukka muutti luokseni Helsinkiin.

Jukka käy vielä työssä, sillä hän on minua 24 vuotta nuorempi. Harrastamme kuntosalilla käymistä ja kulttuuria, ennen kaikkea konsertteja ja teatteria. Olen kerännyt taidetta 50 vuotta, mutta nyt Jukka on innokkaampi keräilijä. Olen yrittänyt jarrutella häntä, koska tauluja ei enää mahdu seinille. Niitä ei kuitenkaan raaski myydä: kaikkiin liittyy jokin erityinen tarina. Seinillä on myös omia piirroksiani.

 

Kummalliset oireet alkoivat vaivata minua viime kesänä. En pystynyt kirjoittamaan nimeänikään kuin juuri ja juuri. Kesälomamatkalla heitimme tikkaa, ja minun tikkani putosi aivan eteeni. Silloin se huvitti. Seuraavana päivänä olimme Saimaan rannalla Anttolanhovissa, kun yllättäen kaaduin ja löin pääni. Olisi pitänyt ymmärtää, ettei kaikki ole kohdallaan, mutta minulla ei ollut mitään kipuja.

Menin lääkäriin, kun epäilin, että koordinaatiohäiriö johtuu verenpainelääkkeestä. Fiksu lääkäri kirjoitti lähetteen sairaalaan kallokuvauksiin. Ajan olisi saanut niin pitkän ajan kuluttua, että Jukka vei minut päivystykseen. Kun kalloni oli kuvattu, minut vietiin kalloleikkaukseen.

Olin kolme vuotta sitten sepelvaltimoiden ohitusleikkauksessa, ja siihen verrattuna tämä leikkaus oli helppo. Potilasta ei tarvitse nukuttaa ja kuuluu vain vähän jyrinää, kun luuta porataan.

Leikkaus kesti vain parikymmentä minuuttia. Siinä todettiin, että kallon ja aivokalvon välissä oli hirveä määrä hyytynyttä verta, joka oli kai kertynyt sinne verisuonen katkettua. Diagnoosi oli krooninen aivoverenvuoto.

"Päiväkirjaa on kertynyt 15 000 sivua. Niissä on miehen kauneutta."

Liikkumisessa piti olla pari kuukautta hyvin varovainen. Painoa kertyi.

Maaliskuussa kävin jatkotarkastuksessa, jossa neurologi totesi minut täysin terveeksi. Nyt yritän elää hyvää arkea. Minulle se tarkoittaa, että teen Jukalle hyvää ruokaa, liikun ulkona, käyn kuntosalilla ja pidän yhteyttä ystäviin. Jukan mieliksi haluan vielä matkustella, vaikka se ei olekaan intohimoni.

Haaveilen siitä, että saisin ennen kuolemaani valmiiksi tekeillä olevat tekstini, jotka liittyvät ammattiini, homohistoriaan ja kaunokirjallisiin pyrkimyksiin. Päiväkirjaakin on kertynyt noin 15 000 sivua. Olen testamentannut sen niin, että sitä saa käyttää, jos joku vain jaksaa käydä tekstiin käsiksi. Päiväkirjoissani on aika vähän homoaktivismiin liittyvää asiaa ja enemmän kaikkea muuta: ruokareseptejä, tapahtumia ja filosofiaa. Miehen kauneutta."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2015.

Henna salasi syömishäiriönsä vanhemmiltaan ja kavereiltaan. Kouluterveydenhuoltokaan ei puuttunut asiaan. ”On aivan uskomatonta, kuinka hyvin ihminen, joka haluaa salata jotain, onnistuu manipuloimaan muita”, Henna sanoo.
Henna salasi syömishäiriönsä vanhemmiltaan ja kavereiltaan. Kouluterveydenhuoltokaan ei puuttunut asiaan. ”On aivan uskomatonta, kuinka hyvin ihminen, joka haluaa salata jotain, onnistuu manipuloimaan muita”, Henna sanoo.

Kun Henna suljettiin ala-asteella porukan ulkopuolelle, syömishäiriöstä tuli tapa helpottaa oloa. Nyt Henna opettaa tyttärilleen, että he riittävät juuri sellaisina kuin ovat.

Olet niin nätti, kun hymyilet.

Onpa sinulla kivat hiukset tänään.

Meillä on maailman paras äiti.

Tällaisia lauseita Henna Tiensuu, 31, ja hänen 6- ja 7-vuotiaat tyttärensä sanovat päivittäin toisilleen.

Tapa on ollut käytössä jo vuosia: joka päivä kerrotaan toisista jotakin kaunista.

”Haluan, että lapset huomaavat, että vaikka olisi vähän huono päivä, he riittävät.”

”Itsetunto voi musertua niin monesta asiasta. Mitä enemmän sitä pidetään kotona yllä, sitä paremmat edellytykset lapsilla on selvitä töytäisyistä, joita tulee ulkopuolelta”, Henna sanoo.

Hän tietää, millainen merkitys hyvällä itsetunnolla voi olla.

”Ehkä ajattelin, että jos muutun ulkoisesti, minut hyväksytään paremmin.”

Tämän minä hallitsen

Henna oli 9-vuotias, kun hän oksensi ensimmäisen kerran. Koulussa oli ollut huono päivä, ja Henna toivoi herkuttelun helpottavan oloa.

”Söin niin paljon, että oli pakko mennä oksentamaan. Huomasin, että tämähän voi olla ihan toimiva keino.”

Henna haki herkuista turvaa, koska häntä kiusattiin koulussa – valittiin liikuntatunneilla viimeisenä joukkueeseen ja suljettiin ulos porukasta. Kun Henna kirjoitti jotakin äidinkielen tunnilla, joku sanoi aina: et sinä ole tuota itse kirjoittanut.

Joskus joku haukkui läskiksi. Se riitti.

”Itsetuntoni oli täysin nollissa. Tuntui, että kaikki mitä teen, on jotenkin väärin. Että en kelpaa, en ole tarpeeksi tai riittävä”, Henna sanoo.

”Ehkä ajattelin, että jos muutun ulkoisesti, minut hyväksytään paremmin.”

Hennan syömishäiriö kehittyi hyvin pian bulimiasta anoreksiaksi. Syömisen vähentäminen tuntui hänestä ahmimista ja oksentamista tehokkaammalta tavalta hallita oloa.

Kiusaamisen edessä Henna oli voimaton, mutta viimein oli jokin asia, jota hän pystyi kontrolloimaan.

”Syömishäiriö oli minulle tapa hallita omaa elämääni. Tapahtui pahoja asioita, enkä voinut niille mitään, mutta syömistä pystyin hallitsemaan itse.”

Tuttu salaisuus

Kun vuodet kuluivat, syömishäiriö valtasi Hennan ajatukset. Hän teki useita pitkiä lenkkejä päivässä ja suunnitteli aamuisin, mitä päivän aikana tekisi ja missä järjestyksessä.

Joskus veden juominenkin tuntui mahdottomalta.

”Minulla oli pakonomainen tarve kontrolloida mahdollisimman hyvin kaikkea, mitä teen”, Henna sanoo.

”Kun syöminen oli jo niin kontrollissa, ettei mistään pystynyt vähentämään, sairaus alkoi vaikuttaa ihan joka asiaan. Kun kävelin linja-autopysäkille, laskin jokaisen askeleen. Askelia piti saada joka aamu saman verran.”

”En halunnut, että kukaan veisi minulta pois sitä, mihin olin tottunut.”

Henna alkoi ostaa suurempia vaatteita ja valehdella vanhemmilleen, että oli juuri syönyt kaverilla. Hän ei salannut syömishäiriötä siksi, että olisi hävennyt, vaan suojellakseen tapaa, josta oli tullut tuttu ja turvallinen.

Jos joku saisi tietää, pitäisi lopettaa.

”En halunnut, että kukaan veisi minulta pois sitä, mihin olin tottunut.”

”Tuntui, että minun pitää suojella syömishäiriötä. Että se on ainoa asia, joka ymmärtää minua, ja jota minä ymmärrän. Tiesin, että kukaan muu ei ymmärtäisi.”

Isä haki apua

Henna oli 17-vuotias lähihoitajaopiskelija, kun hänen isänsä sai puhelun. Soittaja oli Hennan työharjoittelupaikan työnantaja, joka halusi tietää, miksi Hennaa ei ollut näkynyt.

Hennan oli pakko kertoa: siksi, että hän oli alkanut pyörtyillä eikä pysynyt oikein pystyssä.

Sen kertominen oli tavallaan helpotus.

”Enää ei tarvinnut salailla tai valehdella.”

”Samaan aikaan sisäinen ääni sanoi, että ethän sinä voi lopettaa. Et ole mitään ilman syömishäiriötä.”

Isä vei Hennan mielenterveystoimistoon, ja paranemisprosessi alkoi. Henna sai mielialalääkityksen ja kävi säännöllisesti puhumassa mielenterveystoimistossa ja ravitsemusterapeutilla. Hänellä todettiin keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, anoreksia ja bulimia.

Vaikka Henna oli itsekin tiennyt, ettei kaikki ole hyvin, sairastumista oli vaikeaa myöntää.

”Tavallaan halusin sairaudesta eroon, koska olin jo niin huonossa kunnossa. Öisin en välttämättä saanut nukuttua, koska ahdisti niin paljon. Olisi pitänyt koko ajan tehdä vatsalihasliikkeitä.”

”Samaan aikaan sisäinen ääni sanoi, että ethän sinä voi lopettaa, et pysty siihen. Et ole mitään ilman syömishäiriötä.”

Vaikeinta oli nähdä vanhempien huoli.

”Aina ennen käänsin ajatukset itseeni ja syömishäiriöön, mutta kun näin, kuinka paljon se satutti ja pelotti vanhempiani ja läheisiäni, ymmärsin, kuinka vaarallista se on.”

Koska Henna oli kasvanut syömishäiriön kanssa, paraneminen alkoi kunnolla vasta, kun hän lakkasi pitämästä sairautta osana itseään.

”Tajusin, että sairaus ei ole minä. Sitä vastaan oli helpompi taistella, kun sitä ei pitänyt omana luonteenpiirteenään.”

Kolme parasta

Tällä hetkellä Henna tuntee itsensä terveeksi. Hänen ei ole tarvinnut käydä punnituksissa kahdeksaan vuoteen.

Joskus kun oikein ahdistaa, tulee vieläkin tarve päästä lenkille.

”Menen silloin luontoon ja hengittelen rauhassa. Jo ulkona olo riittää.”

”Syömishäiriö oli niin monta vuotta tapani käsitellä hankalia asioita. Se tulee välillä vieläkin selkärangasta. Että hei, näin sinä olet ennen tällaisen tilanteen hoitanut.”

”Kiinnitän huomiota siihen, miten puhun lasten kuullen itsestäni, heistä ja muista ihmisistä.”

Koska Henna sairastui hyvin nuorena, hänen kehollaan ei ollut teini-iässä tarpeeksi voimia kasvaa ja vahvistua. Seuraukset näkyvät vieläkin: Hennalla on nivelkipuja, heikot luut ja melkein aina kylmä. Hampaiden korjaamiseen on mennyt paljon aikaa ja rahaa.

Myös Hennan esikoisella on ollut ongelmia luuston ja hampaiden kanssa.

”Kun hän syntyi, minun kroppani tarvitsi vielä rakennusaineita itselleen. Niistä ei välttämättä riittänyt toiselle kaikkea, mitä piti. Ei sellaista osannut nuorena ajatella.”

Henna on päättänyt, ettei koskaan mollaa ulkonäköään lastensa kuullen. Aina kun hän kuulee jonkun arvostelevan toisen ulkonäköä, hän sanoo lapsilleen: Noin ei saa sanoa. Jokainen on hyvä, minkä kokoisena hyvänsä.

”Kiinnitän huomiota siihen, miten puhun lasten kuullen itsestäni, heistä ja muista ihmisistä. En halua, että lapsilleni tulee sellainen olo, että kun itsellä on huono päivä, voi dissata toista.”

Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Henna ja lapset listaavat kolme parasta sinä päivänä tapahtunutta asiaa.

Juuri nyt ne ovat tällaisia:

Kavereiden kanssa olo. Äidin hyvä ruoka. Se, että ollaan yhdessä.

Kaunis ilma. Lasten kanssa olo. Se, että jaksoin hoitaa asioita, vaikka väsytti.

Kaverit. Äidin syli. Se, että kaikesta voi puhua.
 

”Vaikka kutsun Ristomattia ukkeliksi, hän on sielultaan ikuinen Hannu Hanhi, jonka villeimmätkin ideat onnistuvat”, Eeva Mela sanoo.
”Vaikka kutsun Ristomattia ukkeliksi, hän on sielultaan ikuinen Hannu Hanhi, jonka villeimmätkin ideat onnistuvat”, Eeva Mela sanoo.

Palvelutaloon muuttanut Ristomatti Ratia, 76, käy yhä joka päivä toimistollaan. Siellä on ystävä Eeva Mela. Hän muistaa ne asiat, joita Ristomatti ei enää muista.

Laitapas lapaset käteen, Eeva Mela kehottaa.

”Kannattaa vetää takin vetskari ylös, ulkona on kylmä. Onhan puhelin mukana?” hän jatkaa.

Ristomatti Ratia on lähdössä toimistolta.

”Menen tästä taas välillä kotiin. Heippa.”

Kotiin,...