75-vuotias eläkkeellä oleva hydrologi Veli Hyvärinen asuu Helsingissä. Hän luonnehtii itseään kauneuden riivaamaksi.
75-vuotias eläkkeellä oleva hydrologi Veli Hyvärinen asuu Helsingissä. Hän luonnehtii itseään kauneuden riivaamaksi.

Veli Hyvärinen eli yksinäisen nuoruuden, mutta alkoi edistää homojen oikeuksia jo 1960-luvulla. Hän sanoo, että elämä on palkinnut rohkeuden.

"Olin Helsingin keskustassa Kansalaistorilla, kun eduskunta äänesti uudesta avioliittolaista viime vuonna. Oli marraskuun loppu, ilma oli lämmin, ja paikalla oli tuhansia iloisia ihmisiä. Se oli mahtavaa. Uskoin, että lainmuutos menee läpi.

Katsoin ympärilleni ja totesin, että en tunne ketään. Sukupolvet ovat vaihtuneet, fiksua väkeä on paljon.

Olin homoaktivisti jo 1960-luvulla. Kirjoitin vuonna 1969 vastineen ikävään, homovastaiseen pääkirjoitukseen Kotimaa-lehdessä, koska minua suututti sen ajan kirkollisten piirien ahdasmielinen ajattelu. Vastineeni julkaistiin melkein sellaisenaan. Siitä pitää nostaa hattua toimitukselle.

En tiedä, olinko rohkea vai naiivi, mutta minulla oli lapsellinen usko edistykseen. Ajan henki oli myös sellainen, että pakkohan tästä on mennä eteenpäin.

Kotimaa-lehden jutun aikaan olin töissä Hydrologisessa toimistossa. Samassa rakennuksessa sijaitsi Ilmatieteenlaitos. Jutun ilmestymisen jälkeen yksi Kristilliseen liittoon kuulunut nuori meteorologi tuli sanomaan minulle, että kun me tulemme valtaan, sinä olet ensimmäisten ammuttavien joukossa.

Tasa-arvoinen avioliittolaki oli silloin kaukainen haave. Nyt, 45 vuotta myöhemmin, laki mitä todennäköisimmin toteutuu.

 

Kun olin koululainen, homoa ei käytetty haukkumasanana. Jotkut pojat saattoivat sanoa jostain opettajasta, että hän oli homo, mutta se oli siinä. Nuoruudessani mitään homoilmiötä ei ollut.

Murrosiässä huomasin, että kaipasin poikaystävää. Perheessämme oli kuusi lasta, joista olin toiseksi vanhin. Olen myöhemmin kertonut homoudestani kaikille elossa oleville sisaruksilleni. He ovat suhtautuneet hyvin ja tulleet vastaan.

Isän kanssa ei ole puhuttu, mutta on hän varmaan tiennyt iät ja ajat. Se on vähän niin, että mitä sitä turhia puhumaan.

Meillä kukin sai tehdä mitä lystäsi, ja vanhemmat luottivat siihen, että olemme kunnon penskoja emmekä tee hulluja. Asuimme Leppävirralla maalaistalossa, jossa tuotettiin itselle ja muille ruokaa. Lehmien lisäksi meillä oli lampaita, kanoja, sika ja hevonen. Tulot tulivat lehmikarjasta ja metsästä.

Kuvassa Veli niittää isänsä kanssa vehnää kotipellosta 1950-luvun loppupuolella. 

Pienestä pitäen opimme tekemään töitä, kun oli pakko. Kerran isä sanoi minulle: ”Haepas hevonen.” Olin alun toistametrinen ja iso eläin oli yksin laitumella. Minun piti itse ottaa selville, miten haku onnistuisi. Tiesin, että hevosen saisi houkutelluksi leivän- tai sokerinpalalla. Makupala piti antaa kämmeneltä hevosen huulten väliin.

Vaikeinta oli laittaa korkealle päitset päähän ja pujottaa kuolaimet hevosen leukojen väliin. Mutta kun onnistuin, jättimäinen eläin lähti kulkemaan nöyrästi perässä.

Tuo jalo hevonen selvitti myöhemmin raskaimmatkin tukkilastit hankalasta metsämaastosta, kun olin koulun ja yliopiston lomilla ja tukkirahdissa.

Hevosen kanssa tulin toimeen, mutta elämäntilanteeni kanssa en. Sympaattiselle opiskelu- tai työtoverille en uskaltanut sanoa pitäväni hänestä.

"Vei kohtuuttoman kauan, että pääsin lähelle muita miehiä. Siinä meni koko nuoruuteni."

 

Olin hyvin ujo ja arka. 1960-luvun lopussa tulin siihen tulokseen, että tämä ei vetele, on tehtävä jotain.

Aloin puhua homoudestani muutamille ihmisille. Ensimmäinen oli serkkupoikani, runoilija Hannu Helin. Hän suhtautui superhyvin.

En levittänyt tietoa homoudestani, mutta jos joku olisi kysynyt, olisin myöntänyt. Kumppanin saaminen oli nuoruudessani monista syistä mahdotonta. Tai sitten olin liian saamaton ja kranttu. Onnettomuudekseni rakastuin opiskeluaikana väärään henkilöön, ja siinä kului melkein kymmenen vuotta.

Mies oli opiskelukaverini Helsingin yliopistossa, fysiikanopiskelija kuten minäkin, ja hetero. Ihastuin häneen vahvasti ja yritin päästä hänen läheiseksi ystäväkseen. Seksi ei ollut päällimmäisenä mielessäni.

Meistä tuli läheisiä ystäviä, mutta tarrauduin häneen henkisesti liian voimakkaasti. Se alkoi häiritä häntä. Hän halusi etääntyä minusta ja käyttäytyi tylystikin. Ihastumisestani kerroin hänelle vasta jälkikäteen. Myöhemmin hän lähetti minulle kirjeen, jossa pyysi anteeksi tylyyttään.

Vei kohtuuttoman kauan, että pääsin lähelle muita miehiä. Siinä meni koko nuoruuteni. Elämä on kuitenkin korvannut ruhtinaallisesti myöhemmin. Kaikkea ei saa eikä pidäkään saada.

Veli kotipihalla Savossa 1960-luvun alussa. Hän oli opiskelija ja kotona käymässä.

 

Itse syrjin itseäni 1960-luvun loppuun asti, sen jälkeen vähän vähemmän.

Kolmikymppisenä ajauduin Psyken, seksuaalivähemmistöjen asiaa ajaneen järjestön, toimintaan. Olin mukana monta vuotta, minut valittiin puheenjohtajaksikin. Kirjoitin tekstejä yhdistyksen 96-lehteen, Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n Seta-lehteen ja sanomalehtiin.

"Homojärjestöjen tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi."

Vaikka homous oli rikos Suomessa vuoteen 1971 asti, 96-lehteä myytiin vapaasti, eikä siihen kukaan puuttunut. Kumma sinänsä, koska lehti oli niihin aikoihin räväkimmillään. Voisi olla, ettei nykyisin edes haluttaisi julkaista kaikkia niitä tekstejä.

Nyt kirjallisuudessa on paljon homoseksuaalisia teemoja eikä homojärjestöilläkään ole enää lehteä. Tavallaan siihen pyrittiinkin: homojärjestöjen tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi.

 

Julkisuudessa en ole ollut arka, mutta läheisissä ihmissuhteissa kyllä. Olen ajatellut niin, että on välttämätöntä olla rohkea julkisesti. Yksityiselämässä on tekemisissä paljon herkempien asioiden kanssa, silloin on varovainen.

Vieläkin minulla on vähän varovainen asenne. Jos kohtaan miellyttävän ihmisen, en ilmaise mieltymystäni helposti.

En tiedä ystävieni jättäneen minua homouteni takia, eikä siitä puhuttu opiskeluaikana mitään. Tieto on levinnyt, mutta kukaan ei ole hylännyt. Nykyisin ystäväpiirini koostuu paljolti homoista. On vapautuneempaa seurustella kaltaistensa kanssa.

Työssäkään en ole kohdannut syrjintää ainakaan niin, että tietäisin. En tiedä, kuinka moni työpaikallani tiesi homoudestani, kun en sitä tyrkytellyt. Yhdelle minua jututtaneelle miehelle kerroin jossain iltatilaisuudessa, että olen homo. Hän sanoi: ”Kuule, se kerrottiin minulle ensimmäisenä päivänä, kun tulin töihin.” Ei se ollut sen kummempi asia.

 

Vanhan kellari oli Helsingissä suosittu homojen tapaamispaikka, joka oli loistossaan 1960-luvulla. Minäkin kävin siellä, mutta en löytänyt onnea. Paikassa oli hevosenkengän muotoinen baaritiski, jonka ympärillä varmaan kaikki olivat homoja. Kerran viereeni tuli nätti asevelvollinen. Rupesimme juttelemaan, ja meillä oli tosi hauskaa. Muut katsoivat kateellisena, miten tuo äijä saa tuon pojan. Tämä kuvaa sitä odotuksen määrää. Hän lähti sitten omille teilleen ja minä omilleni.

Miehen, jonka kanssa elin melkein 20 vuotta, tapasin ensi kertaa kodissani. Hän tuli kylään yhteisen tuttavan kanssa. Heti sen jälkeen hän lähetti minulle kirjeen, ja aloimme pian seurustella. Olin silloin 32-vuotias.

Myöhemmin rakensin talon Keski-Suomeen meille molemmille, hänen lapsuudenkotinsa naapuriin. Kumppanini asui luonani Helsingissä, mutta vapaa-ajan vietimme enimmäkseen hänen kotonaan ja rakentamassani talossa. Olin hänen perheessään mieluisa vieras, mikä kuvaa hyvin maaseudun mutkatonta ilmapiiriä. Kukaan ei kysynyt meiltä mitään myöskään silloin, kun menimme minun lapsuudenkotiini vierailemaan tai tekemään töitä.

Suhteen aikana eräs naispari halusi meidät isiksi. Miesystäväni ei suostunut siihen. Uskon, että olisin ollut ihan kelpo huoltaja, koska katson olevani vastuuntuntoinen ihminen.

Nuorempana olisinkin luultavasti halunnut lapsia, mutta suurempi toiveeni siinä iässä oli, että minulla olisi läheinen kumppani. Sellaista minulla ei kuitenkaan silloin ollut.

Pitkä suhteeni päättyi eroon vuonna 1990-luvun alussa.

 

Tein töitä hydrologian alalla 40 vuotta. Jäin eläkkeelle vuonna 2003. Teen vielä kirjoitustöitä, koska tunnen, että minulla on vastuu kertoa siitä, mitä tiedän ja minkä osaan. Tekeillä on esimerkiksi vesiensuojelun historiaa käsittelevä teos.

Jukan kanssa olemme olleet yhdessä nyt 11 vuotta. Olemme rekisteröidyssä parisuhteessa. Minulle ei ole henkilökohtaisesti suurta merkitystä sillä, olenko avioliitossa vai rekisteröidyssä parisuhteessa. Rekisteröity parisuhde riittää hoitamaan perintö- ja muut asiat. Eri juttu olisi, jos minulla olisi lapsia, mutta se ei ole enää ajankohtaista.

Jukka otti minuun yhteyttä, kun olin kirjoittanut elämäntarinani Finnqueer-nettisivustolle. Homoaktivisti Olli Stålströmin perustama sivusto käsittelee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioita.

Juttelimme Jukan kanssa puhelimessa kuukauden ja lähetimme sähköpostia joka päivä, varmaan jotkut kuvatkin.

Veli työkavereineen virtaamanmittaustauolla Aurajoen varrella 1966. Veli on kuvassa keskellä.

Kuukauden päästä tapasimme Tampereen rautatieasemalla. Jukka tuli Tampereelle johonkin tilaisuuteen ja minun matkani kulki Tampereen kautta, kun olin menossa huvilalleni. Kohtaaminen oli mahtava. Aloitimme suhteen, mutta asuimme pari vuotta eri paikkakunnilla. Sitten Jukka muutti luokseni Helsinkiin.

Jukka käy vielä työssä, sillä hän on minua 24 vuotta nuorempi. Harrastamme kuntosalilla käymistä ja kulttuuria, ennen kaikkea konsertteja ja teatteria. Olen kerännyt taidetta 50 vuotta, mutta nyt Jukka on innokkaampi keräilijä. Olen yrittänyt jarrutella häntä, koska tauluja ei enää mahdu seinille. Niitä ei kuitenkaan raaski myydä: kaikkiin liittyy jokin erityinen tarina. Seinillä on myös omia piirroksiani.

 

Kummalliset oireet alkoivat vaivata minua viime kesänä. En pystynyt kirjoittamaan nimeänikään kuin juuri ja juuri. Kesälomamatkalla heitimme tikkaa, ja minun tikkani putosi aivan eteeni. Silloin se huvitti. Seuraavana päivänä olimme Saimaan rannalla Anttolanhovissa, kun yllättäen kaaduin ja löin pääni. Olisi pitänyt ymmärtää, ettei kaikki ole kohdallaan, mutta minulla ei ollut mitään kipuja.

Menin lääkäriin, kun epäilin, että koordinaatiohäiriö johtuu verenpainelääkkeestä. Fiksu lääkäri kirjoitti lähetteen sairaalaan kallokuvauksiin. Ajan olisi saanut niin pitkän ajan kuluttua, että Jukka vei minut päivystykseen. Kun kalloni oli kuvattu, minut vietiin kalloleikkaukseen.

Olin kolme vuotta sitten sepelvaltimoiden ohitusleikkauksessa, ja siihen verrattuna tämä leikkaus oli helppo. Potilasta ei tarvitse nukuttaa ja kuuluu vain vähän jyrinää, kun luuta porataan.

Leikkaus kesti vain parikymmentä minuuttia. Siinä todettiin, että kallon ja aivokalvon välissä oli hirveä määrä hyytynyttä verta, joka oli kai kertynyt sinne verisuonen katkettua. Diagnoosi oli krooninen aivoverenvuoto.

"Päiväkirjaa on kertynyt 15 000 sivua. Niissä on miehen kauneutta."

Liikkumisessa piti olla pari kuukautta hyvin varovainen. Painoa kertyi.

Maaliskuussa kävin jatkotarkastuksessa, jossa neurologi totesi minut täysin terveeksi. Nyt yritän elää hyvää arkea. Minulle se tarkoittaa, että teen Jukalle hyvää ruokaa, liikun ulkona, käyn kuntosalilla ja pidän yhteyttä ystäviin. Jukan mieliksi haluan vielä matkustella, vaikka se ei olekaan intohimoni.

Haaveilen siitä, että saisin ennen kuolemaani valmiiksi tekeillä olevat tekstini, jotka liittyvät ammattiini, homohistoriaan ja kaunokirjallisiin pyrkimyksiin. Päiväkirjaakin on kertynyt noin 15 000 sivua. Olen testamentannut sen niin, että sitä saa käyttää, jos joku vain jaksaa käydä tekstiin käsiksi. Päiväkirjoissani on aika vähän homoaktivismiin liittyvää asiaa ja enemmän kaikkea muuta: ruokareseptejä, tapahtumia ja filosofiaa. Miehen kauneutta."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2015.

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Olen opettanut hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirrän oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.