Lasten vankkumaton puolustaja, lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, oli itse lapsena ylikiltti pieni poika. Itkeä hän ei uskaltanut edes sairaalassa, kun sattui ja pelotti.

Varjorinteen kukka, kalvas laps rukka, yksin tietä kulkee. Ei ole isää, ei ole äitiä, joka syliin sulkee.

Jari Sinkkonen ei tajua laulusta sanaakaan. Ei varsinkaan sitä kalvasta. Vähän vaikea on tajuta, kun vaipat puristavat eikä osaa vielä puhua.

Mutta sävelen hän ymmärtää. Kyllä yksivuotias surun tunnistaa. Vaikka Jari ei tiedä sanaa ”ikävä”, hän tietää, että juuri siitä äiti nyt laulaa.

Siksi pojan silmistä valuvat kyyneleet. Äiti pelästyy. Mitä mie tein väärin? Lauloinko liian lujaa? Vai maitoako sie haluat?

Jari yrittää vastata. Suusta tulee vain jokellusta. Siitä äiti ei tajua selvästikään mitään. Sitten Jari kurottaa varpailleen, tarttuu äidin sormiin ja nostaa ne takaisin harmonin koskettimille. Se tarkoittaa: tahtoo lisää! Äiti ymmärtää ja jatkaa laulamista.

Voisiko olla niin, että lapsi rakastaa musiikkia, pakahtuu siitä aivan kuten miekin? On vuosi 1952. Sen hetken, laulun alusta loppuun, kansakoulunopettaja Aino Sinkkonen ymmärtää täydellisesti, miltä hänen pojastaan tuntuu.

Syntymästään asti Jari oli ollut helppo, ei känissyt turhista. Silti Aino oli murehtinut. Lapsi söi hyvin, mutta söikö hän liiankin hyvin? Kun Jari vetäisi maitopullollisen kerralla, voisiko hän haljeta? Halkeilevatko vauvat?

Avuttomuus ei sopinut rouva Sinkkoselle. Hän oli murtumaton, iloluontoinen vaikka sydän märkänis. Ei enää se köyhän evakkoperheen isätön tyttö Laatokan Karjalasta vaan jotain enemmän: Kontiolahden Kunnasniemen koulun arvostettu opettaja, kylän sielu ja sydän.

Aino oli kasvatusguru, eivätkä gurut kysele neuvoja. Eivät ainakaan aviomiehiltään. Työ vei Uki Sinkkosen usein viikoiksi pois kotoa, eikä metsuri-isien mielipiteitä vauvojen syöttötahdista pidetty 1950-luvulla muutenkaan kovin olennaisina.

Ilman äitiä olisi parempi

Kaksivuotiaana Jari alkoi oireilla.

Heti kun hän nousi sängystä, hän valitti väsymystään ja lysähti lattialle. Imusolmukkeet turposivat. Lääkärit epäilivät leukemiaa.

Jarin pääkaupungissa asuva kummitäti päätti järjestää pojan lisätutkimuksiin Helsingin Lastenklinikalle. Jos ylilääkäri Arvo Ylppö ei osaisi varmistaa diagnoosia, ei osaisi kukaan.

Leukemia olisi kuolemantuomio. Tauti olisi Ainoa vahvempi, veisi häneltä lapsen, jos haluaisi. Ainokaisensa puolesta äiti oli valmis tekemään mitä vain. Niin hän tekikin. Ja se menee arkkiatri Ylpön piikkiin.

Lastenklinikalla Ylppö ilmoitti Ainolle, että Jari jäisi muutamaksi viikoksi Helsinkiin tutkittavaksi.

– Pikkurouva voi nyt palata Joensuuhun. Kyllä me pidämme teidän pojastanne huolen, Ylppö vakuutti.

Ilman äitiä olisi parempi. Ilman äitiä Jari säästyisi turhilta pöpöiltä. Ilman äitiä Jarin mieli pysyisi tyynempänä. Aino Sinkkonen uskoi ja lähti pois

Reipas ja kauhuissaan

Missä äiti on? Missä mie olen? Koska äiti tulee? Tuleeko äiti?

Kaksivuotias Jari Sinkkonen oli pätevä pikkumies. Pottahommat sujuivat. Puhuminen vasta sujuikin. Kun Lastenklinikan nuori hoitajatar kantoi pikku-Jaria sylissään, poika huikkasi rehvakkaasti: ”Myö mennään hakemaan vehkeitä”.

Vehkeet olivat piikkejä. Niillä Jarin iho pisteltiin täyteen reikiä. Reikiä piti tehdä kaikkialle, jopa korvanlehteen, jotta lääkärit saivat tarvittavat veri- ja luuydinnäytteet.

Täti oli äidin sisko, ja hänessä oli ihanasti äitiä: äidin ääni, äidin eleet, äidin ilmeet.

Jari oli reipas poika. Reipas ja kauhuissaan. Ei itkenyt yhtään. Ei vaikka sattui, ei vaikka huoneen ikkunasta näkyi vieras maisema, ei vaikka putosi yöllä sängystä ja satutti hampaansa.

Äiti oli yhtäkkiä vain kadonnut. Äitiä ei enää ollut, ei näkynyt missään, ei käytävillä eikä huoneissa joissa pistettiin.

Jos Jari olisi oikein nätisti, nätimmin kuin vieruspedin Risto, äiti ehkä tulisi takaisin.

Yskiäiti ja kaskiäiti

Äidin sijasta sairaalaan ilmestyi kummitäti. Täti jätti vauvansa päiväunille vaunuihin sairaalan ikkunan alle ja kävi tervehtimässä Jaria. Joka päivä, viikosta toiseen.

Täti oli äidin sisko, ja hänessä oli ihanasti äitiä: äidin ääni, äidin eleet, äidin ilmeet. Vierailut lohduttivat Jaria niin, että hän ilmoitti, että tästä lähtien hänellä olisi kaksi äitiä: ”yskiäiti” eli oma äiti, ja ”kaskiäiti” eli kummitäti.

Ei Jari isäänsä pettynyt. Ei sellaiseen voi pettyä, jolta ei odota mitään.

Muutaman viikon kuluttua diagnoosi selvisi: ei leukemiaa, vaan raju mononukleoosi. Jari päästettiin kotiin.

Edes kotona poika ei kiukutellut. Sen sijaan hän kysyi lakkaamatta: Äiti miksi sie jätit?

Tasa-arvon nimissä Jari olisi voinut tivata samaa isältään. Mutta ei hän isäänsä ollut pettynyt. Ei sellaiseen voi pettyä, jolta ei odota mitään.

Jari oli äidin poika ja äidissä kiinni.

Äiti yritti selittää. Jari yritti ymmärtää. Mutta äiti ei osannut selittää, eikä Jari pystynyt ymmärtämään.

"Vauvat ovat vaan niin hel-lyt-täviä! Niin täynnä voimaa! Ihan olemattomasta tampustakin voi lukea jo vaikka mitä."

Ei kyse ollut ajasta. Kaksivuotiaalle viikot sairaalassa eivät olleet päiviä, tunteja tai viikkoja. Ne viikot olivat hylkääminen ja hätätila. Järkytys, jossa ei ollut alkua tai loppua, ja jonka jälkeen mikään ei ollut ennallaan.

No näitähän sattuu, pahemmastakin lapset toipuvat. Sitä paitsi Sinkkonenhan oli silloin niin pieni. Niin pieni, että tunsi vähän sitä sun tätä. Niin pieni, ettei taatusti muistanut enää kolmivuotiaana, että kylläpä oli kerran kaksivuotiaana ikävä. Niin pieni, ettei niin pienen tunteita oikeastaan edes lasketa. Ei niillä ole vaikutusta loppuelämään.

Eihän?

Vauvafriikki ongella

Ei erokokemus Jari Sinkkosta musertanut. Mutta jäljen se jätti. Niin syvän jäljen, että isona Jari päätti ryhtyä lastenpsykiatriksi. Hän halusi selvittää, mikä piru siinä on, että aikuiset tajuavat lapset niin väärin.

Nyt 61-vuotias lääketieteen tohtori tietää pikkuihmisistä kaiken. Vauvoja hän palvoo. Rakastaa hän oopperaakin, mutta vauvoista hän sekoaa. Kun keskustelu kääntyy pulautuksiin, leperrys saa hänen puheäänensä nousemaan pari sävelaskelta.

Vauvan aivot näyttävät kiisseliltä. Ne ovat hauraat, hienot ja pahasti kesken.

– Vauvat ovat vaan niin hel-lyt-täviä! Niin täynnä voimaa! Ihan olemattomasta tampustakin voi lukea jo vaikka mitä. Jos kolmikuinen ressukka yrittää seurustella unissaankin, kyllä sen temperamentti on ihmisiin suuntautunut.

Jos haluaa ymmärtää vauvoja, on kurkistettava heidän aivoihinsa. Vauvan aivot näyttävät kiisseliltä. Ne ovat hauraat, hienot ja pahasti kesken. Vastasyntyneen aivot painavat puoli kiloa. Ensimmäisen elinvuoden aikana aivot kehittyvät niin hurjaa tahtia, että yksivuotissynttäreillä ne painavat jo kilon.

Jos aivot kärsivät jatkuvasta stressitilasta, keskushermosto ei kypsy normaalisti. Pikkuruisille aivoille stressi on myrkkyä.

Siksi Jari Sinkkonen puolustaa vauvoja ja niiden kiisselipäitä. Siksi hän hiiltyy joka kerta, kun joku väittää, ettei varhaisella hoivalla ole väliä.

– Ajatus siitä, että lapsi on geeniensä summa, on mennyt Suomessakin yllättävästi läpi. Että lapsi selviää mistä vain, kunhan sen geenit ovat kohdallaan. Ja että vain toveriseura vaikuttaa, eikä vanhemmilla ole merkitystä. Toki se helpottaisi meidän aikuisten syyllisyyttä. Mutta paskaahan se on.

Ainut kasvatusneuvo: ongi!

Ei jää epäselväksi, kenen puolella Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri on. Mies, jonka koko elämäntyönä on ollut auttaa murjottuja lapsia, voi päätyä vain lasten puolelle.

Se ei tarkoita, että Jari Sinkkonen olisi vanhempia vastaan. Päinvastoin: kirjastot pullistelevat hänen kasvatusoppaitaan.

Mutta kiinnostuneempi hän on lapsista. Hänen intohimonsa on ollut opetella lukemaan lapsia, päästä heidän päänsä sisään. Niiden rikkinäisimpienkin, jotka tulevat vastaanotolle täynnä sellaista vihaa, että psykiatrin omakin vatsa velloo jännityksestä ennen tapaamista.

– Kertaakaan en ole väsähtänyt työhöni. En kertaakaan. Saan niin suurta mielihyvää siitä, kun saan hätääntyneen lapsen avautumaan. Kun osaan tuikata kipeimpään kohtaan, kysyä tuskallisimman kysymyksen, mutta niin, ettei lapsi hajoakaan.

Missä tahansa mies esitelmöi, salit täyttyvät. On niitäkin, joiden mielestä hän on korostanut liikaa äidin roolia ja kritisoinut liikaa päiväkoteja. Mutta useimmat suoruus sulattaa. Jari Sinkkonen osaa nousta lapsen tasolle, ja siksi häntä halutaan kuunnella.

Kasvatusvinkkejä Jari ei suostu antamaan. Hän vihaa vinkkejä. Kun kyse on lapsen tunteista, käyttöohjetta ei ole.

– Hyvä vanhempi on sellainen, joka ei tiedä, mitä hänen lapsensa päässä liikkuu. Joka ei oleta vaan kysyy. Ainut neuvoni on: ongi! Onkiminen tarkoittaa sitä, että eläytyy lapsen hätään ja alkaa heitellä kysymyksiä: Voisiko paha olosi johtua eilisestä riidasta? Vai läksyistä? Vai mistä, olen pihalla, en tajua! Ei lapsi toivo, että vanhemmat olisivat kaikkitietäviä. Lapsi toivoo, että vanhemmat olisivat hänestä niin kiinnostuneita, että vaivautuisivat kysymään.

Isän hutikka hävetti

Tämä kevät on ollut vauvafriikki Sinkkoselle juhlaa. Hänen elämäänsä on tupsahtanut 15 uutta vauvaa. Nimittäin vauvat, joiden isiä Jari on haastatellut isyyskirjaansa varten. Viime viikkoina Helsingin Herttoniemessä sijaitsevassa kerrostalokodissa on loistanut lamppu yölläkin, sillä Jari on valvonut ja nakuttanut tekstiä.

Univajeesta huolimatta hän jaksaa tohkeilla. Miten paljon isyydestä onkaan selvinnyt uutta! Esimerkiksi se, että kun vauva syntyy, miehen testosteronitasot laskevat ja mielihyvähormonien eritys lisääntyy. Isäksi tulo voikin olla siis uhka miehekkyydelle.

Tosin Jarin haastattelemat nuoret isät kummastelivat lähinnä hellyyskohtauksiaan, jotka iskivät jo ennen vauvan syntymää.

– Minulla on hirveä vauvakuume, eikä vieläkään yhtään lastenlasta. Kirjaprojekti lievittää kuumeiluani.

Poikia Jari on urallaan jo puolustanut. Nyt on isien vuoro. Isien merkitystä on hänestä vähätelty. Kyllä, hän on äidin poika, mutta ilman metsuri Uki Sinkkosta hän olisi eri mies.

Uki palvoi poikaansa. Ei hoivannut mutta rakasti niin kuin osasi. Vaikkapa kehuskelemalla kylällä, miten Jari napsi kymppejä koulusta.

Kuukausia isä saattoi olla juomatta. Sitten hän joi. Hutikassa hänestä tuli hilpeä höpöttelijä, joskus hän katosi päiviksi. Varmaa oli vain se, että kun humala haihtui, haihtui myös hilpeys. Krapulassa isä häpesi kuin koira. Niin häpesi Jarikin. Kun kaverit kertoivat koulussa, että isä oli pöllöillyt päissään kylällä, häpeä tulvahti päästä varpaisiin. Tulvahtaa vieläkin, pelkästä muistosta, yli 50 vuoden jälkeen.

Perhe asui koulurakennuksen yläkerrassa. Kun äiti piti tuntia, viisivuotias Jari nökötti luokan perällä ja luki. Ensin lastenkirjoja, mutta jo seitsemänvuotiaana Laulun tulipunaisesta kukasta. Äiti pyöritti kylän kirjastoa. Sen ansiosta kymmenvuotias Jari pääsi käsiksi maailmankirjallisuuden helmiin: Angeliqueen ja Levottomaan vereen. Jälkimmäistä äiti piti lukkojen takana, koska nuoriso lainasi sitä epäilyttävän tiuhaan.

Aino kiidätti Jaria konsertteihin ja teatteriin, rientoihin, joita rakasti itsekin. Viisivuotiaana Jari näki Tea Istan Prinsessa Ruususena.

– Näytelmän jälkeen aloin pillittää. Naulakkotäti luuli, etten tykännyt esityksestä. Mutta äitipä tajusi. Hän selitti, että poikani vain suree, kun esitys loppui.

Reipas poika haudalla

Oppikoulu oli Joensuussa. 18 kilometrin päässä Sinkkosten kotoa. Välimatka tarkoitti, että kymmenvuotiaan Jarin piti muuttaa pois kotoa, isän siskon luo.

Se oli toinen kerta, kun Jarin maailma mureni. Ja taas hän oli reipas. Hän ei itkenyt, vaikka uudessa koulussa häntä alettiin kiusata. Jari oli vääränlainen poika: soitti huilua mutta ei osannut luistella. Yhdestäkään lumipesusta hän ei kertonut aikuisille.

Muut pojat kutsuivat häntä sukunimellä. Sinkkonen, potki sitä palloa! Vauhtia, Sinkkonen! Jari olisi halunnut olla vain Jari, kuten Kunnasniemellä.

Koti-ikävä oli sietämätön. Koulua oli lauantaisinkin, ja Jari pääsi kotiin vasta lauantai-iltana. Joka maanantaiaamu hän odotti kyytiä tien varressa ja toivoi, ettei auto ilmestyisi.

Isä oli jauhanut kankkuspäissään, että mie tapan ihteni. Mutta se joka uhoaa, ei yleensä tapa. Niin Jari luuli.

Eräänä keskiviikkona Jari sai yllättäen kyydin kotiin. Kun hän ilmestyi innoissaan eteiseen, äiti purskahti itkuun.

– Äiti nyyhki, että eikö tästä tulekaan nyt mitään. Että pilaako ikäväni kaiken. Hän ei osoittanut pienintäkään ymmärrystä. Minulle olisi riittänyt vaikka se, että hän olisi tullut katsomaan minua kesken viikon. Edes kerran.

Kiusaaminen loppui kuin seinään, kun Jari vetäisi huilullaan koulun juhlissa Yesterdayn. Tytöt hurrasivat, ja tyttöjen fanitus vakuutti pojat.

Mutta ikävä ei helpottanut. Jari vain lakkasi puhumasta siitä. Hepulikohtausta hän ei osannut kehittää vielä murrosiässäkään. Huilunsoitossa poika osoittautui niin lahjakkaaksi, että häntä maaniteltiin Sibelius-Akatemiaan.

Huilukonserttiin 16-vuotias Jari valmistautui sinäkin päivänä, kun kaikki romahti kolmannen kerran.

Juuri ennen konserttia äiti tuli sopertamaan, että isä on sairaalassa. Vasta esityksen jälkeen äiti tarkensi, että isä oli tappanut itsensä.

Oli isä siitä vihjannut. Jauhanut kankkuspäissään, että mie tapan ihteni. Mutta se joka uhoaa, ei yleensä tapa. Niin Jari luuli.

– Isä ei jättänyt viestiä. Luulen, että hän oli ryyppyputken jälkeen vain umpikujassa. Krapuloissaan ja pohjalla.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Aino Sinkkonen murtui. Jari tuki ja kuunteli, kun äiti itki tuskaansa. Jari ei itkenyt edes isän hautajaisissa. Reipas poika soitti haudalla huilua.

Pusuja ja pottuilua

Jari Sinkkonen hakee oikeita sanoja .”Ääni päässä” kuulostaa pahalta, mutta on lähimpänä totuutta.

Jari oli kolmikymppinen, Sveitsissä opiskellut lääkäri, ja tavannut nuorten mielenterveystoimistossa suloisen psykologiharjoittelijan, Mirja Tiaisen.

Puoli vuotta tapaamisen jälkeen, eräänä elokuisena aamuna, vatvoessaan silloista on-off-seurustelusuhdettaan erääseen aivan toiseen, hän kuuli päässään äänen, joka kehotti: Soita Tiaisen Mikulle. Soita Tiaisen Mikulle.

– Se oli outoa, sillä tapaamisestamme oli ikuisuus enkä ollut edes kaihonnut Mirjaa mitenkään! Mietin mitä hittoa teen, mutta päätin totella ääntä. Tapasimme, tarjosin juustopiirasta, ja siitä lähtien kaikki oli selvää.

"En syty legoilla leikkimisestä. Not my cup of tea."

Seuraavana kesänä pari oli naimisissa. Lapsia syntyi kolme: Kiina-tutkija Elina, 29, jazzmuusikko Juhani, 28, ja lääkäriksi valmistuva Katariina, 25.

Lastenpsykiatri on ollut isä, joka tykkää riepottaa, vanuttaa ja pussata. Lukea, viedä teatteriin ja raahata konsertteihin.

– Kun vein kerran Juhanin pulkkamäkeen, ohjasin heti päin puuta. En syty legoilla leikkimisestä. Not my cup of tea.

Viime aikoina lapset ovat kehuneet, että isä on pehmentynyt.

– Pottuilu on minulle tyypillistä. Tässä taannoin onnistuin pitämään turpani hienosti kiinni, kun Juhani sai sakot, vaikka olin juuri motkottanut hänen kiihdytyksistään takapenkiltä.

Aino Sinkkonen suri miestään vuosia. Koskaan hän ei solminut uutta suhdetta. 78-vuotiaana Ainon muisti alkoi pätkiä. Ensin hän hukkasi tavaransa, sitten sanansa, lopulta kykynsä liikkua. Kun hän kuoli, Alzheimerin tauti oli pitänyt häntä otteessaan 12 vuotta.

Musiikista hän nautti loppuun asti. Hoitokodissa Jari soitti hänelle levyjä, hyräili ja silitti. Vaikka Aino ei ollut sano nut kuukausiin sanaakaan, kerran hän alkoi laulaa: Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa, puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa.

Sen hetken, Suvivirren alusta loppuun, Jari Sinkkonen ymmärsi täydellisesti, miltä hänen äidistään tuntui.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2012

Auli Kukkonen

Jari Sinkkonen oli ylikiltti lapsi, joka ei itkenyt edes ikävissään

Kiitos Jari kirjoituksestasi ja monista kirjoistasi. Minulla on 11 lastenlasta, omia kolme ja nuorin Katariina, kuten Sinullakin. Ajattelen hyvin samanlaisesti Sinun kanssasi lapsista. He ovat kaikkein tärkeintä elämässäni ja olen saanut tänäkin kesänä olla paljon heidän kanssaan mökillä. Sydämeni on niin täynnä rakkautta heitä kohtaan ja huomasin, että heidän kanssaan voi ja täytyy keskustella eteentulevista hankalistakin asioista, kun sen tekee rakkaudella.
Lue kommentti
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.