Anne Brunila oli syksyllä 2012 vielä Fortumin johtoryhmässä ja monissa muissa johtotehtävissä. Nyt hän on mukana monissa projekteissa ja toimistona toimii iPad.

Anna Brunila kertoo uudet kuulumisensa Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013. Lue hänen viime syksyinen haastattelunsa alla olevasta linkistä.

PERHEKUVIOITA. Muusikko Sari Kaasinen opetti tytärtään Kiisaa haaveilemaan isoista asioista. Se johti äidin ja tyttären myös samaan työpaikkaan.


49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.
49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.

Sari Kaasinen: "Näen jo Kiisan silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu"

"Kiisa teki minusta äidin, ja hänen syntymänsä mullisti ajatteluni totaalisesti. Musiikkiini putkahti uusia aiheita, ja ensimmäiset kehtolauluni syntyivät.

Kun Kiisa oli kolmekuinen, paruin miehelleni, että minun lapseni ei saa kasvaa Hesassa! Eihän täällä voi viettää edes juhannusta! Viikon päästä asuimme jo lapsuuteni seuduilla Rääkkylässä. Ystävien mielestä olimme ihan järjettömiä – lähteä nyt Pohjois-Karjalaan, kun Värttinä-yhtyeeni eli kuuminta vaihettaan.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys.

Hyväntuulinen ja määrätietoinen oman tiensä kulkija. Sellainen Kiisa oli pienestä pitäen. Hänellä oli terävä katse, ja kun hän tavoitteli jotakin, hän suuntasi sinne katseensa ja lähti kulkemaan kohti päämäärää.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys. Kiisa on ottanut omasta halustaan vastuuta nuoresta saakka. 13-vuotiaana hän oli jo ohjaajana lasten kansanmusiikkileireilläni.

Kiisalla ja keskimmäisellä lapsellani Piitalla on ikäeroa vain puolitoista vuotta. He olivat erottamattomat eivätkä koskaan riidelleet, vaikka Kiisa oli tietysti kaikissa leikeissä pomo.

"Kantele taisi olla Kiisalle vähän liiankin helppo soitin."

Lopetin Värttinässä, koska halusin olla enemmän läsnä lapsilleni. Sen jälkeen tulivat muut projektit, joihin saatoin ottaa tytötkin mukaan.

Kun sävelsin kotona pianon ääressä, lykkäsin Kiisan kouraan kanteleen. Se taisi olla hänelle vähän liiankin helppo soitin.

Kaikki tytöt ovat soittaneet jotakin, Piita haitaria ja nuorimmaiseni Aliina viulua. Heillä ei ole harhakuvitelmia musiikkiuran ihanuudesta, vaan he ovat nähneet sen rankkuuden ja raadollisuuden. Musiikkiuralle heistä voisi lähteä kenties Aliina.

Työt ja tohtoriopintoni veivät minut usein pois kotoa. Onneksi tytöillä on isä, joka on heille paras maailmassa. Eron jälkeenkin ex-mieheni tuli meille tyttöjä hoitamaan, kun olin itse reissussa.

"Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet."

Lasten on annettava tehdä ja kokeilla, ettei heidän tarvitse myöhemmin syyttää vanhempiaan siitä, etteivät saaneet mennä. Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet.

Kiisa on maailmalle menijä. Yläasteen jälkeen hän päätti lähteä jenkkeihin vaihto-oppilaaksi. Vuosi Virginiassa oli kova koulu. Kiisa joutui keskelle umpibaptistista Virginiaa nuoreen perheeseen, jossa oli pieni lapsi. Ikävä raastoi meitä kaikkia niin, että vieläkin itkettää. Mutta Kiisa ei luovuttanut, koska oli leikkiin ryhtynyt.

Kotiin palattuaan Kiisa meni opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Tiedän, että hänellä oli siellä omat haasteensa, mutta kaikki tuntui minusta kevyemmältä, koska tytär oli sentään samassa maassa.

"Ei ole aina helppoa työskennellä oman tyttären kanssa."

Kiisa haki tietään lukion jälkeen ja työskenteli muun muassa tarjoilijana. Sitten hän "unohti" ilmoittautua kemian opiskelijaksi Joensuun yliopistoon. Kun kaupunki haki yrittäjää Lappeenrannan Kehruuhuoneelle, päätimme jättää tarjouksen.

Työkavereita ja yhtiökumppaneita olemme olleet nyt kaksi vuotta. Kiisa vastaa Kehruuhuoneen ravintolapuolesta, minä puolestani kulttuuritarjonnasta.
Alkutaival on ollut rankka. Teemme töitä 24/7, eikä sekään aina riitä. Ei ole helppoa työskennellä oman tyttären kanssa, sillä en voi välttää äidillisiä tunteitani. Näen jo tytön silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu. Minun on kuitenkin yritettävä unohtaa äitiys ja oltava tasavertainen kumppani Kiisan kanssa.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta.

Välillä sydäntäni kyllä raastaa, sillä yrittäjänä Kiisa on pannut itsensä tosi tiukkaan ja vastuulliseen paikkaan. Mutta miten muuten voisi ollakaan! Hänellä riittää kyllä sisua, riskinottokykyä ja uskallusta.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Miten kauniisti hän palvelee asiakkaita. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta. Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin esityksesi."

23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.
23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.

Kiisa Kemppainen: "Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta"

"Varhaisimmat muistoni äidistä liittyvät kansanmusiikkifestivaali Kihaukseen sekä lastenmusiikkileireihin, joita hän veti Rääkkylässä.
Katsoin häntä ihaillen ylöspäin: vau, tuo on minun äitini.

Vaikka äiti oli kiireinen ja mennä viipotti koko ajan, tuli lämmin ja turvallinen tunne, kun näin hänen vilahtavan jossakin.

Äiti mahdollisti monia asioita. Pääsimme siskoni Piitan kanssa lavan taakse backstagelle, tapasimme Pikku G:n ja PMMP:n. Ei muilla kavereilla ollut sellaista äitiä.

Toisaalta olin myös kavereilleni kateellinen ja mietin, miksei minun äitini voisi olla enemmän kotona. En kuitenkaan koskaan kokenut oloani turvattomaksi. Isä hoiti meitä paljon, ja olimme usein mummilassa, jossa meillä oli omat rutiinit ja leikit.

Kun äiti ja isä päättivät erota, en järkyttynyt. Aavistin ja tavallaan jo tiesinkin, mitä oli tulossa. Meillä on aina puhuttu asioista avoimesti ja rehellisesti.

"Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan."

Jokainen soittaa jotakin. Se oli perheessämme itsestään selvää. Menin jo pienenä muskariin ja aloitin kanteleensoiton. Vaikka äiti oli muuten aika lepsu, hän osasi myös vaatia. Koin, että äidiltä tuli pieniä paineita: soittamisessa piti kehittyä.

Meillä oli myös yhteisiä musiikkiproggiksia. Äiti muun muassa johti Iloset-kansanmusiikkiyhtyettä, jossa soitin. Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan.

Ehkä äiti on salaisesti haaveillut, että joku meistä lähtisi musiikkiuralle, mutta ääneen sitä ei ole sanottu. Meille on korostettu, että elämässä pitää tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielenkiintoiselta.

"Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti."

Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti. Jos haaveilee vain pienistä asioista, ne pysyvätkin pieninä. Joensuussa asuessamme meillä oli tapana viettää yhdessä tarinatuokioita, haaveilla ja suunnitella teekupin ääressä. Piita se aina sanoi, että puhutaan taas elämästä!

Äitini lähti kotoa 15-vuotiaana Kuopioon musiikkilukioon. Minä taas olin päättänyt jo pienenä, että lähden isona Helsinkiin. Ihailin Helsingissä asuvaa tätiäni, ja ehkä haave kumpusi myös äidin esimerkistä. Ensin vietin kuitenkin vaihto-oppilasvuoden jenkeissä.

Kyllä äitiä hirvitti, kun hän tajusi, mihin hän on antanut luvan. Varmaan hän silti uskoi siihen, että selviän.

Olen aina ollut huono näyttämään, jos kaikki ei ole hyvin. Minulla oli omat vaikeuteni Virginiassa ja lukioaikana Helsingissä. Ajattelin kuitenkin, että kun tänne on kerran tultu, on täällä pärjättävä.

Minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Aloin haaveilla omasta kahvilasta, kun työskentelin lappeenrantalaisessa kahvilassa ja näin paljon sellaista, minkä olisin halunnut tehdä toisin. Sitten äiti heitti idean Kehruuhuoneesta. Minä tartuin ideaan ja heitin sekaan omia ajatuksiani. Halusimme jotain tosi uutta ja erilaista.

Kun pääsemme vauhtiin, rönsyämme. Paitsi, että minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Yhdessä yrittäminen on muuttanut suhdettamme. Olemme nykyään kaiket päivät tekemisissä työasioissa, emmekä tapaa paljon vapaalla. Henkilökohtaisten juttujen jakaminen on vähentynyt ja side välillämme tavallaan heikentynyt.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä.

Totta kai aikuistumisenikin on muokannut suhdettamme. En enää tarvitse äitiä samalla tavalla kuin nuorempana. Rinnallani on myös puoliso, jonka kanssa jaan asioita.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä. Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta ja toivon, että hän osaisi olla hyvällä tavalla itsekäs.

Vaikka yrittäminen on rankkaa, koemme paljon hienoja hetkiä. Kun äiti ensin esiintyy jollekin ryhmälle ja sitten tulee minun vuoroni tarjoilla, iloitsen äidin onnistumisesta ja siitä, että saan itse onnistua.

Äiti on energinen, iloinen, moniosaava taituri ja hyvässä mielessä vähän hullu. Olen oppinut äidiltä suhtautumaan asioihin ilon kautta. Rankkoinakin aikoina uskon siihen, että kaikki kääntyy parhain päin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.