Kasvatusguru miettii yhä, miksi hän selvisi rajusta nuoruudesta, mutta veli ei.

Kunpa isä nyt tulisi kotiin.

Jos isä nyt tulisi, tästä voisi vielä tulla hyvä ilta. Isä saattaisi antaa äidille vähän rahaa ja äiti ehtisi kauppaan ostamaan ruokaa.

Kauppa menee pian kiinni. Kymmenvuotias Kari Uusikylä kurottaa yläkerran ikkunasta nähdäkseen pidemmälle. Vaasan Kotirannan lähiössä on 1950-luvulla vierekkäin puutaloja, joiden pihoissa kasvavat viinimarjapensaat.

Tiellä ei näy ketään.

Kun sitten edes tietäisi varmasti, että isä ei tule koko yönä.

Joskus aamuyöllä isä tulee. Äiti nousee hetekasta ja menee keittiöön. Hän yrittää antaa isälle nopeasti ruokaa, jotta isä ei hermostuisi ja herättäisi lapsia.

Kari ei näe isää, mutta kuulee juopuneen jankutuksen: ”Mitä nyt on valittamista, mitä? Onko valittamista, onko?”

Pikkuveli Veli-Jukka tulee peiton alla Karin viereen, ottaa kahdella kädellä kiinni ja tärisee. Kun pikkuveli nukahtaa, tärinä lakkaa, mutta kädet puristavat yhä Karin kättä. Isoveli valvoo.

Se abstraktimpi arki

59 vuotta myöhemmin Kari on kasvatustieteen emeritusprofessori sekä luovuuden ja lahjakkuuden tutkija, joka inhoaa huippuvouhotusta ja koulujen paremmuuslistoja. Hänestä koulun tärkein tehtävä on oppilaiden mielenterveyden vaaliminen. Ja hänestä parasta, mitä lapsi voi saada, on turvallinen lapsuus ja tasapainoinen tavallisuus.

Sellaisia Karilla ei ollut.

1950-luvun Vaasassa Uusikylän suku tunnetaan. Karin isoisä on kuvataiteilija Einari Uusikylä, joka maalaa omakotitalon alakerrassa puiden ruskaa, merta ja hankea.

Yläkerrassa asuu Karin perhe: äiti, isä sekä Kari, pikkusisko Katriina ja pikkuveli Veli-Jukka. Ensin isä Pentti myy isoisän tauluja, sitten hän alkaa maalata omia. Kari ei ymmärrä, mitä isän taulut esittävät, mutta oppii sanat abstrakti ja nonfiguratiivinen.

Kotona haisee tärpätti. Kun kaverit suuttuvat, he haukkuvat Karia, siskoa ja veljeä nälkätaiteilijan pennuiksi ja isää partajeesukseksi.

Isä on komea mies. Hän seisoo Vaasan torin laidalla niin tyylikkäässä puvussa, että rahaa ei sen ostamisen jälkeen riitä Karin kouluhousuihin.

Kun Sylvia-äidin apulaiskanslistin palkalla ei makseta sekä ruo­kaa että housuja, äiti nöyrtyy ja menee lopulta pyytämään rahaa sosiaalilautakunnasta.

”Teidän miehennehän on ihana mies”, äidille vastataan lautakunnasta.

”Taiteilijoita pitää ymmärtää.”

Toista kertaa äiti ei mene.

Kari ja pikkuveli ovat yhdessä melkein aina. Kari on kuusi vuotta vanhempi, mutta Veli-Jukka kirii häntä kiinni, oppii kellonajatkin jo neljävuotiaana.

Kun pikkuveli ilmoittautuu kansakouluun, Kari menee hänen kanssaan. ”Veli viiva Jukka”, Kari selittää veljen nimeä virkailijalle. Papereihin tulee nimeksi Veli Viiva Jukka. Se naurattaa Karia ja Katriinaa kauan.

Pahoina päivinä

Kari haluaa opettajaksi, on halunnut kahdeksanvuotiaasta asti. Yliopistoon menoa hän ei vielä osaa edes kuvitella eikä hän ole kuullutkaan professori-sanaa. Hän vain haluaa opettajaksi, toisenlaiseksi kuin omansa.

1950-luvun koulu on karu paikka. Vaasan Onkilahden koulussa Kari ja luokkatoverit marssivat ympäri luokkaa. He harjoittelevat vankilaa varten.

”Monesta teistä kuitenkin tuloo roistoja, ryäväriä ja murhamiähiä ja jourutta lusimahan”, opettaja selittää.

Kari on paljon pois koulusta. Poissaolokirja on yksitoikkoista luettavaa: Vatsa kipeä. Vatsa kipeä. Vatsa kipeä.

Mitä useamman päivän isä on juomatta, sitä enemmän Kari pelkää ja sitä varmemmin hänellä on vatsa kipeä. Yksi väärä sana, ja isä saattaa vetäistä vyön housuistaan. Silloin on myöhäistä huutaa Olen kiltti jo!, vaikka Kari yrittää. Äiti menee toiseen huoneeseen ja tulee takaisin vasta, kun Karilla on taas housut jalassa. Äiti silittää Karia, Kari nieleskelee itkua.

Niin hän tekee nytkin, 60 vuotta myöhemmin.

”Sain harvoin selkääni, mutta olihan se hirveää.”

On myös toisenlaisia, hyviä hetkiä. Kari haluaa muistaa ne kaikki.

Joskus isä ja poika käyvät ongella. He etsivät sateessa kastematoja ja pyöräilevät sitten meren rantaan.

”Muistan yhä, millä kivillä istuimme ongella kesäiltana kahdestaan. Se oli suurenmoista.”

Joka huhtikuu Kari saa syntymäpäivälahjaksi jalkapallon.

Isä on nuorena pelannut jalkapalloa mestaruussarjassa, ja toisinaan hän lähtee Karin kanssa kotitalon viereiselle kentälle. Siellä isä ja Kari pukkaavat palloa toisilleen ja Kari toivoo, että jalkapallo pysyy­ ikuisesti ilmassa heidän välillään.

Hyvien hetkien muistoissa Kari on alle kouluikäinen. Vuosi vuodelta hyvät hetket vähenevät ja huonot ajat pite­nevät.

Kun Kari on 15-vuotias, hän päättää lopettaa koulun. Hän ei jaksa enää. Karilla on jalkapallo, jota hän rakastaa. Hänellä on lumoava klarinetti, jonka isä on saanut puhuttua velaksi musiikkikaupasta. Ja hänellä on kotona niin vaikeaa, ettei hän enää jaksa käydä koulua. Parempi mennä töihin tienaamaan.

Veli-Jukka on ollut kuumeessa kuukauden. Pikkuveli on niin kalpea ja surullinen ja tulikuuma, ettei Kari huoleltaan pysty nukkumaan.

Lisäksi Karia valvottaa isä. Isä juo yhtä soittoa viikon tai kolme, tulee kotiin huojuen tai ei ollenkaan.

Kari on syönyt sormiensa päistä nahan, sormet ovat vereslihalla. Veli-Jukka on lakannut nauramasta.

”Eikö me voitaisi lähteä?” Kari kysyy äidiltä taas kerran. ”Että jotenkin saataisiin nämä lapset isoiksi.”

Ihme tapahtuu. Äiti on hakenut Vaasan kaupungilta vuokra-asuntoa monta kertaa, ja nyt hän sen saa. Pelastus tulee viime hetkellä.

”Olimme lähellä romahtaa kaikki.”

Elämä muuttuu kokonaan. Kari on 16-vuotias, Katriina 14 ja Veli-Jukka 10, kun he muuttavat äidin kanssa kerrostalokaksioon. He ovat helpottuneita, kun isä menee pian uusiin naimisiin ja jättää perheen rauhaan.

Vuosia myöhemmin Kari tapaa isänsä muutaman kerran, mutta tunnelma on niin vaivautunut, että Kari antaa olla. Isästä ei kuulu mitään.

Uudessa kerrostalokodissa vesi tulee sisään ja menee ulos. Pikkuveli nukkuu omassa sängyssään ja Kari omassaan. Rahaa on yhä vähän, mutta on rauha, ja Kari jatkaa sittenkin koulussa.

Karin arvosanat nousevat kaksi numeroa, itsetunto ei. Hän hämmästyy, kun kirjoittaa laudaturin paperit ja pääsee opettajakorkeakouluun.

Kun rakkaus ei riitä

Sinä iltana Veli-Jukka on 13-vuotias ja kirjoittaa Karille kirjettä. Äiti ja sisko nukkuvat jo ja Veli-Jukankin pitäisi, mutta ensin hänen on sanottava isoveljelle jotakin:

”Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua pitkin jalkapallokentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin, herää minussa jonkinlaista kaipausta. Tuo on ehkä jollain lailla ´kynänvaraisesti´ selitetty, eikä siitä saa kuvaa, jonka haluaisin kirjeeseen saada...
Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon rakkautta. Jukka.”

Sitä kirjettä Kari lukee vielä viisi vuosikymmentä myöhemminkin. Kun hän saa kirjeen, hän opiskelee Helsingissä ja pelaa jalkapalloa HJK:n mestaruusjoukkueessa. Pian hän menee naimisiin toisen opettajan kanssa ja tulee isäksi 22-vuotiaana.

Vaasassa pikkuveli laulaa bändissä ja pärjää koulussa loistavasti. Hän voittaa 16-vuotiaana jalkapallotekniikan suomenmestaruuden vielä paremmilla pistellä kuin Kari aiemmin.

Kari ei tiedä, koska veljellä alkaa mennä huonosti.

Kun Karille selviää, että Veli-Jukka on lopettanut oppikoulun, hän hakee tämän luokseen Helsinkiin. Veli-Jukalla on Karin perheen luona pieni huone, ja Kari ilmoittaa hänet iltaoppikouluun. Aina kun Veli-Jukka aikoo erota koulusta, Kari soittaa rehtorille ja taivuttelee tämän olemaan myöntämättä eroa.

Kari vie veljen ylioppilaskirjoituksiin, saattaa joka aamu. Koulun portilla Veli-Jukka sanoo Karille, että ei jaksa enää.

Veli kirjoittaa monta laudaturia, mutta luisuu pois.

Kumpikin yrittää, vuosikausia. Kun pikkuveli soittaa, Kari menee joka kerta. Välillä Karille soitetaan sairaalasta ja sanotaan, että veli on syönyt liikaa lääkkeitä. Kari lähtee heti.

Joulupäivänä 1978 Veli-Jukka soittaa taas ja haluaa tavata. Kari ei pääse lähtemään, ei juuri nyt kun vaimo kantaa pöytään kinkkua ja rosollia ja lapset odottavat Afrikan tähden kanssa.

Viisi tuntia myöhemmin soittaa Karin isä.

”Veli-Jukka on päässyt rauhan maahan”, isä sanoo. Niin kauniisti Kari ei ole koskaan kuullut isänsä puhuvan.

Veli-Jukka on jäänyt 27-vuotiaana junan alle.

Sen joulun jälkeen Karin on ollut vaikea kuunnella laulua varpusesta jouluaamuna.

”En ole potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten sinä joulupäivänä mennyt Veli-Jukan luo. Olin mennyt vuosikausia, mihin vuorokauden aikaan hyvänsä.”

Sitä Kari on miettinyt, olisiko hänen pitänyt olla kovempi aikaisemmin. Olisiko pitänyt olla tukematta, pelastamatta ja kuuntelematta?

”Mutta kun on joku oikein rakas, hänen vuokseen menee vaikka millaiselle mutkalle. Avun saaminen mielenter­veyden ongelmiin on yhä aivan liian vaikeaa.”

Sieltä jostain

Neljä vuotta sitten Kari Uusikylä muutti takaisin Vaasaan. Eläkkeelläkin hän herää kello viisi, keittää kahvit, lukee sanomalehdet ja alkaa kirjoittaa kolumnia tai luentoa. Yhdeksän maissa hän lähtee kävelylle ja miettii kävellessään Vaasan Palloseuran seuraavaa peliä.

Huhtikuussa Kari täyttää 70. Se tuntuu oudolta. Pallon pompottelusta päällä ei tule enää mitään, koska niska ei taivu.­

”Juuri eilen puhuin vaimolle, että mihin vuosikymmenet ovat menneet. Vanhat aina horisevat, että just olin lapsi. Mutta siltä se tuntuu.”

Eikä lapsuudesta ja muistoista pääse eroon ikinä. Vieläkin Kari muistaa sen kuin se olisi nyt:

Joskus isä tulee kotiin juovuksissa mutta hyvällä tuulella. Silloin hän laulaa Lili Marleenista ja kasarmin pienestä portista. Mitään muuta isä ei sodasta puhu­.

Isä kuolee vuonna 2000 ja äiti viisi vuotta myöhemmin. Äidin kuoleman jälkeen Kari löytää kirjeet, jotka isä on lähettänyt äidille rintamalta.

Ensimmäisessä kirjeessä 18-vuotias poika marssii mäkeä ylös ja mäkeä alas kohti rintamaa. 19-vuotias kirjoittaa, kuinka hänen oli ammuttava väijytyksessä ohi kulkeneet viholliset, jotta nämä eivät ampuisi häntä.

”Mikä vaikutus noilla asioilla onkaan ollut niihin äijiin! Isääni ja päästään vialla olleisiin opettajiin, koko sen sukupolven miehiin.”

Rintamalta lähetetyistä kirjeistä viimeinen on päivätty 1944, vuosi ennen Karin syntymää. Siinä isä kuvailee, miten hän puolustaa puolikuuroa, muiden kiusaamaa poikaa. Isä kertoo pojan kohtelun koskeneen häntä niin, että kyyneleensä peittääkseen hänen oli mentävä kohentamaan tulta.

Kari on kirjeestä kiitollinen.

”Sitä puolta isästä en tuntenut koskaan. Se oli juuri se isä, jota kaipasin.”

Isä meidän

Vuosikausien hiljaisuuden jälkeen isä soittaa Karille yhden kerran. Sanat ovat  arkisia, mutta isä puhuu Karille toisin kuin koskaan: lempeästi, melkein hel­lästi.

”Isä ei pystynyt pyytämään anteeksi eikä sanonut rakastavansa, mutta minä ymmärsin.”

Kari haluaa ajatella isää miehenä, joka ei ollut paha vaan sodan henkisesti haavoittama ja viinapirun vallassa. Mutta ei Kari häntä sääli.

”Säälin veljeäni ja siskoani ja itseäni”, hän sanoo.

”Säälin kaikkia hylättyjä lapsia, jotka joutuvat kantamaan lapsuuttaan koko elämänsä. Sellaisia lapsia on paljon. Tällaisia lapsia.”

Kari on miettinyt, miksi hän selvisi ja pikkuveli ei. Hän uskoo, että suurin syy on ikäero.

”Uskon, että ensimmäiset vuoteni ovat olleet turvalliset. Olen rakkaudesta syntynyt lapsi. Kun veljeni syntyi, vaikeudet perheessämme olivat jo liian pahoja.”

Kari muistaa olleensa yhden kerran isänsä sylissä. He istuivat keittiössä ja kuuntelivat radiota. Isän kädet ympärillä tuntuivat hyvältä.

Pikkuveljellä ei tainnut olla sitä muistoa. Hänellä oli vain Kari, joka valvoi vieressä. 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 18/2014.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.