Jos ihmisellä on joulutorkkupeitto, joulublogi ja tarve aloittaa seuraavan joulun suunnittelu tapanina, voi jo puhua jonkinlaisesta jouluhurahtamisesta.

Hoitovapaalla oleva opettaja Maria Kesänen, 40:

”Jo heinäkuussa tytär alkaa puhua kirjeestä joulupukille ja rallattaa joululauluja. Itse aloitan juhlavalmistautumisen joulublogin avaamisella syyskuussa. Silloin laitan tulen takkaan ja sytytän kynttilät. Piparkakkuja leivomme lokakuussa ja marraskuussa otamme esille joulutyynyt ja -torkku­peitot. Haen mökiltä havuja ja punon niistä kransseja lahjoiksi ja haudoille vietäväksi.

Jouluun virittävät joulumarkkinat ja lastenkirkossa lauletut kauneimmat joululaulut. Kaivan myös vanhat joululehdet esiin ennen kuin uudet numerot ­ilmestyvät. 

Kaikkea touhua säestää joulumusiikki. Aluksi fiilistelen Diana Krallin ja Michael Bublén joululevyillä. Lähempänä pyhiä kuuntelemme myös hartaampaa kotimaista joulumu­siikkia.

Joulutyynyt Maria ottaa esiin marraskuussa.

 

Joulu tuntuu todelta, kun laulamme ensimmäisenä adventtina lasten kanssa. Sytytämme kynttilän ja avaamme joulukalenterin. Joka sunnuntai kalenterissa on jotain ­koko perhettä ilahduttavaa: peli tai piparimuotteja muistuttamassa, että tänään leivotaan pipareita.

Aatonaattona kaikki on valmista. Juhlaservietit ja -liinat on silitetty ja joululeivät leivottu. Olen hankkinut jokavuotisen jouluruusun ja tilannut kukka-asetelman. ­Aatonaattona ­petaamme vuoteisiin puhtaat petivaatteet: on ihanaa ­pujahtaa punavalkokuviollisiin joululakanoihin.

Aattoaamuna viemme naapureille joulutervehdykset. Varsinainen joulu käynnistyy, kun pöytään katetaan punainen liina ja syömme kello 11 uuniriisipuuroa. Perheemme tradi­tion mukaan mantelin saaja ’pääsee naimisiin’.

Joulukoristeet syntyvät mökiltä haetuista havuista.

 

Joulurauhan alettua lapset katsovat televisiosta Lumiukon, joulusauna lämpiää, ja joulupukki tuo lahjasäkkinsä. Sen matkasta kuitenkin unohtuu aina pari lahjaa, jotka tontut ­illemmalla toimittavat kynttilöillä valaistuun kasvihuoneeseen.

Valitsen joulupöydän astiat kulloisenkin joulun teemavärin ja kukkien mukaan. Aterimina ovat aina pöytähopeat ja jälkiruokakahvit juodaan joko Arabian Valenciasta tai kultalautasellisesta Mira-mokkakupeista.

Vieraiksi tulevat appivanhempani. Anoppi on varsinainen ruokataituri. Appi metsästää, joten pääruuaksi meillä on lämmintä hirven- tai peuranpaistia. Seuraavan päivänä syömme  paistia kylmänä marinadissa.

Maria valitsee joulupöydän astiat juhlan teemavärin ja kukkien mukaan.

 

Illalliselle pukeudumme juhlavaatteisiin. On kauluspaidat, juhlamekot ja korut. Kaikilla muilla on juhlakengät, mutta minä vedän jalkaan itse neulomani villasukat. Teen joka vuosi jouluksi uudet sukat.

Joulupäivänä saa kulkea yöpuvussa ja syödä suklaata, mutta tapanina pukeudumme uudestaan hienosti, kun lasten isoisovanhemmat tulevat kylään. Vaihdamme itse tehtyjä lahjoja, ja tyttärellä on usein laulu-, tanssi- tai musiikkiesitys isomummulle ja -ukille.

Kun talo tapaninpäivän iltana tyhjenee vieraista, alan ideoida seuraavaa joulua.”

Joulupiparkakku-joulublogin lisäksi Maria Kesänen pitää Kanelia ja kardemummaa -blogia.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.

"Tämä yhteiskuva Adamista ja minusta on ensimmäiseltä tapaamiseltamme. Ilmeeni kertoo, miten tohkeissani olin. Kun katson kuvaa, tulee onnellinen ja nostalginen olo."

Yksi hyvinkääläisen Riitta Ahon, 68, elämän kohokohdista oli, kun hän 2010 hän tapasi idolinsa Adam Lambertin kasvotusten. "Adam kietoi kuvauksen ajaksi käsivartensa ympärilleni. Muistan vieläkin, että hänellä oli ihanan pehmeä pusero." 

"Muistan tarkkaan, miten tämä Adam-hurahdukseni alkoi. Katsoin olohuoneessa telkkarista American Idol -laulukilpailua ja söin iltapalaa. Sitten tuli kappale Ring of Fire.

Sydän alkoi lyödä lujempaa. Unohdin pureskella. Tajusin kuulleeni jotain lumoavaa.

"Jossain vaiheessa yritin olla oikeaoppinen fani sillä tavalla, että lakkasin kynteni mustiksi, mutta se oli aika sotkuista puuhaa. Harjoittelin myös rohkeampaa pukeutumista."
"Jossain vaiheessa yritin olla oikeaoppinen fani sillä tavalla, että lakkasin kynteni mustiksi, mutta se oli aika sotkuista puuhaa. Harjoittelin myös rohkeampaa pukeutumista."

Aikaisemmin olin kiinnittänyt huomiota vain siihen, että onpas hyvän näköinen kaveri tuo Adam Lambert. Mutta nyt ymmärsin, miten hieno laulaja hän on. Olin myyty.

Hetkestä on nyt kahdeksan vuotta.

En ollut siinä vaiheessa kauhean hyvä tietokoneen käyttäjä, mutta aloin etsiä Adamista tietoa netistä. Oli pakko saada tietää lisää.

Löysin virallisen fanisivuston ja sieltä myös suomalaisia. Pitkään jahkailin, kehtaanko mennä mukaan keskustelemaan. Ajattelin, voinko fanittaa ketään, kun olen näin vanha.

Kun löysin netistä lisää sivuja, huomasin, että meitä aikuisia faninaisia olikin paljon. Muutkin ihmettelivät, mitä heille oli oikein tapahtunut, kun he olivat tällä tavalla yhtäkkiä hurahtaneet. Se oli vertaistukea.

"Tilasin Jenkeistä 'Aquarian Wolf' -printtikuvan. Sain grafiikkalehden 64/300. Siinä on taiteilijan ja Adamin nimikirjoitukset. Minusta se on hieno."
"Tilasin Jenkeistä 'Aquarian Wolf' -printtikuvan. Sain grafiikkalehden 64/300. Siinä on taiteilijan ja Adamin nimikirjoitukset. Minusta se on hieno."

Olin juuri jäänyt eläkkeelle, ja mies oli paljon työmatkoilla. Netissä roikkumiseen oli aikaa. Joskus jäi tiskaamattakin, kun kuuntelin musiikkia cd-levyiltäni ja surffailin netissä.

Adamin ansiosta opin tietokonetaitoja enemmänkin. Aikaisemmin en edes tiennyt, mikä on Twitter. Jossain vaiheessa uskalsin avata tilin sinnekin ja aloin seurata Adamia. Kädet vapisivat, kun kirjauduin ensimmäistä kertaa!

Ensin en laittanut käyttäjäkuvaksi omaa kuvaa. Pelkäsin, että joku tuttu löytää minut ja huomaa, miten hullu olen. Nyt olen rauhoittunut.

Sen jälkeen olen oppinut myös esimerkiksi nettilinkkien tekemistä sekä luonut oman Instagram-tilin ja YouTube-kanavan.

Keikoilla saatan vähän heilua, mutta en kilju.

Kun Adam saapui vappuna 2010 Suomeen, menimme muiden fanien kanssa lentokentälle häntä vastaan. Se oli harras ja jännittävä tilanne.

En uskaltanut puhua mitään, mutta pääsin yhteiskuvaan Adamin kanssa. Adam kietoi kuvauksen ajaksi käsivartensa ympärilleni. Muistan vieläkin, että hänellä oli ihanan pehmeä pusero. Ja harmittelen yhä, etten tajunnut ottaa omaa takkiani pois, että olisin päässyt vieläkin lähemmäs!

Silloin emme muistaakseni antaneet muiden fanien kanssa Adamille lahjaa, mutta myöhemmin olemme ostaneet hänelle Kalevala-korun.

"Sain Adamin nimikirjoituksen tähän CD-levyyn Meet & greet -tapaamisessa. Samalla sain myös tuijotella häntä suoraan silmiin, halata ja olla taas hetken kainalossa."
"Sain Adamin nimikirjoituksen tähän CD-levyyn Meet & greet -tapaamisessa. Samalla sain myös tuijotella häntä suoraan silmiin, halata ja olla taas hetken kainalossa."

Olen ollut kymmenellä Adamin keikalla. Olen niillä aika jäykkä, en yhtään kilju enkä juuri tanssi. Keskityn nauttimaan ja saatan vähän heilua. Joskus olen nostanut käsiä ilmaan, kun Adam on näyttänyt katsovan minuun päin. En tiedä, huomasiko hän.

Toisinaan olen miettinyt, olisinko yhtä innokas fani, jos Adam olisi ruma. En tiedä. Adam on sopiva paketti, ilo silmälle ja korvalle.

Olen entinen matematiikan, kemian ja fysiikan opettaja. Aikaisemmin mietin, mitä oppilaat mahtavat ajatella minusta, jos löytävät minut netistä. Nauravatko he? Opin, ettei sellaisella ole mitään väliä.

Voisin kehua Adamia vaikka kuinka. Hän on maailman paras laulaja ja synnynnäinen esiintyjä. Lisäksi hän on avoin, ystävällinen, rehellinen, huumorintajuinen, hyväkäytöksinen ja sanavalmis.

Adamin elämää seuraamalla olen oppinut jotain myös musiikkibineksestä. Se on raakaa ja rankkaa. Adam-parka ei ole saanut mitään helpolla, koska hän ei ole sellainen vähäpukeinen pyllynpyörittäjätyttö, joista levy-yhtiöissä tykätään.

On ollut avartavaa, että Adam on homo. Aikaisemmin en miettinyt sellaisia asioita. Kun Adam on kertonut, miten häntä on syrjitty, olen ymmärtänyt, ettei ole helppoa olla erilainen.

Maailma kaipaa lisää suvaitsevaisuutta. Ilman Adamia en todennäköisesti olisi ikinä mennyt marssimaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta Pride-kulkueeseen. Nyt olen ollut siellä kaksi kertaa muiden Adam-fanien kanssa.

Minusta on ihmeellistä ajatella, että kaikista maailman ihmisistä juuri minusta ja Adam Lambertista on tullut niin läheisiä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/2017.
 

Kun Pasi Kotilaisen vaimo ja pienen pojan äiti kuoli kouluampumisessa, Pasi oli ainoa, joka ei itkenyt. Yhdeksässä vuodessa hän on oppinut, että haaveet voivat sittenkin toteutua ja ilosta voi liikuttua.

"Se oli elämäni nopein muutto. Kaksivuotiaan poikani välikausihaalari ja pikkuautot lojuivat levällään lattialla, kun heräsin sunnuntaiaamuna pää jyskyttäen. Poikani oli hoidossa, ja edellinen ilta oli venähtänyt minulta liian pitkäksi. Muuttoauton tuloon oli kaksi tuntia, enkä ollut pakannut vielä mitään.

Soitin kaverilleni, juoksin lähikauppaan, juoksin takaisin kotiin kainalossani 50 mustaa jätesäkkiä. Niihin säkkeihin tungimme kaiken. Kun muuttoautona oleva kuorma-auto ajoi kerrostalomme pihaan, pyysin sitä peruuttamaan ensimmäisen kerroksen parvekkeen alle. Sieltä oli kätevä heittää säkit lavalle.

Olin muuttamassa Seinäjoelta takaisin synnyinkaupunkiini Jyväskylään, jossa asuivat lapsuudenperheeni sekä vanhat kaverini. Tarvitsin kaiken mahdollisen avun, mitä jäljellä oleva tukiverkko pystyisi minulle antamaan. Miten me pärjäisimme pienen poikani kanssa kahdestaan?"

Ainoa, joka ei itkenyt

"Kuukausi aiemmin, 23.9.2008, vaimoni Tuulia lähti aamulla tavalliseen tapaan kouluunsa, Kauhajoen aikuisopistolle. Hän opiskeli kotitalousalaa, koska oli vihdoin keksinyt, mitä haluaisi isona tehdä. Perhekeskeisenä ihmisenä hän haaveili kodikkaasta omasta konditoriasta tai pitopalvelusta. Yrityksen toiminta olisi hyvin ihmisläheistä, hän suunnitteli. Olisi maukasta kotiruokaa ja paljon leivonnaisia.

Edellisyönä Tuulia oli lukenut pikkutunneille asti kokeeseen. Tuulian ystävä haki hänet ja 2,5-vuotiaan poikamme Elmerin kerrostaloasuntomme pihalta. Elmeri oli aloittanut sinä syksynä perhepäivähoidon ja viihtyi hoidossa hyvin.

Minä heräsin vähän myöhemmin. Puhelimeni oli ollut äänettömänä ja ihmettelin, kun huomasin sekä Tuulian isän että Tuulian siskon miehen soittaneen monta kertaa. Olin jo melkein myöhässä töistä, joten päätin soittaa Tuulian isälle vasta matkalla töihin.

Appiukko vastasi heti. Hän kuulosti oudolta ja kysyi, olenko lukenut uutisia. Kauhajoen aikuisopistolla ammuskeltiin. Surmaaja oli iskenyt luokkaan, jossa tehtiin koetta.

Elämä meni sekaisin sillä hetkellä. Ajoin appivanhempieni luo Alajärvelle. Kaikki ihmiset ympärilläni itkivät, huusivat ja valittivat. Satoja ihmisiä kävi tuomassa kukkia. Toimittajat yrittivät kysellä yksityiskohtia, tietää aina vain jotakin lisää. Lähetimme heidät kaikki pois.

Istuin appivanhempieni valkoisen omakotitalon kuistilla ja katsoin, kuinka kahden päivän aikana taloon virtasi järkyttyneitä ihmisiä, tuttuja sekä tuntemattomia. Minä olin ainoa, joka ei itkenyt. Sulkeuduin itseeni.

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin.

Elmeri vietti ne kaksi hullua vuorokautta perhepäivähoitajalla. Sen jälkeen hain hänet kotiin. Muistan aina sen hetken, jolloin saavuimme kerrostalomme pihaan. Miten kertoa lapselle, että äiti on kuollut?

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin. Äiti meni taivaaseen. Elmeri katsoi minua vakavana ja hänen suunsa alkoi kääntyä alaspäin. Se ilme ja muisto kouraisee jostain syvältä edelleen."

Arjen piti jatkua

"Minusta tuli leski ja yksinhuoltajaisä kolmikymppisenä. Olin pelannut 15 vuotta miesten salibandyliigassa, mutta salibandyurani loppui käytännössä siihen. En jaksanut enää harjoitella.

Jyväskylään muuton jälkeen arjen piti jatkua. Pojalle piti löytää päiväkoti ja minulle töitä. Päiväkoti löytyi, töitä ei. Palasin takaisin tuttuun salibandymaailmaan, jossa olin viettänyt koko nuoruuteni: aloin valmentaa Happeen miesten liigajoukkuetta. Valmentamisesta tuli henkireikäni.

Alkuun Elmeri kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat.

Arki-illat olimme Elmerin kanssa kaksin kotona. Leikimme paljon ja kävimme puistoissa. Öisin Elmeri nukkui vieressäni. Aluksi hän kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat. Arki kantoi meitä eteenpäin.

Äitini asui lähellä ja auttoi valtavasti. Viikonloput Elmeri vietti joko äitini tai Tuulian vanhempien luona hoidossa. Minä hain sisäiseen tyhjyyteeni sisältöä tapaamalla kavereita Jyväskylän yöelämässä, koska pysähtyminen pelotti."

Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.
Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.

Lapsuudessa opittu tapa selviytyä

"Tunteiden patoaminen oli ainoa osaamani tapa selvitä. Se oli tapa, jolla olin selvinnyt aiemminkin, jo lapsena.

Alun perin meitä oli kuusi lasta. Minä olen esikoinen, sitten tulivat Piia, Petri, Paul, Panu ja Peter. Lapsena jaoin huoneen Petri-veljeni kanssa. Hän oli minua viisi vuotta nuorempi ja kehitysvammainen.

Petrillä oli tapana nukkua pitkään. Siksi emme ihmetelleet viisivuotiaan sikeää nukkumista ennen kuin puoliltapäivin. Petri oli yöllä kuollut aivoveritulppaan. Isä lopetti sen jälkeen viinan juonnin vuodeksi, ja meistä tuli hetkellisesti tiivis perhe.

Äitini oli nuorempana ompelija, mutta opiskeli myöhemmin lähihoitajaksi. Hän oli monta vuotta kotona meidän lasten kanssa. Oli mukavaa tulla fudisharkoista kotiin, kun keittiöstä tuli tuoreiden pullien tai sämpylöiden tuoksu. Meillä ei ollut paljon rahaa, mutta pöydässä oli aina ruokaa ja saimme harrastaa liikuntaa.

Siihen aikaan, 1980–1990-lukujen taitteessa, Jyväskylässä kaikki urheilivat. Kaveripiirini koostui joukkuekavereista, ja elämäni täyttyi salibandystä. Pelasin ensimmäisen liigapelini 15-vuotiaana, ja jo seuraavana vuonna olin mukana Jyväskylän Happeen liigajoukkueessa. Tähtäimessäni oli maajoukkue. Pelaaminen oli kaikki kaikessa, koulu tuli perässä välttämättömänä pahana.

Isäni oli urheiluhullu. Yhdessä isän kanssa jännitettiin telkkarin edessä, kuinka pitkälle vastapäisen talon Matti Nykänen hyppää.

Kun isän keikkaluonteiset työt maalarina vähenivät 1990-luvun laman myötä, hänen juomisensa lisääntyi. Teini-iässä hävetti, kun isää ei aina voinut päästää sisälle ja poliisit hakivat hänet pois.

Isäni kuoli alkoholistien yömajan tulipalossa, kun olin 25-vuotias. Kun kuulin kuolemasta, en tuntenut mitään. Se isä, jonka kanssa jännitin Nykäsen hyppyjä, oli poistunut elämästäni jo vuosia aiemmin."

Tienristeyksessä

"Nykyisen vaimoni Johannan tapasin vuonna 2009, puoli vuotta sen jälkeen, kun Elmeri ja minä olimme muuttaneet kahdestaan Jyväskylään. Tunsin Johannan entuudestaan, sillä hän pelasi salibandyä Happeen naisissa. Kun aloin valmentaa seuran miehiä, näimme hallilla ja juttelimme niitä näitä.

Johannan elämänmyönteinen olemus ja asenne teki vaikutuksen.

Johanna ei koskaan surkutellut elämääni, mikä tuntui hyvältä. Hänen elämänmyönteinen olemuksensa ja asenteensa teki vaikutuksen. Aloimme pikku hiljaa tapailla myös hallin ulkopuolella.

Johannan avulla näin itseni ja elämäni ulkoapäin. Huomasin, miten ajatukseni pyörivät liikaa viikonloppujen ympärillä. Arvomaailmani ei ollut kohdallaan.

Muistelin omaa lapsuuttani isän alkoholismin varjossa. En halunnut jättää samanlaista perintöä omalle pojalleni. Ymmärsin, että olin tullut tienristeykseen. Elämäni piti saada takaisin raiteilleen. Halusin alkaa elää perheelle, olla läsnäoleva isä ja saada elämään pysyvyyttä. Lopetin alkoholinkäytön sekä baarireissut kokonaan.

Suhteemme syveni ja vakiintui nopeasti. Menimme naimisiin ja ostimme ison omakotitalon Jyväskylän kupeesta, Laukaasta. Perustimme sinne perhekodin kehitysvammaisille. Johanna oli ollut aiemmin töissä vanhempiensa omistamassa perhekodissa. Minä innostuin työstä niin, että aloin opiskella töiden ohella lähihoitajaksi.

Yhteinen poikamme Viljami syntyi perhekotiimme vuonna 2014. Oman nelihenkisen perheemme lisäksi talossamme asuu vakituisesti kuusi kehitysvammaista aikuista, iältään 40–70-vuotiasta.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata.

Työmme on sitä, että jaamme arjen heidän kanssaan. Käymme yhdessä kaupassa, lenkillä tai pizzalla. Katsomme telkkaria, kuuntelemme musiikkia. Eräs asukkaista on vannoutunut Happeen kannattaja, ja hänen kanssaan käymme välillä salibandymatseissa. Kun Happee tekee maalin ja valoshow käynnistyy, hän huutaa riemuissaan ja nauttii antaumuksella. Iloitsen hänen ilostaan ja ihailen kykyä elää täysillä hetkessä.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata. Pitäisi oppia iloitsemaan siitä, mitä on, eikä haikailla sen perään, mitä ei ole.

Olen nyt valmentanut salibandyä viisi vuotta. Viime syksynä minut valittiin Happeen toiminnanjohtajaksi. Vapaa-ajanvietto-ongelmia ei ole: kun en ole töissä, olen valmentamassa. Onneksi perhekodissa olen töissä ollessani samalla perheeni kanssa."

Perheessä pidämme toisistamme huolta

"Kuopukseni on nyt kaksi- ja puolivuotias, saman ikäinen kuin isoveljensä oli silloin, kun tämä menetti äitinsä. Nyt Elmeri on jo 11-vuotias. Ulkoilen poikien ja perhekodin asukkaiden kanssa joka päivä. Käymme kävelyllä ja pelaamme pihassa sählyä, frisbeegolfia ja sulkapalloa.

Toivon, että perhekodissa kasvaessaan poikani oppivat pienestä pitäen suvaitsevaisuutta ja toisten ihmisten kunnioittamista, huolenpitoa ja sitä, että ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Perhe tarkoittaa minulle sitä, että pidämme toinen toisistamme huolta.

Elämä on opettanut minulle, että vaikka kukaan ei voi vaikuttaa omiin lähtökohtiinsa ja taustaansa, ne vaikuttavat ihmiseen. Kaikkien kokemusteni jälkeen olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, hyväksymään sekä hyvät että huonot puolet.

En edelleenkään taida osaat puhua tunteistani tarpeeksi, mutta aiempaa enemmän kuitenkin. Itkeminen on yhä vaikeaa, mutta saatan herkistyä onnellisista hetkistä. Joskus riittää erityisen onnistunut urheilutapahtuma tai tunteellinen kohtaus elokuvassa.

Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli.

Elmeristä on kasvanut urheilullinen ja sosiaalinen poika. Koulussa hänet äänestettiin oppilaskunnan hallitukseen. Puuhailemme Elmerin ja Viljamin kanssa tavallisia isä-poika-juttuja: pelaamme lautapelejä ja saunomme, katsomme lauantai-iltana viihdeohjelmia vierekkäin sohvalla.

Joka toinen kuukausi käyn Elmerin kanssa yhdessä parturissa. Haluamme kumpikin, että tukka on kunnossa. Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli. Siitä olen erityisen iloinen ja ylpeä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2017.