Sanna Mönkkönen, halvaantuneen voimistelija Jari Mönkkösen vaimo:

Sanna Mönkkösen puoliso, entinen huippuvoimistelija Jari Mönkkönen halvaantui pahasti kesällä 2016. Lue, mitä Sanna Mönkkönen on kuluneen vuoden aikana parisuhteesta ymmärtänyt.

"MIEHENI JARI LOUKKAANTUI vakavasti vuosi sitten. Kulunut vuosi loukkaantumisen jälkeen on saanut minut monesti miettimään, miten paljon aikaa parisuhteissa ja perheissä käytetään riitelyyn ja kiistelyyn sekä valittamiseen ja tyytymättömyyteen.

Olisiko mahdollista kääntää suuntaa jo aiemmin, ilman, että kokee jotain sellaista kuin me? Sellaista, joka jyrää kaiken ja laittaa pakon sanelemana asiat ja arvot uuteen järjestykseen.

"Meillä tavallinen arki olisi  unelma. Moni elää sitä arkea, mutta ei huomaa, että siinä se onni jo on."

Meillä kaikki vedettiin kertaheitolla maan tasalle ja tavallinen arki olisi unelma. Moni elää sitä arkea, mutta ei huomaa, että siinä se onni jo on.

PARISUHDE. MIKSI JOSTAKIN lähtökohtaisesti niin ihanasta syntyy taistelukenttä, jossa epäoikeudenmukaisuus, marttyyrius ja pahan olon purkaminen nousevat pintaan?

Oma huono olo, väsymys ja turhautuminen purkautuvat syytöksinä lähimpiä kohtaan. Toisen käytös ja toiminta tuntuvat ajavan nalkuttamaan, valittamaan, riitelemään tai vaihtoehtoisesti vetäytymään kauemmas pois, omaan kuoreensa.

"On sinä ja minä, mutta yhdessä olemme me. Samalla puolella."

Ensimmäinen iso oivallus voisi olla meissä.

Parisuhde on me. On sinä ja minä, mutta yhdessä olemme me. Samalla puolella, yhdessä taistelemassa vaikeuksia vastaan. Rakentamassa yhdessä elämää.

Nykyaikana korostetaan individualismia; itseään pitää kuunnella. Mutta mitä sillä oikeasti tarkoitetaan? Minuudesta löytyy monta puolta. On järki, tunteet ja sitten se syvä totuus itsestä.

Tunteet ovat usein mielihaluja, jotka vain voimistuvat, kun niiden antaa määrätä. Hetkellisiä haluja ja tarpeita. Minulle kaikki, nyt ja heti!

Järki voi yrittää ratkoa asioita, mutta on meistä fiksuimmillakin rajallinen. Itseään kuunnellessa täytyy mennä syvemmälle. Omiin arvoihin, intuitioon, syvälle sisimpään, jossa ovat rauha, rakkaus ja onni – ja halu olla me.

"Kotitöiden jakautuminen, uhrautuminen, vapaa-ajasta kiistely... niin monta asiaa, joista kiistellä."

LAPSIPERHEET KÄYVÄT LÄPI myllyn. Kun lapset ovat pieniä, väsymys voi olla tolkuton ja arjen kiristyminen on luonnollinen reaktio. Kun koko ajan venyy joka suuntaan äärimmilleen, on purettava johonkin.

Kotitöiden epätasainen jakautuminen, uhrautuminen, vapaa-ajasta kiistely, rahan käyttö, lastenkasvatusmetodit… niin monta asiaa, joista kiistellä.

Energiaa kuluu epäreiluuden havainnointiin, siitä turhautumiseen, valitukseen, rutinaan. Mitä enemmän etsii ympäriltään epäoikeudenmukaisuutta tai loukkauksia, sitä enemmän niitä havaitsee.

Äänensävyjä on helppo analysoida, samoin toisen tapaa katsoa tai vain olla. On helppo huomata jokainen itse tekemänsä asia ja jättää huomiotta ne, joita toinen tekee.

"Molemmat janoaisivat voimannuttavaa tunnetta puolisoltaan, mutta mistä antaa, kun itse on jo ihan tyhjä."

USEIN ÄIDIT KULUTTAVAT pienten lasten kanssa itsensä loppuun. On tehtävä asiat parhaalla mahdollisella tavalla ja tehtävä asiat juuri omien standardien mukaan.

Kun puoliso nappaa väärältä hyllyltä liian suuren potkupuvun vauvan päälle tai tekee iltapuuhat omalla tavallaan ja eri järjestyksessä, siitä on helppo arvostella.

Toinen vanhemmista uhrautuu kotona lasten eteen, ja toinen kuluttaa itsensä loppuun töissä. Molemmat janoaisivat jotain hyvää, voimaannuttavaa tunnetta puolisoltaan, mutta mistä antaa ja ammentaa, kun itse on jo ihan tyhjä.

"Voisivatko aikuiset asettaa itselleenkin rajat digivirtaan?"

TARVITAAN IKIOMIA HETKIÄ, jolloin saa lepoa ja voi vain olla, hengähtää hetken.

Lisäksi tarvitaan päivittäisiä hetkiä, jolloin kerätään voimia yhdessä.

Aikaa ilman puhelinta ja nettiä, ihan oikeaa kohtaamista ja läsnäoloa. Voisivatko aikuiset asettaa itselleenkin rajat digivirtaan? Miltä tuntuisi kohdata oma puoliso – tai itsensä − silmästä silmään, ilman mitään viihdykkeitä?

Netin virtaan on helppo upota.

Oikeastaan kaikki lähtee pohjimmiltaan arvoista. Millaisena näen perheeni ja puolisoni? Kuinka korkealle eri asiat nousevat elämässäni? Ja toiminko arvojeni mukaan?

"Tällä ymmärryksellä eläisin monta mennyttä hetkeä erilailla."

JARIN ONNETTOMUUDEN JÄLKEEN olemme joutuneet keräilemään elämäämme pala palalta kasaan. Työ on pitkä ja vielä kesken.

Olen onnellinen, että olen oppinut arvostamaan pieniä asioita ja näkemään hyvää ympärillä. Se on ollut ainoa tapa kestää ja jaksaa.

Tällä ymmärryksellä eläisin monta mennyttä hetkeä erilailla.

"Yksi iso oivallus liittyy häpeään ja ylpeyteen. Jaria itseään on mietityttänyt paljon vamman näkyvyys."

Yksi iso oivallus liittyy häpeään ja ylpeyteen. Jaria itseään on mietityttänyt paljon vamman näkyvyys. Miltä tuntuu liikkua sähköpyörätuolilla, kun tilannetta ei voi mitenkään peittää?

Jarin vammautuminen iskee suoraan kasvoille. Mietimme, miten lapset reagoivat ja kuinka lasten ystävät. Entä muut kohtaamiset ja uudet ihmiset?

"Haluan kulkea Jarin pyörätuolin rinnalla niin, että minusta huokuu arvostukseni miestäni kohtaan."

Sitten eräänä päivänä sain kuin valaistuksen. Haluan näyttää kaikille, että olen ylpeä Jarista.

HALUAN KULKEA PYÖRÄTUOLIN rinnalla niin, että minusta huokuu arvostukseni miestäni kohtaan. Se olkoon minun ja meidän voimavaramme. Ja kun itse näytän arvostukseni, se tunne voimistuu muissakin – ja myös Jarissa.

Ei tarvita pyörätuolia, että voi olla toisesta ylpeä. Jos kylvämme hyvää, niin myös niitämme hyvää.

Kiitollisuus, arvostus, toisen kunnioittaminen. Paluu syvälle ja oikeaan onneen. Sinä, minä, me."

Miten voi selvitä, kun elämässä melkein kaikki muuttuu? Millainen on ollut ensimmäinen vuosi halvaantumisen jälkeen, ja mitä sinä päivänä tapahtui? Jari Mönkkönen kertoo elämästään ennen ja nyt haastattelussa Kodin Kuvalehdessä 14/2017.

Tuoreen digilehden voit lukea täältä.

Kiitollinen

"Miksi jostakin niin ihanasta kuin parisuhde pääsee syntymään taistelukenttä?"

Sara kirjoitti: Jos tuo vammautunut mies olisi nainen, sen mies olisi lähtenyt vetämään jo aikoja sitten. Ei lähtenyt minulla. Meillä repaleinen ja tulehtunut parisuhde "parani" kun minä sairastuin vakavasti ja halvaannuin. Mieheni hoiti minua ja nyt alamme hoitaa parisuhdettamme kun toipumiseni on lähtenyt hyvin käyntiin.
Lue kommentti

Kun Pasi Kotilaisen vaimo ja pienen pojan äiti kuoli kouluampumisessa, Pasi oli ainoa, joka ei itkenyt. Yhdeksässä vuodessa hän on oppinut, että haaveet voivat sittenkin toteutua ja ilosta voi liikuttua.

"Se oli elämäni nopein muutto. Kaksivuotiaan poikani välikausihaalari ja pikkuautot lojuivat levällään lattialla, kun heräsin sunnuntaiaamuna pää jyskyttäen. Poikani oli hoidossa, ja edellinen ilta oli venähtänyt minulta liian pitkäksi. Muuttoauton tuloon oli kaksi tuntia, enkä ollut pakannut vielä mitään.

Soitin kaverilleni, juoksin lähikauppaan, juoksin takaisin kotiin kainalossani 50 mustaa jätesäkkiä. Niihin säkkeihin tungimme kaiken. Kun muuttoautona oleva kuorma-auto ajoi kerrostalomme pihaan, pyysin sitä peruuttamaan ensimmäisen kerroksen parvekkeen alle. Sieltä oli kätevä heittää säkit lavalle.

Olin muuttamassa Seinäjoelta takaisin synnyinkaupunkiini Jyväskylään, jossa asuivat lapsuudenperheeni sekä vanhat kaverini. Tarvitsin kaiken mahdollisen avun, mitä jäljellä oleva tukiverkko pystyisi minulle antamaan. Miten me pärjäisimme pienen poikani kanssa kahdestaan?"

Ainoa, joka ei itkenyt

"Kuukausi aiemmin, 23.9.2008, vaimoni Tuulia lähti aamulla tavalliseen tapaan kouluunsa, Kauhajoen aikuisopistolle. Hän opiskeli kotitalousalaa, koska oli vihdoin keksinyt, mitä haluaisi isona tehdä. Perhekeskeisenä ihmisenä hän haaveili kodikkaasta omasta konditoriasta tai pitopalvelusta. Yrityksen toiminta olisi hyvin ihmisläheistä, hän suunnitteli. Olisi maukasta kotiruokaa ja paljon leivonnaisia.

Edellisyönä Tuulia oli lukenut pikkutunneille asti kokeeseen. Tuulian ystävä haki hänet ja 2,5-vuotiaan poikamme Elmerin kerrostaloasuntomme pihalta. Elmeri oli aloittanut sinä syksynä perhepäivähoidon ja viihtyi hoidossa hyvin.

Minä heräsin vähän myöhemmin. Puhelimeni oli ollut äänettömänä ja ihmettelin, kun huomasin sekä Tuulian isän että Tuulian siskon miehen soittaneen monta kertaa. Olin jo melkein myöhässä töistä, joten päätin soittaa Tuulian isälle vasta matkalla töihin.

Appiukko vastasi heti. Hän kuulosti oudolta ja kysyi, olenko lukenut uutisia. Kauhajoen aikuisopistolla ammuskeltiin. Surmaaja oli iskenyt luokkaan, jossa tehtiin koetta.

Elämä meni sekaisin sillä hetkellä. Ajoin appivanhempieni luo Alajärvelle. Kaikki ihmiset ympärilläni itkivät, huusivat ja valittivat. Satoja ihmisiä kävi tuomassa kukkia. Toimittajat yrittivät kysellä yksityiskohtia, tietää aina vain jotakin lisää. Lähetimme heidät kaikki pois.

Istuin appivanhempieni valkoisen omakotitalon kuistilla ja katsoin, kuinka kahden päivän aikana taloon virtasi järkyttyneitä ihmisiä, tuttuja sekä tuntemattomia. Minä olin ainoa, joka ei itkenyt. Sulkeuduin itseeni.

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin.

Elmeri vietti ne kaksi hullua vuorokautta perhepäivähoitajalla. Sen jälkeen hain hänet kotiin. Muistan aina sen hetken, jolloin saavuimme kerrostalomme pihaan. Miten kertoa lapselle, että äiti on kuollut?

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin. Äiti meni taivaaseen. Elmeri katsoi minua vakavana ja hänen suunsa alkoi kääntyä alaspäin. Se ilme ja muisto kouraisee jostain syvältä edelleen."

Arjen piti jatkua

"Minusta tuli leski ja yksinhuoltajaisä kolmikymppisenä. Olin pelannut 15 vuotta miesten salibandyliigassa, mutta salibandyurani loppui käytännössä siihen. En jaksanut enää harjoitella.

Jyväskylään muuton jälkeen arjen piti jatkua. Pojalle piti löytää päiväkoti ja minulle töitä. Päiväkoti löytyi, töitä ei. Palasin takaisin tuttuun salibandymaailmaan, jossa olin viettänyt koko nuoruuteni: aloin valmentaa Happeen miesten liigajoukkuetta. Valmentamisesta tuli henkireikäni.

Alkuun Elmeri kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat.

Arki-illat olimme Elmerin kanssa kaksin kotona. Leikimme paljon ja kävimme puistoissa. Öisin Elmeri nukkui vieressäni. Aluksi hän kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat. Arki kantoi meitä eteenpäin.

Äitini asui lähellä ja auttoi valtavasti. Viikonloput Elmeri vietti joko äitini tai Tuulian vanhempien luona hoidossa. Minä hain sisäiseen tyhjyyteeni sisältöä tapaamalla kavereita Jyväskylän yöelämässä, koska pysähtyminen pelotti."

Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.
Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.

Lapsuudessa opittu tapa selviytyä

"Tunteiden patoaminen oli ainoa osaamani tapa selvitä. Se oli tapa, jolla olin selvinnyt aiemminkin, jo lapsena.

Alun perin meitä oli kuusi lasta. Minä olen esikoinen, sitten tulivat Piia, Petri, Paul, Panu ja Peter. Lapsena jaoin huoneen Petri-veljeni kanssa. Hän oli minua viisi vuotta nuorempi ja kehitysvammainen.

Petrillä oli tapana nukkua pitkään. Siksi emme ihmetelleet viisivuotiaan sikeää nukkumista ennen kuin puoliltapäivin. Petri oli yöllä kuollut aivoveritulppaan. Isä lopetti sen jälkeen viinan juonnin vuodeksi, ja meistä tuli hetkellisesti tiivis perhe.

Äitini oli nuorempana ompelija, mutta opiskeli myöhemmin lähihoitajaksi. Hän oli monta vuotta kotona meidän lasten kanssa. Oli mukavaa tulla fudisharkoista kotiin, kun keittiöstä tuli tuoreiden pullien tai sämpylöiden tuoksu. Meillä ei ollut paljon rahaa, mutta pöydässä oli aina ruokaa ja saimme harrastaa liikuntaa.

Siihen aikaan, 1980–1990-lukujen taitteessa, Jyväskylässä kaikki urheilivat. Kaveripiirini koostui joukkuekavereista, ja elämäni täyttyi salibandystä. Pelasin ensimmäisen liigapelini 15-vuotiaana, ja jo seuraavana vuonna olin mukana Jyväskylän Happeen liigajoukkueessa. Tähtäimessäni oli maajoukkue. Pelaaminen oli kaikki kaikessa, koulu tuli perässä välttämättömänä pahana.

Isäni oli urheiluhullu. Yhdessä isän kanssa jännitettiin telkkarin edessä, kuinka pitkälle vastapäisen talon Matti Nykänen hyppää.

Kun isän keikkaluonteiset työt maalarina vähenivät 1990-luvun laman myötä, hänen juomisensa lisääntyi. Teini-iässä hävetti, kun isää ei aina voinut päästää sisälle ja poliisit hakivat hänet pois.

Isäni kuoli alkoholistien yömajan tulipalossa, kun olin 25-vuotias. Kun kuulin kuolemasta, en tuntenut mitään. Se isä, jonka kanssa jännitin Nykäsen hyppyjä, oli poistunut elämästäni jo vuosia aiemmin."

Tienristeyksessä

"Nykyisen vaimoni Johannan tapasin vuonna 2009, puoli vuotta sen jälkeen, kun Elmeri ja minä olimme muuttaneet kahdestaan Jyväskylään. Tunsin Johannan entuudestaan, sillä hän pelasi salibandyä Happeen naisissa. Kun aloin valmentaa seuran miehiä, näimme hallilla ja juttelimme niitä näitä.

Johannan elämänmyönteinen olemus ja asenne teki vaikutuksen.

Johanna ei koskaan surkutellut elämääni, mikä tuntui hyvältä. Hänen elämänmyönteinen olemuksensa ja asenteensa teki vaikutuksen. Aloimme pikku hiljaa tapailla myös hallin ulkopuolella.

Johannan avulla näin itseni ja elämäni ulkoapäin. Huomasin, miten ajatukseni pyörivät liikaa viikonloppujen ympärillä. Arvomaailmani ei ollut kohdallaan.

Muistelin omaa lapsuuttani isän alkoholismin varjossa. En halunnut jättää samanlaista perintöä omalle pojalleni. Ymmärsin, että olin tullut tienristeykseen. Elämäni piti saada takaisin raiteilleen. Halusin alkaa elää perheelle, olla läsnäoleva isä ja saada elämään pysyvyyttä. Lopetin alkoholinkäytön sekä baarireissut kokonaan.

Suhteemme syveni ja vakiintui nopeasti. Menimme naimisiin ja ostimme ison omakotitalon Jyväskylän kupeesta, Laukaasta. Perustimme sinne perhekodin kehitysvammaisille. Johanna oli ollut aiemmin töissä vanhempiensa omistamassa perhekodissa. Minä innostuin työstä niin, että aloin opiskella töiden ohella lähihoitajaksi.

Yhteinen poikamme Viljami syntyi perhekotiimme vuonna 2014. Oman nelihenkisen perheemme lisäksi talossamme asuu vakituisesti kuusi kehitysvammaista aikuista, iältään 40–70-vuotiasta.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata.

Työmme on sitä, että jaamme arjen heidän kanssaan. Käymme yhdessä kaupassa, lenkillä tai pizzalla. Katsomme telkkaria, kuuntelemme musiikkia. Eräs asukkaista on vannoutunut Happeen kannattaja, ja hänen kanssaan käymme välillä salibandymatseissa. Kun Happee tekee maalin ja valoshow käynnistyy, hän huutaa riemuissaan ja nauttii antaumuksella. Iloitsen hänen ilostaan ja ihailen kykyä elää täysillä hetkessä.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata. Pitäisi oppia iloitsemaan siitä, mitä on, eikä haikailla sen perään, mitä ei ole.

Olen nyt valmentanut salibandyä viisi vuotta. Viime syksynä minut valittiin Happeen toiminnanjohtajaksi. Vapaa-ajanvietto-ongelmia ei ole: kun en ole töissä, olen valmentamassa. Onneksi perhekodissa olen töissä ollessani samalla perheeni kanssa."

Perheessä pidämme toisistamme huolta

"Kuopukseni on nyt kaksi- ja puolivuotias, saman ikäinen kuin isoveljensä oli silloin, kun tämä menetti äitinsä. Nyt Elmeri on jo 11-vuotias. Ulkoilen poikien ja perhekodin asukkaiden kanssa joka päivä. Käymme kävelyllä ja pelaamme pihassa sählyä, frisbeegolfia ja sulkapalloa.

Toivon, että perhekodissa kasvaessaan poikani oppivat pienestä pitäen suvaitsevaisuutta ja toisten ihmisten kunnioittamista, huolenpitoa ja sitä, että ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Perhe tarkoittaa minulle sitä, että pidämme toinen toisistamme huolta.

Elämä on opettanut minulle, että vaikka kukaan ei voi vaikuttaa omiin lähtökohtiinsa ja taustaansa, ne vaikuttavat ihmiseen. Kaikkien kokemusteni jälkeen olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, hyväksymään sekä hyvät että huonot puolet.

En edelleenkään taida osaat puhua tunteistani tarpeeksi, mutta aiempaa enemmän kuitenkin. Itkeminen on yhä vaikeaa, mutta saatan herkistyä onnellisista hetkistä. Joskus riittää erityisen onnistunut urheilutapahtuma tai tunteellinen kohtaus elokuvassa.

Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli.

Elmeristä on kasvanut urheilullinen ja sosiaalinen poika. Koulussa hänet äänestettiin oppilaskunnan hallitukseen. Puuhailemme Elmerin ja Viljamin kanssa tavallisia isä-poika-juttuja: pelaamme lautapelejä ja saunomme, katsomme lauantai-iltana viihdeohjelmia vierekkäin sohvalla.

Joka toinen kuukausi käyn Elmerin kanssa yhdessä parturissa. Haluamme kumpikin, että tukka on kunnossa. Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli. Siitä olen erityisen iloinen ja ylpeä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2017.

Tänään päästään jälleen nauttimaan mykistävistä esityksistä Vain elämää -ohjelmassa. Toni Wirtanen paljasti KK:lle kotinsa lempipaikan – ja mitä kamalaa siellä kerran tapahtui.

Toni Wirtasen lempipaikka kotona on ehdottomasti autotalli. Se on paikka, jonne hän vetäytyy näpertämään käsillään.

Vaikka kotoa löytyisi muutakin puuhasteltavaa, Toni mielellään viettää aikaansa autotallissa.

"Kutsun autotalliani mancaveksi eli miesluolaksi. Olen pitkään harrastanut radio-ohjattavien lentokoneiden rakentamista", Toni kertoo.

Toni arvelee, että lentokoneiden rakentelua olisi ehkä pitänyt tehdä kymmenvuotiaana.

"Mutta kun se ei silloin ollut mahdollista, otan nyt lapsuuttani takaisin."

Puhdas autotalli aiheutti parisuhdekriisin

Toni tietää tarkalleen, mihin jokainen tavara autotallissa kuuluu.

Kerran hänen tyttöystävänsä erehtyi siivoamaan autotallissa Tonin ollessa keikkamatkalla.

"Ensimmäinen parisuhdekriisimme alkoi siitä. Olin juuri tullut keikalta takaisin, ja palatessani tyttöystävä kertoi iloisesti siivonneensa autotallin."

Tyttöystävä esitteli laatikoita, joihin hän oli järjestänyt autotallin ruuvit, pienet omaansa ja suuret omaansa. 

"Valitettavasti hän ei tiennyt, että olin juuri purkanut autotallissa yhden lentokoneen moottoreineen ja asetellut ruuvit purkujärjestyksessä. Järkytyin siinä hetkessä niin paljon, etten pystynyt edes sanomaan mitään!" Toni muistelee vanhaa sattumusta. 

Vain elämää Nelosella tänään 22.9. kello 20. Tänään vietetään Sannin päivää.