Kun Heidi Mekongin puoliso kuoli, kaikki hyvä jäi kesken. Surusta hänet pelasti miehen veli, josta tuli Heidin uusi aviomies. Kahden päättyneen liiton jälkeen oli uuden alun aika.

Uimaranta oli niin täynnä, että oli vaikea löytää pyyhkeille paikkaa. Heidi Mekong vahti rannalla konttaavaa Aavaa ja neuvoi Sädettä lapioimaan ämpäriin kosteaa hiekkaa, että kakku pysyisi kasassa.

Ystäväperheen kanssa oli grillattu rannalla lihaa ja maissia. Miehet pelasivat tennistä ja menivät uimaan.
Heidi katsoi merelle. Vedessä oli paljon lapsia ja aikuisia, mutta jotakin puuttui. Emmanuel.

Seuraavaksi Heidi juoksi. Sitten hän sukelsi. Monta kertaa.

Ambulanssi tuli Mustikkamaan rantaan nopeasti. Kun ensiapuryhmä vielä jatkoi Emmanuelin elvytystä hiekalla, Heidi tiesi jo, että aviomies ei ole siinä enää.

”Ensimmäinen kysymykseni oli, onko Emmanuel kärsinyt. Sitä kysyin myös lääkäreiltä, patologilta, Jumalalta.”

Nyt Emmanuelin kuva on kehyksissä lipaston päällä, on ollut siinä seitsemän vuotta. Toisissa kehyksissä on rytistynyt valokuva. Sitä kuvaa Aava-vauva rutisti kädessään kuoleman jälkeiset viikot. Konttasi kuvan kanssa ympäriinsä, toi Heidille puhelimen ja sanoi ”papa”.

Kuvien edessä palaa kynttilä. On isänpäivä, ja Säde, 10, ja Aava, 8, ovat tahtoneet tehdä koulussa kortit isälle. Ehkä isä kuulee, kun tekstin lukee ääneen.

Kohti seikkailua

Heidi Mekongin lapsuudessa Tampereella mustaa oli vain makkara. 1980-luvun alussa kaupunki ei ollut järin värikäs, ja koulutytölle kansainvälisyyttä oli tonnikalapizzan syöminen. Heidi tunsi yhden ulkomaalaisen, taidegalleristi-isänsä tuttavan, joka oli puoliksi intiaani. Oli jännittävä kuunnella, miten isä puhui hänen kanssaan englantia.

Muutto Pälkäneelle ei varsinaisesti avartanut maailmaa. Heidi kävi lavatansseissa, alkoi seurustella ja muutti avoliittoon. Pälkäneläinen poikaystävä jaksoi odottaa, kun Heidi opiskeli Raumalla lastentarhanopettajaksi ja lähti Englantiin au pairiksi kieltä oppimaan.

Kymmenen vuoden seurustelun jälkeen tuli ero. Heidi oli 28-vuotias ja halusi nähdä enemmän.

Vapaaehtoistyö Intiassa oli Heidin unelmaa. Intialaisten naisten arki oli kaukana unelmasta. He laittoivat ruokaa avotulella ja pesivät kirjavia vaatteitaan purossa, mutta olivat silti niin myönteisiä, että hymy tarttui. Heidi vaelsi kylästä toiseen, matkusti yöjunissa ja täpötäysissä busseissa, eikä kokenut kertaakaan uhkaa tai häirintää.

”Päätin suhtautua jokaiseen ihmiseen buddhalaisesti niin kuin hän olisi äitini, isäni, siskoni, veljeni, ystäväni. Silloin ei pelottanut matkustaa yksin. Pyyhin pois ajatuksen pahasta.”

Seitsemän kuukauden Intiassa olon aikana Heidi tutustui erilaisiin ja eriuskoisiin ihmisiin. Ensin häneltä kysyttiin, mistä ja miksi hän on tullut, sitten minne hän on menossa. Usein puhe kääntyi rakkauteen. Vanhan miehen sanat heiluvassa junassa jäivät mieleen.

”Pitkän elämän elänyt mies selitti, että rakkaus tulee, kun niin päättää. Kun kaksi ihmistä sopii elävänsä yhdessä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä toinen onnelliseksi. Vain silloin hän tekee sinut onnelliseksi. Näin käy järjestetyissä avioliitoissa, mies sanoi. Rakkaus kasvaa.”

Intian jälkeen Suomi oli yltäkylläinen ja kylmä. Heidi teki töitä huonekaluliikkeen myyjänä, tanssi afroa ja jazzia. Tarkoitus oli palata Intiaan katulapsityöhön, kunhan matkarahat olisivat kasassa.

Heidi kuuli Emmanuelin rummut ennen kuin näki hänet. Afrotanssitunnilla oli soittamassa yhtye, joka esitti afrikkalaista kylätanssia.

”Emmanuel oli elämäni ensimmäinen tummaihoinen, jonka kanssa puhuin. Sitten vain rakastuin siihen iloon. Emmanuelin kanssa minun Intian-matkani jatkui ja jatkui.”

Emmanuel oli tullut Suomeen pari kuukautta aiemmin turvapaikanhakijana Kamerunista. Hän opiskeli it-alaa, teki töitä siivoojana, kävi kirkossa, tanssi ja soitti.

Tampereen ja Helsingin puistoissa Emmanuelin kanssa kulkiessaan Heidi kuuli tarinoita erilaisesta elämästä. Mies oli tehnyt timanttikauppaa ja elänyt sademetsässä lyhytkasvuisen pygmiheimon luona, tappanut siellä paljain käsin alligaattorin ja syönyt sitä. Heidi kuunteli ja nauroi.

”Emmanuel oli minulle suuri seikkailu, jonka tahdoin elää.”

Älä sano että rakastat

Heinäkuisena lauantaina uimaranta Helsingissä tyhjeni äkkiä. Emmanuel vietiin pois. Heidi kertoi Säteelle, että isä lähti taivaaseen. Heidän oli mentävä kotiin.

Seuraavana päivänä tulivat kamerunilaiset. Rivitalo täyttyi kymmenistä laulavista ja rukoilevista, tutuista ja tuntemattomista kamerunilaisista, jotka kaikki tahtoivat auttaa. Niin tahtoivat myös sukulaiset, naapurit, puolet Vuosaaresta.

Lähipuistossa järjestettiin Heidin tietämättä keräys, josta saadut rahat annettiin hänelle.

”Oli uskomatonta nähdä se yhteisöllisyys, joka hädän hetkellä löytyi. Hain syitä Emmanuelin kuolemalle ja mietin, että ehkä ihmisten ravistelu on yksi syy. Ehkä joku isä nyt tulee vähän aikaisemmin töistä kotiin lukemaan lapsilleen kirjaa.”

Vaikeinta oli seitsemäntenä yönä. Sinä yönä Heidi pelkäsi menettävänsä miehensä kokonaan, kun ei muistanut, miltä Emmanuelin ääni kuulosti. Yön jälkeen hän muisti kaiken, jokaisen Emmanuelin ilmeen ja sanan.

”Olin aistit auki, transsissa. Nukuin kolme tuntia yössä ja join kymmenen kuppia kahvia päivässä. Kuljin ympäriinsä korot kopisten, laiha leski mustissa vaatteissa.”

Mitä tahansa Heidi teki, Emmanuel oli mukana, ihan lähellä.

”Tuntui kuin Emmanuel olisi muuttanut minuun.”

Kuukausi kuoleman jälkeen Heidi ja tytöt lensivät Kameruniin, saattoivat saamiensa rahojen avulla Emmanuelin hautaan auringon alle. Samalla he tapasivat ensimmäisen kerran kamerunilaisen isoäidin ja koko Afrikan-perheen.

Elokuussa Aava täytti vuoden ja lakkasi sanomasta ”papa”. Hän ei enää tuntenut kuvista isäänsä. Kolmevuotias Säde tunsi ja kaipasi, kysyi taas ja taas, koska isä tulee taivaasta pois.

Lapset olivat Heidin suurin lohtu. Silti hän odotti joka päivä iltaa, jolloin hampaat oli pesty, yöpuvut päällä, lapset peitelty ja iltarukous luettu. Sen jälkeen sai vain surra.

Kun muut nukkuivat, Heidi valvoi. Hänen kanssaan valvoi Emmanuelin Amerikassa asuva veli, Max. Heidi ei ollut koskaan tavannut miehensä veljeä, mutta he juttelivat puhelimessa yökaudet. Veljen kanssa Heidi saattoi puhua Emmanuelista ja tytöistä, ikävästä ja hädästä.

Yhtenä yönä Max sanoi puhelimessa Heidille rakastavansa tätä ja tyttöjä.

”Kielsin häntä sanomasta niin. Kerroin, että minulla on niin suuri tarve saada rakkautta, että en kestä niitä sanoja.”

Max sanoi silti. Heidi muisti vanhan intialaismiehen sanat. Rakkaus tulee, kun niin tahtoo.

Kukaan ei voi rakastaa lapsia niin kuin heidän isänsä, mutta ehkä lähimmäs sitä rakkautta voisi päästä isän veli.

Kiinni pelastusrenkaasta

Heidin ja Emmanuelin suomalais-kamerunilaiset häät olivat olleet yhtä juhlaa. Kesällä 2001 Heidi oli tanssinut morsiamena häävalssia ja afrotanssia ja ollut vain onnellinen.

Viisi vuotta myöhemmin maistraatissa Heidi ei ehkä ollut onnellinen, mutta toiveikas hän oli. Emmanuelin kuolemasta oli vuosi, eikä rakkaus häntä kohtaan ollut hävinnyt mihinkään. Heidi tahtoi antaa sen Emmanuelin veljelle, Maxille.

”Max oli pelastusrengas. Ajattelin, että elämä on kuitenkin hyvä. Toivoin, että elämä voi jatkua Maxin kanssa siitä, mihin se hänen veljensä kanssa jäi.”

Aluksi Max vaikutti olevan monessa samanlainen kuin veljensä. Hän puhui hengellisistä asioista ja kertoi veljesten lapsuudesta Kamerunissa. Heidistä tuntui, että tarinoiden avulla hän pääsi lähemmäs kuollutta miestään.

Pian Heidi huomasi, että veljekset ovat myös erilaisia. Max oli kuitenkin tärkeä tuki ja tahtoi huolehtia tytöistä. Heidi ymmärsi, että heillä kaikilla on suuri suru. Kenties ajan mittaan helpottaisi. Avioliiton alussa Max asuisi vielä Yhdysvalloissa, ja ehkä se olisi hyvä. Olisi aikaa toipua surusta.

”Eniten pelkäsin, että jään yksin kahden pienen lapsen kanssa. Yksin jäämisen sijaan valitsin toivon. Se lohdutti.”

Kaksi vuotta Heidi odotti Maxia Suomeen, kotiin hänen ja tyttöjen luo. Silloin toinen antaisi puiston keinussa vauhtia Aavalle, kun toinen leikkisi kauppaa Säteen kanssa. Käytäisiin kirkossa ja kaupassa ja Heidi pääsisi lenkille. Aavan rattaista irtosi pyörä tämän tästä, Max osaisi korjata sen.

Kun perhe olisi koossa, Heidi pystyisi iloitsemaan siitä mistä ennen: askartelemaan ovikransseja, tekemään pieniä tauluja, menemään taas merenrantaan uimaan.

Ei se mennyt niin.

Pimeneviä iltoja

Haave oli ollut selvä. Emmanuel opiskelisi Suomessa tradenomiksi, Heidi tukisi häntä, ja sitten perhe muuttaisi Kameruniin. Siellä he rakentaisivat talon.

Sama haave oli siirtynyt Heidille ja Maxille. Mies perusti oman siivousfirman ja opiskeli tietokonealaa. Koulutuksen vieminen Kameruniin olisi kehitysapua parhaimmillaan. Sinne he muuttaisivat, rakentaisivat talon lähelle Emmanuelin hautaa.

Haaveesta luopuminen oli ensimmäisellä kerralla vaikeaa. Toisella kertaa se tuntui mahdottomalta.

”En tahtonut kertoa kenellekään, miten huonosti minulla Maxin kanssa meni. Ymmärsin, että hänen ei ole helppo astua veljensä saappaisiin, tulla veljensä perheeseen. Ajattelin, että minun täytyy tehdä parhaani.”

Heidi päätti, että hän ei syyllistä. Aina kun mies tuli kotiin, Heidi yritti kiittää eikä moittia.

Hetket yhdessä kotona olivatkin hyviä. Max lauloi tyttöjen kanssa ranskankielisiä lastenlauluja, niitä samoja, joita hän ja Emmanuel olivat lapsena laulaneet. Aava huusi ovella ensimmäisenä sedälleen ”Papa!”, ja Säde piirsi piirustuksiin koko nelihenkisen perheen.

Yhteisiä kotihetkiä vain oli turhan vähän. Niitä hetkiä oli paljon, jolloin Heidi odotti miestään töistä tai opiskelemasta tai jostakin kotiin. Valvoi iltaisin parvekkeella, poltti vähän tupakkaa ja joi vähän viiniä. Masentui.

”Muutuin ihmiseksi, jollainen en tahtonut olla. Tunsin olevani hylätty ja petetty lapsi, loputtoman surullinen ja yksinäinen.”

Heidi oli päättänyt, että ei luovuta avioliitossaan, ennen kuin on ihan varma. Lopulta hän oli. Ja sitten ei ollutkaan. Oli taas.

Avioero astui voimaan kaksi vuotta sitten. Heidi suri kaatunutta haavetta ja samalla paljon muutakin, jonka sureminen oli jäänyt kesken.

”Aloin surra uudelleen sitä, että lasten isä on kuollut. Surin sitä, että välillä tytöillä ei ole ollut oikein äitiäkään. Joskus oli epätoivoisia hetkiä. Pimeimpinäkin iltoina silti ajattelin, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus.”

Onneksi oli työ koulunkäyntiavustajana alakoulussa. Lisäksi Heidi opiskeli. Moderni vyöhyketerapia selitti monta asiaa. Ei ihme, että kädet tuntuivat painavilta, kun mieli oli niin raskas. Koskaan Heidi ei lakannut hieromasta tyttöjä. Kosketus auttoi heitä kaikkia.

Myös sukulaiset ja ystävät auttoivat. Lapsia otettiin yökylään, yksi täti pesi ikkunat ja toinen ompeli sohvatyynyt. Kun Heidin voimat ja rahat olivat loppu, sukulaiset ottivat tytöt mukaansa kauppaan, toivat takaisin uudet talvikengät jalassa ja sängynpeitto muovikassissa.

Huomenna on paremmin

Aamuisin kotona soi salsa. Heidi, 42, kulkee ympäriinsä aina sama kahvimuki kädessään ja etsii aina samoja asioita: bussikortteja, allekirjoitettavia kokeita, tyttöjen hanskoja tai omia neulepaitojaan.

Neuleita on monta, mutta ei yhtään mustaa. Heidi on päättänyt, että on käännyttävä valoon, sellaiseen, joka tekee hyvää. Kahvimukin kyljessä kaksi muumia halaa toisiaan.

Pari vuotta sitten Heidi aloitti työt päiväkodissa. Kun hän ensimmäisen kerran otti siellä syliinsä pienen, tummaihoisen lapsen, oli pakko nousta pois, alkoi itkettää niin.

”Haluaisin palata aikaan, jolloin tytöt olivat pieniä. Jos voisin, ottaisin syliini ne omat pienet lapset ja olisin parempi äiti.”

Jääkaapin ovessa on tärkeitä kortteja, Heidin voimalauseita. ”Eilistä ei voi muuttaa, mutta tämän päivän sanat ja teot voivat muuttaa huomisen.” Lehdestä on leikattu lause ”Vaikeudet ovat parantaneet itsetuntoani”.

”Hoen itselleni, että kun mennyttä ei voi muuttaa, täytyy joka päivä miettiä, miten voin tänään olla läsnä lapsilleni. Olla nyt hyvä, rakastava äiti.”

Säde ja Aava lähtevät metrolle, vaihtavat bussiin Helsingin keskustassa ja ajavat sillä suomalais-ranskalaiselle koululle. 2010-luvun Helsingissä afrikkalaisen isän tyttäriin ei kiinnitetä erityistä huomiota. Siltä varalta, että niin vielä käy, Heidillä on tärkeä video. Jonakin päivänä hän näyttää sen tyttärilleen.

Vähän ennen kuolemaansa Emmanuel puhui tv-ohjelmassa siitä, miten viimeinen tyhjä paikka bussissa jää usein hänen viereensä. Hän kertoi ajattelevansa epäluuloisuutta tietämättömyytenä ja yrittävänsä siirtää avoimuudellaan hyvää mieltä myös toisille.

”Emmanuelin suurin toive olisi, että hänen lapsilleen tulisi hyvä elämä. Minun tehtäväni on saada tytöt tuntemaan, että myös isä rakastaa heitä. Lisäksi tahdon kasvattaa tyttöjä siihen, että he ajattelisivat toisista hyvää ja kääntäisivät vaikeudet voitoksi.”

Syyllisyyttä menneestä Heidi ei saa itseltään pois, mutta iltahetki tyttöjä peitellessä lohduttaa. Vastikään he miettivät yhdessä, mikä sai jaksamaan vaikeiden vuosien yli ja elämän muuttumaan viimein paremmaksi. Säde vastasi, että rakkaus.

Monta kertaa seitsemän

Viime kesänä Heidi, Säde ja Aava olivat uimarannalla retkellä, söivät pestoleipiä ja hedelmiä. Rannalla grillaaminen ei tunnu hyvältä, mutta uimisesta tytöt pitävät. Se on Heidille tärkeää.

Kolme vuotta Emmanuelin kuoleman jälkeen Heidi pakotti itsensä mereen. Ensin hän seisoi vedessä kasvot hiekalle päin. Nyt taas ui, ehkä joskus vielä sukeltaakin.

Rannalta Heidi ja tytöt palasivat rivitalokotiin, samaan, mihin seitsemän vuotta aiemminkin. Kaikki vuodet Heidi on ajatellut, että ei voi koskaan muuttaa kodista, jossa on kerran ollut niin onnellinen. Vähitellen alkaa tuntua, että voisi.

Tyttöjen isän ja isän veljen jälkeen Heidi päätti, että ei tuo kotiin enää miehiä. Tummia miehiä ei varsinkaan. Kulttuurieroista ei pääse, vaikka tahtoisi. Sitten tuli heinäkuu.

”En usko sattumaan vaan vetovoimaan. Ja siihen, että seitsemän on maaginen luku.”

Heinäkuussa tuli kuluneeksi seitsemän vuotta Emmanuelin kuolemasta. Kaksi päivää sitä ennen, 7.7., Heidi oli tanssimassa kuubalaista musiikkia soittavassa yökerhossa Helsingin keskustassa. Sieltä palatessa kotikadulla tuli vastaan Kuubasta kotoisin oleva Julio.

”Meillä on sama energia. Olen suomalaisille miehille ehkä liian vilkas.”

Syksyllä Heidi kysyi tytöiltä, mitä he ajattelisivat, jos Julio muuttaisi kokeeksi heidän luokseen asumaan. Tyttöjen mielestä hän voisi muuttaa kokonaan.

Nyt kotona soi salsa myös iltaisin. Heidi ja Julio harrastavat parisalsaa. Tytöt ovat jo niin isoja, että heidät voi jättää keskenään kotiin ja lähteä kaksin lenkille.

Aava näyttää Juliolle isänpäiväksi tekemäänsä tulitikkurasiaa, jossa on Emmanuelin kuva. Isä ilahtuu varmasti, Julio sanoo.

Keittiössä Säde tekee Juliolle yllätykseksi mutakakkua. Julio ilahtuu varmasti, Heidi sanoo.

Viimeisenä yönä ennen kuolemaansa Emmanuel sanoi, että tahtoo Heidin olevan onnellinen. Ehkä hän tietää, että nyt on.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2012.

Lue myös:

"Valitsimme iskälle arkkuun hupparin ja farkut" - 6 kertomusta läheisen kuolemasta

Kirjailija Kirsti Manninen & lesken uusi lempi

Pasi Kokko on ikävöinyt isäänsä melkein koko elämänsä

Erkki Lampénin kolumni: Näin erosta selviää hengissä

Tilaa hyvää luettavaa kotiisi tästä.