Anja Hyysalo on opettanut hyppyonnettomuudessa vakavan aivovamman saaneen poikansa kävelemään kaksi kertaa. KK:n Perhekuvioita-sarjassa Anja ja Pekka kertovat toisistaan ja suhteestaan.

Anja Hyysalo:

"Jäin yksinhuoltajaksi, kun esikoiseni Pekka oli yksitoistavuotias ja nuorin poikani Veikko kolmen. Kun poikien isä lähti, Pekka hävisi hetkeksi pihalle heittelemään koripalloa. Palatessaan sisälle hän sanoi, että nyt pärjäämme sitten näin, viidestään. Hän omaksui miehen roolin talossa ja oli apuna nuorempien veljiensä kasvattamisessa. Pekka tosin osasi jo tuolloin delegoida antamiani tehtäviä sujuvasti veljilleen. 

Meistä hitsautui poikien kanssa tiivis tiimi. Elämä oli työni ja poikien harrastuskuljetusten takia välillä hullun vauhdikasta, mutta iltasatu luettiin joka ilta. Isossa sängyssäni oli poikia pitkin poikin, ja usein nukahdin itse ensimmäisenä. Joskus kun talo illalla hiljeni, Pekka tuli luokseni juttelemaan asioistaan, koulusta, urheilusta tai päivän polttavista aiheista. 

Pekka oli isokokoinen jo vauvana ja jotenkin vanhemman oloinen. Hän ei nukkunut koskaan pitkiä päiväunia, mutta oli silti hyvällä tuulella. Hän oli myös periksiantamaton.

PEKKA OLI VASTA OPPINUT kävelemään, kun hän taapersi olohuoneessa pikkulusikan varsi suussaan ja lusikassa golfpallo. Hän ei lopettanut ennen kuin onnistui kiertämään huoneen ympäri palloa pudottamatta. Isompaa lusikkaa hän ei huolinut.

Jo kaksivuotiaana Pekka haluttiin isompien poikien jääkiekkopeliin. Uimaan hän oppi kolmivuotiaana. Sen jälkeen lajeja on riittänyt: pesäpalloa, koripalloa, yleisurheilua, lumilautailua, karatea, tennistä ja laskettelua. 

Laskettelusta tuli Pekan intohimo. Kun hän teininä teki huikeita hyppyjä suksineen, en osannut vielä pelätä. Pekka halusi tehdä kaiken mahdollisimman hyvin, olla paras. Eikä hän kakkoseksi usein jäänytkään. 

Pekka ja muut poikani ovat urheilun ohella hoitaneet myös koulunsa hyvin ja itsenäisesti. En olisi läksyjä ehtinyt kyselläkään. Jos olisin maksanut heille hyvistä arvosanoista, olisin ollut konkurssissa. Vaikka Pekka matkusti ja kilpaili paljon, hän kirjoitti ylioppilaaksi hienoin arvosanoin. 

”Pekan muisti ja toimintakyky katosivat sekunnissa.”

Ne ylioppilasjuhlat jäivät pitämättä. Koko perheen elämä tuntui pysähtyvän, kun Pekka saman vuoden huhtikuussa hyppäsi suksilla ja löi alastulossa pahasti päänsä. Kypärä ja huippu-urheilijan kunto pelastivat hengen, mutta hänen tilansa vastasi neliraajahalvausta. Muisti, puhe- ja toimintakyky katosivat yhdessä sekunnissa. Sitä oli vaikea ymmärtää, sillä Pekka näytti vain nukkuvan teho-osaston sängyssään.

 

OLI JÄRKYTYS KUULLA, että aivovamman takia saisimme tuskin enää Pekkaan kunnolla kontaktia. Elimme aluksi tunti kerrallaan. Pekan veljien huoleton lapsuus loppui saman tien. He olivat aina ihailleet Pekkaa ja harrastaneet samoja lajeja. Itse mietin poikani omaishoitajaksi ryhtymistä. 

Vastoin ennustetta Pekka alkoi toipua. Ensin liikahti peukalo, sitten isovarvas. Hänen piti opetella kaikki alusta nielemisestä lähtien. Jo kesällä hän hämmästytti ilmoittamalla, että hän haluaa palata suksille.

Tietysti lupasin auttaa. Kävelin Pekan vierellä Hirvensalon hiihtokeskuksessa pulkkamäen kupeessa ilta toisensa jälkeen. Pekka kaatui aina uudestaan. Vaikka pystyyn kampeaminen kesti kymmenen minuuttia, aina hän nousi. Muutaman päivän kuluttua emme laskeneet enää askelia. Pyörätuoli ja rollaattori saivat jäädä. 

Olin luvannut Pekalle, että kun hän saa itse laskettelumonot jalkaansa, hän voi lähteä mäkeen. Sinne hän meni, yksitoista kuukautta onnettomuuden jälkeen. 

 

PEKKA PUHUU EDELLEEN aiempaa hitaammin ja hänellä on liikkeissään kömpelyyttä. Hän kuntouttaa itseään määrätietoisesti ja on hakenut apua aivojensa kuntouttamiseen Intiasta saakka. Olen hänen sisukkuudestaan todella ylpeä. 

Pekka sai paljon huomiota osakseen jo ennen onnettomuuttaan, ja sen jälkeen hän on ollut perheen keskipiste. Mietin joskus, kuinka se vaikuttaa hänen veljiinsä. 

Pekka itse ei murehdi turhista. Itse olen opettanut hänelle, että kannattaa keskittyä vain asioihin, joihin voi vaikuttaa. Niin selviää, ja uskon Pekan selvinneen.”

 

Pekka Hyysalo:

Kun olin pieni, tuntui siltä, että äiti oli usein poimimassa mustikoita. Ei hän tietenkään ollut kuin kesän lopulla, mutta hän puuhaili paljon ulkona. Teimme yhdessä metsäretkiä ja luistelimme meren jäällä.

Asuimme syrjässä, bussipysäkille oli kolme kilometriä. Usein äiti saattoi meitä veljeksiä talvipimeällä koulutielle ennen kuin itse pääsi lähtemään töihin. Illalla hän kuskasi meitä liikuntakerhoihin ja -harrastuksiin. 

 

SAIN SOPIVAN VILLIN ja vapaan lapsuuden. Putosin puusta muutaman kerran, mutta säästyin isommilta haavereilta. Kun innostuin uudesta urheilulajista, äiti rohkaisi, että mene vain. Ihmeen hyvin äiti kesti levällään lojuvia urheilukamojani, vaikka kyllä hän tietysti joskus naputti. 

Kun viisi vuotta sitten Ylläksellä kaaduin pahasti lyhytelokuvan kuvauksissa ja vajosin koomaan, äiti ja veljet istuivat sairaalassa päivystämässä vierelläni. Isäkin kävi katsomassa. Onnettomuus oli minulle iso kolaus. Unelmani oli tulla maailman parhaaksi freestyle-laskijaksi. 

"Olisin ollut idiootti, jos olisin jäänyt vellomaan katkeruuteen."

Minua kehutaan valoisaksi, mutta olin minä onnettomuuden jälkeen masentunut – ehkä noin viikon. Sitten piti tehdä valinta: jäädäkö makaamaan sairaalasänkyyn lopuksi elämää vai yrittää selviytyä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut tylsä, joten päätin valita jälkimmäisen. Elämä on niin mahtavaa, että olisin ollut idiootti, jos olisin jäänyt vellomaan katkeruuteen. 

 

ÄITI ON OLLUT MINULLE uskomaton tuki. Hän on oikea supermamma, jelppii kirjaprojektissani ja huolehtii välillä liikojakin. Erityisen hienoa on se, että hän opetti minut kädestä pitäen kävelemään uudestaan. Kaaduin ainakin kymmenentuhatta kertaa, mutta äiti jaksoi olla vieressä ja tsempata. 

Viihdyn äidin kanssa matkoilla ja voin puhua hänen kanssaan melkein mistä vain. Ei kuitenkaan tuntuisi luontevalta itkeä hänelle esimerkiksi tyttöystäviin liittyviä sydänsuruja. Voin kautta rantain ottaa ne puheeksi, ja äiti kommentoi jotain rohkaisevaa. Se lohduttaa. 

Äidissä on mukavaa sekin, että hän nauraa kertomilleni vitseille. Joskus hän liikuttuu ja vetistelee, kuten viime vuonna, kun annoin hänelle äitienpäivälahjaksi mustarastasta esittävän taulun. Äiti oli kertonut linnusta, joka hakkaa nokallaan ikkunaa tosi lujaa aamuöisin. Selitin äidille, että maalauksessa häirikkö-mustarastas lentää tiehensä äidin elämästä ja antaa hänen nukkua.

 

KUNTOUTUMINEN ON työtäni nyt, ja sitä äitikin pitää tärkeimpänä. Se on pirun siisti duuni ja vie kaikki voimavarani. En voi olla enää paras, paitsi toipumisessa. 

Ehkä minulle on geeniperimässä langennut taistelijan ominaisuuksia, mutta uskon, että kun jotain haluaa, se on mahdollista saavuttaa. Laskettelu puuterilumilla, auringon paistaessa pikkupakkasessa, on edelleen parasta, mitä voin kuvitella.

Joskus, tulevaisuudessa, minusta voisi tulla isä. Ensin pitäisi löytää joku ihana nainen, hyvä äiti niille lapsille. Oma äitini voisi olla aika hyvä malli.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015.

Anja Hyysalo on 54-vuotias työnohjaaja, työyhteisön valmentaja ja business coach, joka asuu Turun Satavassa metsän keskellä, meren rannalla. Siellä hän on yksinhuoltajana kasvattanut poikansa Pekan, Mikon, Jaakon ja Veikon. Kaksi nuorimmaista asuvat yhä kotona.

Pekka Hyysalo on 25-vuotias freestyle-hiihtäjä, joka sai vakavan aivomamman hyppyonnettomuudessa viisi vuotta sitten. Hyvin toipunut Pekka on perustanut FightBack-kampanjan tukeakseen omaa kuntoutumistaan ja muita päävamman saaneita. Pekka valittiin 2014 positiivisimmaksi suomalaiseksi.