Anja Hyysalo on opettanut hyppyonnettomuudessa vakavan aivovamman saaneen poikansa kävelemään kaksi kertaa. KK:n Perhekuvioita-sarjassa Anja ja Pekka kertovat toisistaan ja suhteestaan.

Anja Hyysalo:

"Jäin yksinhuoltajaksi, kun esikoiseni Pekka oli yksitoistavuotias ja nuorin poikani Veikko kolmen. Kun poikien isä lähti, Pekka hävisi hetkeksi pihalle heittelemään koripalloa. Palatessaan sisälle hän sanoi, että nyt pärjäämme sitten näin, viidestään. Hän omaksui miehen roolin talossa ja oli apuna nuorempien veljiensä kasvattamisessa. Pekka tosin osasi jo tuolloin delegoida antamiani tehtäviä sujuvasti veljilleen. 

Meistä hitsautui poikien kanssa tiivis tiimi. Elämä oli työni ja poikien harrastuskuljetusten takia välillä hullun vauhdikasta, mutta iltasatu luettiin joka ilta. Isossa sängyssäni oli poikia pitkin poikin, ja usein nukahdin itse ensimmäisenä. Joskus kun talo illalla hiljeni, Pekka tuli luokseni juttelemaan asioistaan, koulusta, urheilusta tai päivän polttavista aiheista. 

Pekka oli isokokoinen jo vauvana ja jotenkin vanhemman oloinen. Hän ei nukkunut koskaan pitkiä päiväunia, mutta oli silti hyvällä tuulella. Hän oli myös periksiantamaton.

PEKKA OLI VASTA OPPINUT kävelemään, kun hän taapersi olohuoneessa pikkulusikan varsi suussaan ja lusikassa golfpallo. Hän ei lopettanut ennen kuin onnistui kiertämään huoneen ympäri palloa pudottamatta. Isompaa lusikkaa hän ei huolinut.

Jo kaksivuotiaana Pekka haluttiin isompien poikien jääkiekkopeliin. Uimaan hän oppi kolmivuotiaana. Sen jälkeen lajeja on riittänyt: pesäpalloa, koripalloa, yleisurheilua, lumilautailua, karatea, tennistä ja laskettelua. 

Laskettelusta tuli Pekan intohimo. Kun hän teininä teki huikeita hyppyjä suksineen, en osannut vielä pelätä. Pekka halusi tehdä kaiken mahdollisimman hyvin, olla paras. Eikä hän kakkoseksi usein jäänytkään. 

Pekka ja muut poikani ovat urheilun ohella hoitaneet myös koulunsa hyvin ja itsenäisesti. En olisi läksyjä ehtinyt kyselläkään. Jos olisin maksanut heille hyvistä arvosanoista, olisin ollut konkurssissa. Vaikka Pekka matkusti ja kilpaili paljon, hän kirjoitti ylioppilaaksi hienoin arvosanoin. 

”Pekan muisti ja toimintakyky katosivat sekunnissa.”

Ne ylioppilasjuhlat jäivät pitämättä. Koko perheen elämä tuntui pysähtyvän, kun Pekka saman vuoden huhtikuussa hyppäsi suksilla ja löi alastulossa pahasti päänsä. Kypärä ja huippu-urheilijan kunto pelastivat hengen, mutta hänen tilansa vastasi neliraajahalvausta. Muisti, puhe- ja toimintakyky katosivat yhdessä sekunnissa. Sitä oli vaikea ymmärtää, sillä Pekka näytti vain nukkuvan teho-osaston sängyssään.

 

OLI JÄRKYTYS KUULLA, että aivovamman takia saisimme tuskin enää Pekkaan kunnolla kontaktia. Elimme aluksi tunti kerrallaan. Pekan veljien huoleton lapsuus loppui saman tien. He olivat aina ihailleet Pekkaa ja harrastaneet samoja lajeja. Itse mietin poikani omaishoitajaksi ryhtymistä. 

Vastoin ennustetta Pekka alkoi toipua. Ensin liikahti peukalo, sitten isovarvas. Hänen piti opetella kaikki alusta nielemisestä lähtien. Jo kesällä hän hämmästytti ilmoittamalla, että hän haluaa palata suksille.

Tietysti lupasin auttaa. Kävelin Pekan vierellä Hirvensalon hiihtokeskuksessa pulkkamäen kupeessa ilta toisensa jälkeen. Pekka kaatui aina uudestaan. Vaikka pystyyn kampeaminen kesti kymmenen minuuttia, aina hän nousi. Muutaman päivän kuluttua emme laskeneet enää askelia. Pyörätuoli ja rollaattori saivat jäädä. 

Olin luvannut Pekalle, että kun hän saa itse laskettelumonot jalkaansa, hän voi lähteä mäkeen. Sinne hän meni, yksitoista kuukautta onnettomuuden jälkeen. 

 

PEKKA PUHUU EDELLEEN aiempaa hitaammin ja hänellä on liikkeissään kömpelyyttä. Hän kuntouttaa itseään määrätietoisesti ja on hakenut apua aivojensa kuntouttamiseen Intiasta saakka. Olen hänen sisukkuudestaan todella ylpeä. 

Pekka sai paljon huomiota osakseen jo ennen onnettomuuttaan, ja sen jälkeen hän on ollut perheen keskipiste. Mietin joskus, kuinka se vaikuttaa hänen veljiinsä. 

Pekka itse ei murehdi turhista. Itse olen opettanut hänelle, että kannattaa keskittyä vain asioihin, joihin voi vaikuttaa. Niin selviää, ja uskon Pekan selvinneen.”

 

Pekka Hyysalo:

Kun olin pieni, tuntui siltä, että äiti oli usein poimimassa mustikoita. Ei hän tietenkään ollut kuin kesän lopulla, mutta hän puuhaili paljon ulkona. Teimme yhdessä metsäretkiä ja luistelimme meren jäällä.

Asuimme syrjässä, bussipysäkille oli kolme kilometriä. Usein äiti saattoi meitä veljeksiä talvipimeällä koulutielle ennen kuin itse pääsi lähtemään töihin. Illalla hän kuskasi meitä liikuntakerhoihin ja -harrastuksiin. 

 

SAIN SOPIVAN VILLIN ja vapaan lapsuuden. Putosin puusta muutaman kerran, mutta säästyin isommilta haavereilta. Kun innostuin uudesta urheilulajista, äiti rohkaisi, että mene vain. Ihmeen hyvin äiti kesti levällään lojuvia urheilukamojani, vaikka kyllä hän tietysti joskus naputti. 

Kun viisi vuotta sitten Ylläksellä kaaduin pahasti lyhytelokuvan kuvauksissa ja vajosin koomaan, äiti ja veljet istuivat sairaalassa päivystämässä vierelläni. Isäkin kävi katsomassa. Onnettomuus oli minulle iso kolaus. Unelmani oli tulla maailman parhaaksi freestyle-laskijaksi. 

"Olisin ollut idiootti, jos olisin jäänyt vellomaan katkeruuteen."

Minua kehutaan valoisaksi, mutta olin minä onnettomuuden jälkeen masentunut – ehkä noin viikon. Sitten piti tehdä valinta: jäädäkö makaamaan sairaalasänkyyn lopuksi elämää vai yrittää selviytyä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut tylsä, joten päätin valita jälkimmäisen. Elämä on niin mahtavaa, että olisin ollut idiootti, jos olisin jäänyt vellomaan katkeruuteen. 

 

ÄITI ON OLLUT MINULLE uskomaton tuki. Hän on oikea supermamma, jelppii kirjaprojektissani ja huolehtii välillä liikojakin. Erityisen hienoa on se, että hän opetti minut kädestä pitäen kävelemään uudestaan. Kaaduin ainakin kymmenentuhatta kertaa, mutta äiti jaksoi olla vieressä ja tsempata. 

Viihdyn äidin kanssa matkoilla ja voin puhua hänen kanssaan melkein mistä vain. Ei kuitenkaan tuntuisi luontevalta itkeä hänelle esimerkiksi tyttöystäviin liittyviä sydänsuruja. Voin kautta rantain ottaa ne puheeksi, ja äiti kommentoi jotain rohkaisevaa. Se lohduttaa. 

Äidissä on mukavaa sekin, että hän nauraa kertomilleni vitseille. Joskus hän liikuttuu ja vetistelee, kuten viime vuonna, kun annoin hänelle äitienpäivälahjaksi mustarastasta esittävän taulun. Äiti oli kertonut linnusta, joka hakkaa nokallaan ikkunaa tosi lujaa aamuöisin. Selitin äidille, että maalauksessa häirikkö-mustarastas lentää tiehensä äidin elämästä ja antaa hänen nukkua.

 

KUNTOUTUMINEN ON työtäni nyt, ja sitä äitikin pitää tärkeimpänä. Se on pirun siisti duuni ja vie kaikki voimavarani. En voi olla enää paras, paitsi toipumisessa. 

Ehkä minulle on geeniperimässä langennut taistelijan ominaisuuksia, mutta uskon, että kun jotain haluaa, se on mahdollista saavuttaa. Laskettelu puuterilumilla, auringon paistaessa pikkupakkasessa, on edelleen parasta, mitä voin kuvitella.

Joskus, tulevaisuudessa, minusta voisi tulla isä. Ensin pitäisi löytää joku ihana nainen, hyvä äiti niille lapsille. Oma äitini voisi olla aika hyvä malli.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015.

Anja Hyysalo on 54-vuotias työnohjaaja, työyhteisön valmentaja ja business coach, joka asuu Turun Satavassa metsän keskellä, meren rannalla. Siellä hän on yksinhuoltajana kasvattanut poikansa Pekan, Mikon, Jaakon ja Veikon. Kaksi nuorimmaista asuvat yhä kotona.

Pekka Hyysalo on 25-vuotias freestyle-hiihtäjä, joka sai vakavan aivomamman hyppyonnettomuudessa viisi vuotta sitten. Hyvin toipunut Pekka on perustanut FightBack-kampanjan tukeakseen omaa kuntoutumistaan ja muita päävamman saaneita. Pekka valittiin 2014 positiivisimmaksi suomalaiseksi.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."