Anja Hyysalo on opettanut hyppyonnettomuudessa vakavan aivovamman saaneen poikansa kävelemään kaksi kertaa. KK:n Perhekuvioita-sarjassa Anja ja Pekka kertovat toisistaan ja suhteestaan.

Anja Hyysalo:

"Jäin yksinhuoltajaksi, kun esikoiseni Pekka oli yksitoistavuotias ja nuorin poikani Veikko kolmen. Kun poikien isä lähti, Pekka hävisi hetkeksi pihalle heittelemään koripalloa. Palatessaan sisälle hän sanoi, että nyt pärjäämme sitten näin, viidestään. Hän omaksui miehen roolin talossa ja oli apuna nuorempien veljiensä kasvattamisessa. Pekka tosin osasi jo tuolloin delegoida antamiani tehtäviä sujuvasti veljilleen. 

Meistä hitsautui poikien kanssa tiivis tiimi. Elämä oli työni ja poikien harrastuskuljetusten takia välillä hullun vauhdikasta, mutta iltasatu luettiin joka ilta. Isossa sängyssäni oli poikia pitkin poikin, ja usein nukahdin itse ensimmäisenä. Joskus kun talo illalla hiljeni, Pekka tuli luokseni juttelemaan asioistaan, koulusta, urheilusta tai päivän polttavista aiheista. 

Pekka oli isokokoinen jo vauvana ja jotenkin vanhemman oloinen. Hän ei nukkunut koskaan pitkiä päiväunia, mutta oli silti hyvällä tuulella. Hän oli myös periksiantamaton.

PEKKA OLI VASTA OPPINUT kävelemään, kun hän taapersi olohuoneessa pikkulusikan varsi suussaan ja lusikassa golfpallo. Hän ei lopettanut ennen kuin onnistui kiertämään huoneen ympäri palloa pudottamatta. Isompaa lusikkaa hän ei huolinut.

Jo kaksivuotiaana Pekka haluttiin isompien poikien jääkiekkopeliin. Uimaan hän oppi kolmivuotiaana. Sen jälkeen lajeja on riittänyt: pesäpalloa, koripalloa, yleisurheilua, lumilautailua, karatea, tennistä ja laskettelua. 

Laskettelusta tuli Pekan intohimo. Kun hän teininä teki huikeita hyppyjä suksineen, en osannut vielä pelätä. Pekka halusi tehdä kaiken mahdollisimman hyvin, olla paras. Eikä hän kakkoseksi usein jäänytkään. 

Pekka ja muut poikani ovat urheilun ohella hoitaneet myös koulunsa hyvin ja itsenäisesti. En olisi läksyjä ehtinyt kyselläkään. Jos olisin maksanut heille hyvistä arvosanoista, olisin ollut konkurssissa. Vaikka Pekka matkusti ja kilpaili paljon, hän kirjoitti ylioppilaaksi hienoin arvosanoin. 

”Pekan muisti ja toimintakyky katosivat sekunnissa.”

Ne ylioppilasjuhlat jäivät pitämättä. Koko perheen elämä tuntui pysähtyvän, kun Pekka saman vuoden huhtikuussa hyppäsi suksilla ja löi alastulossa pahasti päänsä. Kypärä ja huippu-urheilijan kunto pelastivat hengen, mutta hänen tilansa vastasi neliraajahalvausta. Muisti, puhe- ja toimintakyky katosivat yhdessä sekunnissa. Sitä oli vaikea ymmärtää, sillä Pekka näytti vain nukkuvan teho-osaston sängyssään.

 

OLI JÄRKYTYS KUULLA, että aivovamman takia saisimme tuskin enää Pekkaan kunnolla kontaktia. Elimme aluksi tunti kerrallaan. Pekan veljien huoleton lapsuus loppui saman tien. He olivat aina ihailleet Pekkaa ja harrastaneet samoja lajeja. Itse mietin poikani omaishoitajaksi ryhtymistä. 

Vastoin ennustetta Pekka alkoi toipua. Ensin liikahti peukalo, sitten isovarvas. Hänen piti opetella kaikki alusta nielemisestä lähtien. Jo kesällä hän hämmästytti ilmoittamalla, että hän haluaa palata suksille.

Tietysti lupasin auttaa. Kävelin Pekan vierellä Hirvensalon hiihtokeskuksessa pulkkamäen kupeessa ilta toisensa jälkeen. Pekka kaatui aina uudestaan. Vaikka pystyyn kampeaminen kesti kymmenen minuuttia, aina hän nousi. Muutaman päivän kuluttua emme laskeneet enää askelia. Pyörätuoli ja rollaattori saivat jäädä. 

Olin luvannut Pekalle, että kun hän saa itse laskettelumonot jalkaansa, hän voi lähteä mäkeen. Sinne hän meni, yksitoista kuukautta onnettomuuden jälkeen. 

 

PEKKA PUHUU EDELLEEN aiempaa hitaammin ja hänellä on liikkeissään kömpelyyttä. Hän kuntouttaa itseään määrätietoisesti ja on hakenut apua aivojensa kuntouttamiseen Intiasta saakka. Olen hänen sisukkuudestaan todella ylpeä. 

Pekka sai paljon huomiota osakseen jo ennen onnettomuuttaan, ja sen jälkeen hän on ollut perheen keskipiste. Mietin joskus, kuinka se vaikuttaa hänen veljiinsä. 

Pekka itse ei murehdi turhista. Itse olen opettanut hänelle, että kannattaa keskittyä vain asioihin, joihin voi vaikuttaa. Niin selviää, ja uskon Pekan selvinneen.”

 

Pekka Hyysalo:

Kun olin pieni, tuntui siltä, että äiti oli usein poimimassa mustikoita. Ei hän tietenkään ollut kuin kesän lopulla, mutta hän puuhaili paljon ulkona. Teimme yhdessä metsäretkiä ja luistelimme meren jäällä.

Asuimme syrjässä, bussipysäkille oli kolme kilometriä. Usein äiti saattoi meitä veljeksiä talvipimeällä koulutielle ennen kuin itse pääsi lähtemään töihin. Illalla hän kuskasi meitä liikuntakerhoihin ja -harrastuksiin. 

 

SAIN SOPIVAN VILLIN ja vapaan lapsuuden. Putosin puusta muutaman kerran, mutta säästyin isommilta haavereilta. Kun innostuin uudesta urheilulajista, äiti rohkaisi, että mene vain. Ihmeen hyvin äiti kesti levällään lojuvia urheilukamojani, vaikka kyllä hän tietysti joskus naputti. 

Kun viisi vuotta sitten Ylläksellä kaaduin pahasti lyhytelokuvan kuvauksissa ja vajosin koomaan, äiti ja veljet istuivat sairaalassa päivystämässä vierelläni. Isäkin kävi katsomassa. Onnettomuus oli minulle iso kolaus. Unelmani oli tulla maailman parhaaksi freestyle-laskijaksi. 

"Olisin ollut idiootti, jos olisin jäänyt vellomaan katkeruuteen."

Minua kehutaan valoisaksi, mutta olin minä onnettomuuden jälkeen masentunut – ehkä noin viikon. Sitten piti tehdä valinta: jäädäkö makaamaan sairaalasänkyyn lopuksi elämää vai yrittää selviytyä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut tylsä, joten päätin valita jälkimmäisen. Elämä on niin mahtavaa, että olisin ollut idiootti, jos olisin jäänyt vellomaan katkeruuteen. 

 

ÄITI ON OLLUT MINULLE uskomaton tuki. Hän on oikea supermamma, jelppii kirjaprojektissani ja huolehtii välillä liikojakin. Erityisen hienoa on se, että hän opetti minut kädestä pitäen kävelemään uudestaan. Kaaduin ainakin kymmenentuhatta kertaa, mutta äiti jaksoi olla vieressä ja tsempata. 

Viihdyn äidin kanssa matkoilla ja voin puhua hänen kanssaan melkein mistä vain. Ei kuitenkaan tuntuisi luontevalta itkeä hänelle esimerkiksi tyttöystäviin liittyviä sydänsuruja. Voin kautta rantain ottaa ne puheeksi, ja äiti kommentoi jotain rohkaisevaa. Se lohduttaa. 

Äidissä on mukavaa sekin, että hän nauraa kertomilleni vitseille. Joskus hän liikuttuu ja vetistelee, kuten viime vuonna, kun annoin hänelle äitienpäivälahjaksi mustarastasta esittävän taulun. Äiti oli kertonut linnusta, joka hakkaa nokallaan ikkunaa tosi lujaa aamuöisin. Selitin äidille, että maalauksessa häirikkö-mustarastas lentää tiehensä äidin elämästä ja antaa hänen nukkua.

 

KUNTOUTUMINEN ON työtäni nyt, ja sitä äitikin pitää tärkeimpänä. Se on pirun siisti duuni ja vie kaikki voimavarani. En voi olla enää paras, paitsi toipumisessa. 

Ehkä minulle on geeniperimässä langennut taistelijan ominaisuuksia, mutta uskon, että kun jotain haluaa, se on mahdollista saavuttaa. Laskettelu puuterilumilla, auringon paistaessa pikkupakkasessa, on edelleen parasta, mitä voin kuvitella.

Joskus, tulevaisuudessa, minusta voisi tulla isä. Ensin pitäisi löytää joku ihana nainen, hyvä äiti niille lapsille. Oma äitini voisi olla aika hyvä malli.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015.

Anja Hyysalo on 54-vuotias työnohjaaja, työyhteisön valmentaja ja business coach, joka asuu Turun Satavassa metsän keskellä, meren rannalla. Siellä hän on yksinhuoltajana kasvattanut poikansa Pekan, Mikon, Jaakon ja Veikon. Kaksi nuorimmaista asuvat yhä kotona.

Pekka Hyysalo on 25-vuotias freestyle-hiihtäjä, joka sai vakavan aivomamman hyppyonnettomuudessa viisi vuotta sitten. Hyvin toipunut Pekka on perustanut FightBack-kampanjan tukeakseen omaa kuntoutumistaan ja muita päävamman saaneita. Pekka valittiin 2014 positiivisimmaksi suomalaiseksi.

Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi masentua?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.