Veijo ja Raija Pirttimaa ovat olleet naimisissa 25 vuotta.
Veijo ja Raija Pirttimaa ovat olleet naimisissa 25 vuotta.

Raija Pirttimaa sairastui Alzheimeriin 42-vuotiaana. Tässä jutussa hänen läheisensä kertovat, miltä se tuntuu. Raija itse ei enää pysty puhumaan.

Raija ja Veijo tapasivat Rovaniemellä armeijan iltamissa vuonna 1981. Kun Veijo viikon päästä pääsi siviiliin, hän soitti Raijalle. Häitä vietettiin vuonna 1986. Raija opiskeli hammashoitajaksi, Veijo jatkoi pienen kotitilan pitoa Torniossa ja työtä talotehtaalla. Syntyi kolme lasta.

Vuonna 2004 elämä pysähtyi.

Ensin Raija alkoi unohdella jokapäiväisten tavaroiden nimiä. Veijo piti sitä leikkinä. Kun Raija ei muistanut, millä nimellä haarukkaa kutsutaan, hän meni tutkimuksiin. Diagnoosi tuli neljän kuukauden kuluttua: Alzheimerin tauti.

Se oli valtava sokki. Miten nelikymppisellä voi olla vanhusten sairaus? 

Raijaa tutkittiin, mutta ainakaan geenivirhettä, joka joskus aiheuttaa Alzheimerin, häneltä ei löytynyt. Sairaus alkoi aivojen vasemman puolen otsalohkosta, missä sijaitsevat muisti ja ymmärrys. 

Raija joutui vuoden sairaslomalle, mutta halusi salata sairauden muilta paitsi kaikkein lähimmiltä Se oli Veijolle ja lapsille raskasta; Juho oli silloin vasta 11-vuotias, Johanna 14 ja Janne 17.

Vuoden kuluttua tauti oli niin pitkällä, että siitä oli pakko kertoa: Raijaa ei enää voinut jättää yksin kotiin, koska hän saattoi lähteä ulos ja tehdä mitä kummallista tahansa. 

Kolmen vuoden kuluttua diagnoosista Raijan kunto romahti ja hän lakkasi puhumasta. Se oli yllätys perheelle. Paljon asioita jäi sanomatta ja sopimatta.

Kaksi vuotta Raija oli kotihoidossa. Veijo lähetti Raijan invataksilla hoitoon ennen aamukuutta ja meni itse töihin. Kolmen maissa iltapäivällä Raija tuotiin autolla takaisin kotiin väsyneenä ja rauhattomana.

Veijo sai omaishoitajan työstä vapaata yhden viikon kuukaudessa. Sen ajan Raija vietti hoitokodissa, mutta ei Veijo osannut vapaasta nauttia: hän tunsi syyllisyyttä.

Syksyllä 2010 edessä oli kova päätös. Veijo ei enää jaksanut hoitaa sekä vaimoa että töitä. Raija laitettiin vakituisesti Tornion kaupungin hoitokotiin, Iltatähteen.

Tässä jutussa Raijan läheiset kertovat Raijan tarinan. Raija itse ei enää pysty puhumaan.

Raija ja Veijo joulutunnelmissa silloin, kun kaikki oli vielä hyvin.

 

Aviomies Veijo Pirttimaa, 50: 

Saisinpa edes pienen ilmeen

”Pahinta oli, kun Raija lakkasi puhumasta ja katosi. Hän jätti minut yksin. Alkuun pystyin lukemaan eleitä ja ilmeitä, lopulta en niitäkään. On karua, kun oma vaimo ei enää tunne. Jäljellä ovat vain rakkaus ja velvollisuus.

Muutuin aviomiehestä omaishoitajaksi puolessatoista vuodessa. Se oli raskasta aikaa. Raijan luonne muuttui, Kiltistä ihmisestä tuli vastahakoinen, aggressiivinenkin.

Kaipaan kovasti entistä iloista Raijaa. Saatoimme ykskaks navettatöiden jälkeen lähteä vaikka sadan kilometrin päähän Rovaniemelle iltakahveille. Tansseissa kävimme paljon.

Lapset ottivat äidin sairastumisen ehkä järkevämmin kuin minä, jolla oli voimakkaat miehen tunteet vaimoaan kohtaan.

Hyvätkin muistot tekevät kipeää.

Väistämättä entinen tulee mieleen, kun käy Raijaa katsomassa. Hyvätkin muistot tekevät kipeää. Ei siitä pääse mihinkään, että Raijan luona en piristy. Vielä vähän aikaa sitten hoitokotiin jättäminenkin oli vaikeaa, sillä surun lisäksi tunsin huonoa omaatuntoa.

Kun saisi vaikka pienen ilmeen Raijalta! Se palkitsisi. Käyn pari kolme kertaa viikossa häntä syöttämässä. Istun ja pidän kädestä kiinni. Ei siinä tunnetta ole, mutta ei hän torjukaan.

Kun liikutan sormiani Raijan silmien edessä, hän saattaa katsoa sitä.

Monta vuotta Raija tykkäsi musiikista. Viimeksi mielihyvää on tuonut koskettelu. Luulen, että ajoittain hän vieläkin nauttii poskensa hieromisesta.

Kotona ajatukseni pyörivät Raijassa. Vain paikkaa vaihtamalla saan muuta pohdittavaa. Vedän itseni piippuun lenkillä, vaeltelen metsässä ja olen ystävien kanssa. Puhettakaan ei aina tarvita, vaan läsnäolo ja ymmärrys riittävät. Käyn Lapissa pari kertaa vuodessa. Karu luonto, ylväät tunturimaisemat ja rauha antavat voimaa. Otan valokuvia ja kirjoitan runoja.

Alzheimerin taudissa julminta on se, että läheinen vaipuu pikkuhiljaa pois. Jäljelle jää vain kuori. Raskasta surutyötä tehdään pitkään, ja löyhässä hirressä voi joutua kärvistelemään 10–15 vuotta.

Suhdettani tautiin kuvaa parhaiten viha. Monilla omaishoitajilla on paljon vihaa sisällään. Se pitäisi päästää ulos vaikka toisessa huoneessa tyynyä hakaten. Minäkin itken välillä, että eihän tästä tule helevettiäkään!

Raijan sairaus on kasvattanut lapsia. Elämän hauraus ja huolen pitäminen läheisistä ovat heille luontaista. Jokainen on hoitanut äitiä paljon.

Raija on edelleen rakkainta elämässäni.

On ollut vaikeaa tehdä päätöksiä Raijan puolesta. Kun olen taistellut hänen oikeuksistaan, on käynyt usein ilmi, että hän on yhteiskunnalle hyödytön.

Minulle Raija on edelleen rakkainta elämässäni. Myös Johannan Ville-poika on papan elämän valopilkku. Hänessä uuden elämän alku on niin konkreettista.

Elämän pitää jatkua. On mennyt monta vuotta, että pystyn sen myöntämään. Lapset, varsinkin Johanna, ovat minua kehottaneet, että lähde iskä tansseihin tuulettumaan, ei se ole äidiltä pois. Siskotkin ovat vuosia siitä puhuneet.

Hirveän itsetaistelun jälkeen aloinkin käydä välillä tanssimassa. Eläväisten iloisten ihmisten seura piristää. Ihminen kaipaa rakkautta, ja jokaisessa on palo toisen luo. Minullakin olisi vielä annettavaa toiselle ihmiselle, mutta vielä Raija pitää kädestäni kiinni.

Olen usein tuntenut rajua, tuskallista toivottomuutta ja murhetta. Nyt kuitenkin tunnen, kuinka suurenmoista on ylipäätään olla elossa ja rakkaidensa ympäröimänä. Minä pidän elämisestä.”

 

Poika Janne Pirttimaa, 25:

Hyviä asioita on vaikea muistaa

”Äiti oli terveenä iloinen ja puhelias. Hän pelasi työkaverinsa kanssa korttia ja nauroi. Sitä oli kiva kuunnella. Kerran kuumana kesäpäivänä äiti toi meille jätskit yllätyksenä töistä tullessaan.

Nyt noita hyviä asioita ei tahdo enää saada mieleen.

Hoidin äitiä omaishoitajana monta kuukautta, kun häntä ei voinut jättää yksin. Pidin silmällä, suihkutin ja syötin. Mielellään omaa äitiään auttaa, ja halusin auttaa iskää. Arvostan tosi paljon sitä, miten hän on äitiä hoitanut.

Mietin äitiä päivittäin, mutta hoitokodissa en oikein olla. Tulee ikävä tunne, kun näkee äidin siellä. Häntä ei enää ole, on vain kuori.

En voi tietää, kärsiikö äiti, enkä ainakaan voi mitenkään auttaa. Päällimmäinen kysymykseni on miksi. Vastausta ei ole."

Johannan poika Ville haluaa auttaa isoäidin syöttämisessä.

Tytär Johanna Pirttimaa, 22:

En murehdi äidin kohtaloa

"Olin 14 ja murrosiässä, kun äiti sairastui. Vahvin tunteeni oli viha. En edes huomannut äidin muistivaikeuksia ennen kuin iskä puhui niistä.

Aluksi oli vaikeaa ja noloa kertoa sairaudesta kavereille. Kerran yksi poika kysyi äidistä suoraan. Suutuin heti, mutta sen jälkeen pystyin puhumaan asiasta. Murrosiässä surua pystyi pitkään purkamaan myös raivolla.

Veljet ovat tulleet minulle kauhean tärkeiksi, ja iskän kanssa voin porista kaikesta. Olen aina ollut iskän tyttö.

Joskus äiti katsoo, kun puhun hänelle.

Joskus tulee mieleen pienen tytön muistoja: kun leivoin äidin kanssa munkkeja, tehtiin heinää tai oltiin koko porukka Levillä. Mutta en jää pohtimaan niitä enkä suremaan pitkäksi aikaa. Elämä on tässä ja nyt. Minulla on oma perhe, avomies, lapsi ja kosmetologiopiskelut.

Olen vuosien mittaan hoitanut äitiä paljon viikonloppuisin ja kesäisin. Istuimme äidin kanssa pihalla käsi kädessä katsomassa luontoa. Vielä vuosi sitten näin äidin ilmeestä, että hän nautti suihkusta. Minulla oli hyväntuoksuisia tyttöjen hömpötyksiä, pesin ja laitoin äidin hiukset.

Nyt minusta on kivaa viedä Ville temmeltämään hoitokotiin. Joskus äiti ottaa Villen tuomia leluja vastaan, ja tuntuu, että hän seurailee poikaa. Ja joskus äiti katsoo, kun puhun hänelle.

En murehdi äidin kohtaloa, sillä sairauteen on jo kasvanut. Tietoakin minulla on enemmän kuin aluksi. Kaikki apu kannattaa ottaa vastaan: minä kävin lasten omaisryhmässä Oulussa ja tykkäsin siitä kovasti."

 

Ystävä Marjo Knuutinen, 49:

Jatkoin ystävyyttä Raijan ehdoilla

”Tutustuin Raijaan töissä vuonna 1987 ja tuntui heti kuin olisimme vanhoja tuttuja. Raija oli huumorintajuinen realisti. Hän ei vatvonut asioita vaan toimi. Hän oli temperamenttinen, saattoi kuohahtaa ja sanoi napakallakin volyymilla asiansa, mutta sitten aina naurettiin.

Viihdyin tiiviisti Pirttimailla, teimme maatilan heinätöitä, kokkasimme ja kiertelimme Torniossa. Veijon sisko kerran lohkaisikin, että kyllä sinusta sukulainen vielä saadaan. Vaikka muutin Varkauteen vuosia sitten, ystävyys jatkui.

Jo vuonna 2002 huomasin puhelimessa Raijan ajatusten pomppivan. Kun Pirttimaat kyläilivät luonani syksyllä 2003, Raija kireä ja vähäpuheinen. Hän myös suuttui älyttömästi jostain mitättömästä. Hitusen ihmettelin.

Pian sen jälkeen Veijo soitti ja kertoi sairaudesta. Päätin jatkaa ystävyyttä Raijan ehdoilla. Käyn Torniossa noin kerran vuodessa. Raskainta oli huomata Raijan liukuvan tavoittamattomiin. Puhuttelemani henkilö näytti Raijalta, mutta ei reagoinut kuten hän. En saanut häneen kontaktia enkä aina ollut varma, tunnistiko hän minua.

Raija saattoi joskus olla aggressiivinen, kun joku tuli hänen kotiinsa. Kerrankin suunnittelimme Veijon kanssa tapaamisen pihalle ja olimme Raijaan yhteydessä koiranpennun välityksellä. Viimeksi hän reagoi minuun kesällä 2005 vilkuttamalla.

Yritän puhua Raijalle entiseen malliin: kerron kuulumisiani Varkaudesta ja kommentoin ympärillä tapahtuvia asioita. Ymmärrän, että moni tuntee sellaisessa tilanteessa olonsa vaivautuneeksi, siis jutellessaan vaikka toinen on tavoittamattomissa. Väitän kuitenkin sitkeästi, että joskus pienestä katseesta uskon, että Raija jollain solun sopukalla minut tunnistaa. Hän kohdistaa hetkittäin katseensa minuun.

Minusta Veijo on osoittanut suurinta mahdollista rakkautta Raijaa kohtaan sairauden etenemisvuosina. Hän on ohjannut myös lapsiaan elämässä eteenpäin.

Elämä on epäreilua. Kaipaan sitä, olin Pirttimailla kuin kotonani. Muistan ihanan hetken ystävyytemme alkuajoilta: Veijo tuli hakemaan Raijaa töistä vuoden vanha Janne sylissään ja Raija tokaisi että siehän Marjo lähet pian meillä käymään ja jäät yöksi!”

Käly Sisko Marjeta, 61:

Apua pitää tuputtaakin

”Vaikka olen sairaanhoitaja, minullekin oli valtava yllätys, että Raijan ikäiselle voi tulla Alzheimerin tauti. Se herätti aluksi pelkoa, että kenelle vaan meistä voi tulla se. Ensin tuli kieltäminen ja epäusko ja lopulta suru.

Raijasta tuli aika pian aloitekyvytön. Veijon piti auttaa kaikessa. 

Alzheimerin tauti aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, koska potilaan luonne muuttuu. Ennen niin iloinen Raija saattoi touhuta omiaan eikä kiinnittänyt mitään huomiota kylään tulleisiin ystäviin. Ihmiset eivät oikein kestä hiljaisuutta ja vastakaiun puutetta.

Joku meistä soittaa, että lähdetäänpä Veijolle siivoamaan.

Yhdessä vaiheessa yksi siskoista koki, että Raija oli mustasukkainen hänelle. Soitti jo muistisairaanhoitajalle, että pitääkö lopettaa kyläily. Häntä neuvottiin, että Veijon takia pitää käydä, ja tilanne rauhoittuikin pian.

Meitä siskoja on Veijolla viisi, ja kaikki yritämme tukea häntä. Soitellaan, kyläillään ja tarjotaan käytännön apua. Joku meistä pirauttaa muille, että lähdetäänpä velipojalle siivoamaan tai että nyt pitäisi järjestää Jannelle valmistujaiset. Pikkusen Veijolle pitää tuputtaakin. Viisikymppisetkin olisi järjestetty, mutta hän ei halunnut.

Veijon voima on se, että hän on ulospäin suuntautunut. Hän ei ole vaipunut synkkyyteen vaan pystyy puhumaan henkilökohtaisistakin asioistaan vertaisryhmissä, ystäville ja sukulaisille.”

 

Poika Juho Pirttimaa, 19:

Haluaisin näyttää äidille, että olen aikuinen

”Kun olin 11, äiti vei minua salibandytreeneihin. Äkkiä hän ei muistanut ykkösvaihdetta vaan laittoi pakin päälle. Pari päivää sen jälkeen hän kertoi sairaudesta.

Pitkään elämä tuntui aika tavalliselta, vaikka äidin puhetaito katosi nopeasti. Se on minusta kauheinta äidin sairaudessa.

Kyllä sairaus minua hävettikin, mutta parhaille kavereille kerroin. Hoidin äitiä paljon, että isäntä saisi levätä edes vähän. Kun kuljin ammattikoulussa, vein kolme vuotta äidin joka aamu päivähoitopaikkaan. Roolien vaihto tuntui aluksi oudolta, mutta äkkiä siihen tottui.

Käyn harvoin hoitokodissa. Tuntuu pahalta, kun äiti ei tunne, puhu eikä osaa tehdä mitään. Vielä pari vuotta sitten äiti näytti ymmärtävän, kun puhuin hänelle. Se tuntui tosi hyvältä.

Päällimmäisenä on ikävä ja kaipuu, kun ei ole enää äitiä huolehtimassa. Jos saisin yhden terveen päivän takaisin, haluaisin näyttää äidille ammattikoulutodistukseni ja sen, että olen kasvanut aikuiseksi."

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2011.

KK otti selvää, mitä Raijan puolisolle Reijolle kuuluu nyt. Lue juttu tästä.

Alzheimer on yleisin muistisairaus

  • Alzheimerin tauti on yleisin dementiaa aiheuttava parantumaton sairaus. Sitä sairastaa Suomessa arviolta yli 70 000 ihmistä.
  • Yleensä Alzheimerin tauti alkaa yli 65-vuotiaana, mutta sitä voidaan todeta jo alle 50-vuotiailla. Joidenkin arvioiden mukaan Suomessa elää 7 000–10 000 työikäistä muistisairautta potevaa.
  • Alzheimerin perimmäistä syytä ei tiedetä eikä siihen ole löydetty parantavaa hoitoa, mutta ajoissa aloitetulla lääkityksellä sairauden etenemistä voi hidastaa.

Lähde ja lisätietoa: Alzheimerinfo

biggis

Raija sairastui Alzheimeriin nelikymppisenä

Tuo tunne on minullekin kovin tuttu ja samaistun siihen oman rakkaan äidin sairauden myötä. Oma äitini sairastui muutama vuosi sitten parkinsoniin ja sairaus on sittemmin edennyt aivorappeumaan .Surutyötä olemme tehneet sisarusten ja läheisten kesken jo pitkään nähden kuinka nopeasti sairaus etenee ja kuinka se on vienyt sen entisen niin energisen ja iloisen äidin mukanaan ja muuttanut hänen persoonaansa. Äiti on vuoteen omana,ei kävele,saa ravinnon letkun kautta,näkee yhä huonommin ja puhekin...
Lue kommentti

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."