Jokaisena hääpäivänään Tomi ja Susanna tanssivat Metsäkukkia-valssin.
Jokaisena hääpäivänään Tomi ja Susanna tanssivat Metsäkukkia-valssin.

16 vuotta naimisissa, ja vielä vain miehen mielestä vaimo maistuu mansikalta. Susanna ja Tomi Tuominen paljastavat, miten parisuhteen saa kestämään.

Sen näkee heti. Tässä parissa on jotain erityistä. Nämä Tuomiset ovat nimittäin umpirakastuneita. Liikuttuvat kyyneliin yhtä aikaa ja nauravat samoille vitseille. Vieläkin, 23 yhteisen vuoden jälkeen.

Tomi Tuomisen mielestä kaikki Susannassa on kaunista. Jopa ääni.

– Vaimo kuorsaakin niin ihanasti. Jos hän ei kuorsaa selkäni takana, oloni on niin orpo että itken.

Tomi ei kutsu vaimoaan Susannaksi. Sen sijaan hän sanoo pikkusuloinen, vaimo, maukas, kultakimpale, kaunis morsian tai rakkaani.

Sillä Susanna on enemmän kuin Susanna. Hän on Tomin elämän perusta. Ja sellaista ihmistä on syytä helliä sanoilla, kutsua vähintään mussukaksi.

– Aijai kun sydäntäni lämmittää jo. Saanko kertoa meidän tarinan kulta? Tomi kysyy.

– No kerro sitten, Susanna myöntyy.

Hemmetin kaunis luonne

Tämä on rakkaustarina. Se alkaa kutituksesta ja päättyy Riihimäelle, tähän Inkilänhovin palvelutalon kaksioon, jonka keittiössä on auringonväriset verhot ja kaapissa vakuuttava pino dvd-sarjoja. Muun muassa David Hasselhoffin koko tuotanto.

– Yleensä tykkään naisista, mutta hei, David on kaksimetrinen jätkä! Laulaakin niin ihanasti, vaikka ryyppyveikoksi on ruvennutkin. Ja entäs Ritari Ässä: mies ja auto rikollisia vastaan, Tomi perustelee.

Tämä on ollut Tuomisten koti jo seitsemän vuotta. Pari tutustui vuonna 1988 Alavuden erityisammattikoulussa. Susanna opiskeli kudontalinjalla, Tomi puusepäksi. Silmäpeli alkoi heti.

Oli Tomi toki ymmärtänyt naisten päälle ennenkin. Nuorena poikana hän piti muun muassa listaa huomattavista kotimaisista naisista. Sirkka-äiti oli listalla sijalla 102.

– Olen aina arvostanut kauniita naisia. Mutta vaimon kanssa tunsin itseni romanttiseksi, niin viehättävä hän oli. Ja ihan hemmetin kaunis luonne, Tomi sanoo.

Kutitusasteelle suhde eteni nopeasti. Käännekohta tapahtui Salpausselän hiihtokisoissa, jonne lähdettiin yhteiselle koulun retkelle. Sillä reissulla Tomi alkoi kutittaa tosissaan.

– Kutitin vaimoa tuonne ja tänne, koko ajan. Vaimo meni toiseen paikkaan ja minä vain kutitin. Siitä se rakkaus syttyi.

Tomi on vilkkusilmäinen tarinaniskijä, Susanna tarkkailija. Mutta kun Susanna puhuu, hän tekee sen varmasti ja suoraan.

– Kun minulta kysyttiin lapsena, mistä unelmoin, vastasin, että omasta perheestä. Unelma on tässä. Rakastan Tomppaa. Elämä on minulle tässä ja nyt.

Susannan silmistä valuvat kyyneleet. Niin käy aina kun hän puhuu miehestään. Tomi nousee halaamaan.

Se yksi kromosomi

Susanna ja Tomi Tuomisella on muutakin yhteistä kuin arvot, joiden kärjessä on parisuhde.

Molemmilla on Downin oireyhtymä. Tuomiset on tiettävästi Suomen ensimmäinen down-pari, joka on mennyt naimisiin.

Downin oireyhtymä on kromosomivaurio, joka aiheuttaa kehitysvammaisuutta. Se tarkoittaa, että Susannalla ja Tomilla on yksi ylimääräinen kromosomi. 46 kromosomin sijasta heillä on siis 47 kromosomia.

Se yksi kromosomi saa aikaan paljon: poikkeavan ulkonäön, hidastuneen kehityksen ja terveysongelmia.

Joka vuosi Suomeen syntyy noin 70 down-lasta. Kehityshäiriön syytä ei tiedetä, mutta todennäköisyys siihen lisääntyy äidin iän myötä. 40-vuotiaalla mahdollisuus saada down-lapsi on yksi sadasta, 20-vuotiaalla yksi 2 000:sta.

Kun Sirkka Tuominen synnytti Tomi-poikansa, hän oli vasta 24-vuotias.

Entä voivatko down-aikuiset saada lapsia? Down-isiä on raportoitu maailmanlaajuisesti vain kolme, down-äitejä muutamia kymmeniä. On todennäköistä, etteivät Susanna ja Tomi voi saada lapsia.

Lapsettomuus ei paria sureta.

– Emme halua lasta, sen hoitamiseen resurssimme eivät riitä. Ja onneksi meillä on tämä Domix Rex Duomix, jota voimme paijata, Tomi sanoo ja hakee makuuhuoneesta jättikokoisen koirapehmolelun, jonka kaulassa roikkuu kravatti.

Äitikulta, lähde jo

Susanna ja Tomi osaavat lukea ja laskeakin hieman. He käyvät kaupassa ja tekevät aamu- ja iltapalansa. Lounaan he syövät töissä, päivällisen palvelutalossa.

Kun he kertovat työstään Rivakan toimintakeskuksessa, kasvoilta paistaa ylpeys. Susanna työskentelee alihankintapuolella, jossa hän kokoaa kortteja, Tomi ompelimossa. Töistä kiidetään harrastuksiin: näytelmäkerhoon, bongorumputreeneihin ja tilkkutyökurssille. Viime kesänä Tomi suoritti golfissa green cardin.

Susanna ja Tomi elävät niin vauhdikasta elämää, että Sirkka-äiti saa maanitella tosissaan, jotta pariskunta malttaisi tulla edes joskus sunnuntaipäivälliselle.

– Pyrin olemaan Susannan ja Tomin tukena, mutta yritän olla holhoamatta liikaa. Joskus on silti vaikea tietää, mikä määrä apua on sopivasti. Onneksi Tomppa osaa vetää itsekin rajoja, jos ei kaipaa neuvojani, Sirkka Tuominen sanoo.

Raja tuli vastaan esimerkiksi silloin, kun nuoripari muutti ensimmäiseen yhteiseen asuntoonsa. Sirkka oli leiponut Tomin syntymäpäiviä varten, kiikuttanut pullat juhlapöytään ja istahtanut sitten tyytyväisenä odottamaan muita vieraita. Jolloin Tomi ilmoitti, että kiitos äiti, nyt voitkin lähteä.

– Kyllä minä loukkaannuin! Mutta jo kotimatkalla autossa tajusin olleeni väärässä. Olinhan juuri edellisviikolla vienyt leipomuksiani tyttäreni juhliin, enkä unissanikaan odottanut, että hän olisi pyytänyt minua jäämään teekkaribileittensä kunniavieraaksi. Miksi ihmeessä Tompan olisi pitänyt? Se tapaus oli minulle hyvä läksy.

On myös asioita, joihin Sirkka on päättänyt olla puuttumatta. Hän antaa Tomin hoitaa itse rakkauselämänsä eikä utele vauvahaaveista. Hän kannustaa paria pitämään itse järjestyksen kodissaan eikä puunaile paikkoja heidän puolestaan. Hän kunnioittaa Tomin musiikkimakua ja poliittisia näkemyksiä, vaikka ne poikkeaisivat hänen omistaan.

Tomi tapaa vanhempiaan viikoittain. Susannalla on tapana lähettää Sirkalle tekstiviestejä, joissa hän kehuu anoppiaan kauniiksi kultakimpaleeksi.

Kirkossa itkivät kaikki

Vuonna 1990 Tomi Tuominen päätti toimia. Hän osti sormuksen, polvistui koulun juhlasalissa Susannan eteen ja kosi.

– Minun oli pakko varata vaimoni, ettei kukaan muu kaappaisi häntä. Muitakin miehiä olisi varmasti ollut tarjolla.

Tomi antoi Susannalle päivän miettimisaikaa. Niin kauan Susanna ei miettinyt. Hän tahtoi Tomin heti.

Sen jälkeen Tomi kirjoitti kirjeet vanhemmilleen ja appivanhemmilleen. Niissä luki: Olen vakavasti rakastunut. Lupaan pitää vaimoani kuin kukkaa kämmenellä ja huolehtia hänestä loppuun asti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Kihlaus oli vanhemmille täydellinen yllätys. Tyttöystäviä Tomilla oli ollut aiemminkin, mutta kosintaan ei ollut varautunut kukaan.

– Ilonkyynelissä me sitä kirjettä luimme. Tosin myönnän, että lähetimme parille valtavan ruusupuskan kauhealla kiireellä, koska arvelimme, ettei kihlaus välttämättä kestä montaa päivää. Mutta sepä on kestänyt jo yli 20 vuotta, Sirkka Tuominen nauraa.

Susanna ja Tomi astuivat avioliittoon 29. heinäkuuta 1995 Riihimäen keskuskirkossa. Kirkossa itkivät kaikki. 111 kutsuvierasta ja ne satakunta muuta, jotka olivat halunneet tulla todistamaan vihkimistä.

Vuolaimmin itki Tomin rakas isosisko Anu.

– Anu parkui varmaan, koska ehdimme naimisiin vuotta ennen häntä, Susanna vitsailee.

Hääjuhlia vietettiin upseerikerholla. Pari sai kaiken haaveilemansa: morsiamenryöstön, Tuttu juttu -leikin ja Metsäkukkia-häävalssin. Perinteitä uhmasi vain hääparin itse kehittelemä, persoonallisen lennokas valssikoreografia.

Ulkona oli 30 asteen helle, mutta Tomi vaati, että hänen Ilkka-isänsä on pukeuduttava paksuun everstiluutnantin pukuun. Isä hikoili kiltisti.

– Häät olivat käännekohta myös meille vanhemmille. Kun Tomi oli lapsi, en ikimaailmassa osannut haaveilla, että hän jonain päivänä hän seisoisi alttarilla, Sirkka Tuominen sanoo.

Vauva vastaan maailma

12. heinäkuuta 1968 Sirkka Tuominen täytti 24 vuotta ja synnytti toisen lapsensa, pojan. Vauva oli suloinen. Se oli myös tavallista sinertävämpi, veltompikin.

Lääkäri tunnisti oireyhtymän heti.

Sirkasta tuntui, että tulevaisuus oli samassa lukkoonlyöty. Asetelma olisi tämä: hän ja vauva vastaan muu maailma.

– Mutta eihän se niin mennyt. Mieheni, sukumme ja ystävät antoivat täyden tukensa heti. Tomi oli hauska lapsi, josta kaikkien oli helppo pitää. Ja hän on aina mennyt elämässään eteenpäin. Oppinut esimerkiksi lukemaan, hitaasti ja hirveän monen vuoden aikana, mutta oppinut kuitenkin.

Tomista on yhä mahtavaa, että hänellä ja äidillä on sama syntymäpäivä. Joka ainut vuosi hän haluaa, että heille järjestetään mahtipontiset yhteissynttärit mökillä. Mukaan on kutsuttava koko suku.

– Minä sanon aina äidille, että ajattele kuinka ihanan synttärilahjan sinä saitkaan, kun sait minut, Tomi sanoo.

Lause koskettaa Sirkka Tuomista syvemmältä kuin poika arvaakaan.

– Tomi on oikeassa, hän on rikastuttanut elämäämme suunnattomasti. Mutta totta kai vammaisen lapsen syntyminen on myös järkytys. Minullakin kesti vuosia, ennen kuin sopeuduin tilanteeseen.

Lapsuusvuotensa Tomi leikki riihimäkeläisen kerrostalon hiekkalaatikolla. Kolmea vuotta vanhempi Anu-sisko piti kavereineen huolta, ettei pikkuveljeä kiusattu. Äiti työskenteli äidinkielen opettajana, isä upseerina.

Tomi oli aurinkoinen lapsi, mutta välillä itsepäinen. Yksi äidin ja pojan kiperimmistä yhteenotoista liittyy makkaraan. Lähinnä HK:n Siniseen. Tomi olisi voinut syödä sitä pakettikaupalla.

– Tomi alkoi himoita makkaraa heti kun vieroittui äidinmaidosta. Koulupoikana hän pyysi jopa luokan hartaushetkessä, että luokkatoverit rukoilisivat yhdessä sen puolesta, että äiti ostaisi hänelle useammin makkaraa, Sirkka Tuominen sanoo.

Makkarakriisi kesti vuosia. Nykyään Tomi on tarkka kiloistaan, ja vain kalkkunanakit kelpaavat.

Otetaanko meidät tosissaan?

Parisuhteessa eläminen on tunnetusti vaikeaa. Eikä se muutu helpommaksi, jos molemmilla on kehitysvamma.

– Olemme mieheni kanssa todella onnellisia Susannasta. Susannan ja Tomin suhteessa on omat ongelmansa, mutta eikö jokaisella parilla ole? Liitto on kestänyt, koska he kunnioittavat niin valtavasti toisiaan, Sirkka Tuominen sanoo.

Suhteella on ollut myös epäilijänsä. On ollut niitä, jotka eivät ole uskoneet, että kehitysvammainen voi sitoutua vakavasti toiseen ihmiseen. Joiden mielestä on sama, asuvatko Susanna ja Tomi yhdessä vai erikseen. Jotka ajattelevat, että heidän avioliittonsa on kuin isojen lasten kotileikki.

Susannaa ja Tomia se hämmentää. Heidän on vaikea ymmärtää, miksi heidän arkensa, jossa herätään töihin, katsotaan Kauniita ja rohkeita ja käydään lauantaisin saunassa, ei olisi yhtä arvokasta kuin muiden.

– On minullakin omat tunteet ja tahto. Olen naimisissa vain, koska itse niin tahdon. Tässä on minun elämäni keskipiste ja tässä minä istun enkä ikinä halua pois, Susanna sanoo.

Minuutin mykkäkoulu

Aina Susanna ja Tomi eivät pärjää kahdestaan. He tarvitsevat yhä apua ruuanlaitossa, tietyissä raha-asioissa ja itseään mutkikkaampien ihmisten ymmärtämisessä.

Mutta suhdettaan he hoitavat poikkeuksellisen fiksusti.

He juhlivat usein ja melkein mitä vain. Hääpäiväänsä, syntymäpäiviään, muiden syntymäpäiviä ja hämeenlinnalaista jääkiekkojoukkuetta. Kun Tomi menee HPK:n peliin, Susanna seuraa tuloksia tiiviisti teksti-tv:stä. Jos HPK voittaa, Susanna laittaa joukkueen tunnusmusiikin valmiiksi cd-soittimeen, ja kun Tomi palaa, he tanssivat yhdessä voitontanssin ja liehuttavat HPK:n lippua.

Eivätkä he satuta sanoilla. Piikit puuttuvat puheesta kokonaan.
Tomi on tosin kova kehumaan muitakin naisia. Susannaa ei pieni flirttailu hetkauta.

– Mitä tunnen Tomin. Hän kehuu kerran, ja se jää aina siihen.

Mökötykseen pari sentään sortuu. Jurotuksen aikana Susanna tuijottaa televisiota sohvan nurkassa, Tomi nojatuolissa. Sitten Susanna kysyy, kumpi on tärkeämpi, minä vai telkkari, mihin mies vastaa, että sinä tietenkin muru.

– Kyllä se alle minuutin menee, Tomi arvioi lauhtumisaikaa.

Tuomiset halailevat yhä herkästi. Eivät vain toisiaan, vaan myös sukulaisiaan, työkavereitaan ja palvelutalon hoitajia. Keskinäinen kutittelu on sen sijaan vähentynyt, kun ikää on karttunut.

– Mutta pussaamista me ei olla ikinä vältetty. Joka ilta kun mennään nukkumaan, pussataan vähän, Tomi sanoo.

Jos hän olisi tavanomainen herra Tuominen, hän lopettaisi lauseen siihen. Mutta hän jatkaa, sillä hän tietää, että tämän pussailuasiankin voi ilmaista kauniimmin.

– Vaimon suu on ihan mansikanmakuinen. Niin ihana, että melkein liiankin makea.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä numero 14-15/2011.

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.