Tässä kuvassa on 20-vuotias Saara. Hän ei halua näyttää kasvojaan, koska häntä hävettää. Saara lakkasi puhumasta, kun kävi yläastetta.

”Onko teillä koirien kynsisaksia?”  Saara kirjoittaa kaupassa kännykkäänsä. Sitten hän näyttää viestin kaupan ystävällisimmän näköiselle myyjälle.

Kun Saara on maksanut ostoksensa, hän nyökkää ja toivoo muiden ymmärtävän, että se tarkoittaa ”kiitos”.

Hän ei haluaisi olla epäkohtelias. Saara ei vain voi puhua. Hän puhuu kouluavustajalle ja kotona perheelleen, muille ei.

Saaralla on selektiivinen mutismi, valikoiva puhumattomuus. Mutismi on yleisintä lapsilla ja menee usein ohi, kun lapsi kasvaa. Mutta ei aina.

Kukaan ei kaivannut, koska ystäviä ei ollut

Yläasteen käytävät ja kellon soitto, hälinää ja oppilaita ja reppuja lattioilla. Täältä kaikki alkoi. Lapsena Saara vielä puhui.

”Puhumattomuus alkoi hitaasti. En koskaan ole ollut se äänekkäin, mutta yläasteella kaikki paheni. Ahdistus kasvoi. Sitten puhe vain loppui, menin jotenkin kuin piiloon muilta”, Saara kirjoittaa.

Hän haluaa kertoa, miltä tuntuu, kun sanat eivät tule ulos suusta, vaikka haluaisi. Mutta tämäkin hänen pitää kertoa kirjoittamalla.

Saara sai kuulla olevansa vammainen, hullu ja esittäjä.

Alat vain puhua, osaathan sinä, sanoi kouluterveydenhoitaja. Aloita vähitellen, jostain mukavasta tilanteesta, terapeutti neuvoi. Siitä ei ollut apua.

Koulun pihalla Saara sai kuulla, millainen on muiden mielestä.

Vammainen. Tyhmä. Pelkuri. Sairas. Hullu. Mykkä. Esittäjä.

Jos Saara oli päivän poissa, kukaan ei kysynyt: missä olit eilen? Ystäviä ei ollut.

Puhumaton on vankina päänsä sisällä

Kaksitoista huonoa päivää, yksi hyvä, kahdeksan huonoa, yksi kohtalainen. Saara luokittelee päivänsä hyviksi ja huonoiksi.

Huonona ihmiset kääntävät katseen liian nopeasti tai tuijottavat ja opettaja rohkaisee: sovitaanko, että alat puhua minulle? 

”Kun kyse olisikin vain sopimisesta”, Saara kirjoittaa.

Nyt, viitisen vuotta yläasteen jälkeen, hän opiskelee ammattikoulussa.

"M-I-L-L-O-I-N- T-U-N-T-I -L-O-P-P-U-U" hän näyttää opettajalle aakkostaulusta. Hitaasti.

Se on toinen vaihtoehto kännykän tekstiviestien lisäksi. Saaran ääni.

Kunpa voisi vain sanoa.

Saunassa tai metsässä kukaan ei odota puhetta.

”Puhumattomuus tuntuu siltä kuin olisin vankina oman pääni sisällä. Siellä on jotain, mitä en vain voi selittää, etenkään, jos toinen ei halua ymmärtää.”

Hyvänä päivänä joku ehtii pysähtyä saadakseen selvää, mitä Saara ajattelee. Saara menee koulun jälkeen pikkusiskon kanssa kävelylle ja sen jälkeen saunaan.

Saunassa kukaan ei odota puhetta, lauteiden hämärässä voi olla hiljaa luvan kanssa. Toinen luonnollisesti hiljainen paikka on metsä. 

Miten ostaa bussilippu? Kuinka käydä kampaajalla? 

Pitäisi ostaa bussilippu koululta kotiin. Saara ojentaa kuskille paperin, jossa lukee määränpää.

Täytyisi soittaa Kelaan ja kysyä opintotuesta. Ei onnistu, pitää kirjoittaa.

Isoisän syntymäpäivillä sukulainen kysyy, mitä kuuluu. Hänelle ei voi vastata.

Puhuvien maailmassa elävä ei tule ajatelleeksi, kuinka paljon sanoja tarvitaan.

Osa siskoista ymmärtää, äiti aina ei.

”Perheeni on vähän jakautunut. Osa siskoista ymmärtää, etten voi puhua, vaikka haluaisin. Äidin kanssa on vaikeampaa”, Saara kirjoittaa.

Saara on lukevinaan äidin katseesta hädän lisäksi kiukkua ja turhautumista.

Kun ne näkyvät, hän menee omaan huoneeseensa ja sulkee oven, tiukasti kiinni.

Saaralla on puolipitkä tukka (hän näytti kampaajalle kuvan toivomastaan mallista) ja kiva hymy. Jos tapaisit hänet, hän vaikuttaisi aivan tavalliselta. Kunnes kysyisit häneltä jotakin.

Yksi poika ihastui puhumattomuuteen

”Olen seurustellut kerran, pari vuotta sitten. Hän kertoi ihastuneensa juuri puhumattomuuteeni! Outoa, mutta jotenkin liikuttavaa”, Saara kirjoittaa.

”Itse ihastuin varmaankin siihen, että hän oli ensimmäinen poika, joka halusi ymmärtää, mitä ajattelen ja jaksoi kuunnella kirjoitettuja ajatuksiani. Nimen omaan kuunnella."

Muutama kaveri tuntuu joskus riittävän. Heitäkin. Yksi lapsuudesta pysynyt ja joitakin koulukavereita, jotka yrittävät ymmärtää.

Mutta ei oikeastaan juuri ketään, jolle voisi lähettää viestin, että mennäänkö uimaan. 

Mitä kaipaan? No tavallista elämää.

Aika usein Saara kaipaa jotakin.

”Ai mitäkö? No tavallista elämää. Sellaista kuin sinullakin on.” 

Miksi olen niin herkkä?

Nämä ovat kysymyksiä, joita Saara miettii päivittäin:

Suuttuiko se taas minulle?

Miksi se lähti niin äkkiä pois?

Kauan vielä jaksan?

Pelottaa olla yksin.

Miksi olen niin herkkä?

Puhumaton ei välttämättä ole ujo.

”Mutismi on pelottavaa. Jos tekisi mieli sanoa jotain tai on joku hätä, sitä mutta sitä ei voi kertoa. Jos kirjoittaa, saattaa olla, ettei toinen ehdi tai halua lukea.”

Selektiivisestä mutismista kärsivä ei välttämättä ole ujo tai ahdistunut. Saarakaan ei koe olevansa sellainen aivan jatkuvasti.

Joskus elämä oli aivan tavallista.

Siitä tuntuu olevan yhä pidempi aika.

"Melkein ikuisuus."  

Kunpa ihmiset ehtisivät kohdata 

Pöytä ja sen toisella puolella vieras ihminen. Tai nojatuoli, johon istua. Sitten pitäisi alkaa kertoa, millaista on olla sanaton.

Terapiasta ei ole ollut apua, siltä Saarasta tuntuu. Selktiiviseen mutismiin ei ole vakiintunutta hoitokäytäntöä, varsinkaan aikuisten osalta, eikä sen syitä tunneta kovin hyvin.

Saarakaan ei osaa sanoa, miksi juuri hän ei puhu.

”Suren paljon tulevaisuutta. Opiskelen alaa, jossa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, mutta työharjoittelussa olen joskus saanut palautetta siitä, etten pysty edes tervehtimään asiakkaita ääneen”, Saara kirjoittaa.

Jos en paranekaan koskaan?

Voisiko maailmaan mahtua enemmän ymmärrystä?

Tätä kysymystä Saara miettii kuitenkin eniten: miksi puhumattomuus on ongelma?

Voisiko maailma olla hitaampi. Sellainen, että ihmiset ehtisivät kuunnella toisiaan. Heitäkin, jotka ilmaisevat ajatuksensa poikkeavalla tavalla.

Voisiko maailmaan mahtua enemmän ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta.
 
Saaran nimi on muutettu.

Kolme oivallusta. Juttusarjassa ihmiset avaavat, mikä auttaa heitä jaksamaan paremmin. Marja Hjelt, 48, menee rannalle ja koristelee leijalla taivaan.

Oivallus 1: Tuuli on kuningas.

"Leijaa lennättäessä olen tuulen armoilla. Omistan noin 60 leijaa. Osa sopii kevyeen ja osa kovaan tuuleen.

Paras tuulen nopeus on neljästä viiteen metriä sekunnissa. Kymmenen metriä on jo ehdoton maksimi, silloin pitää vetää leijat alas. Muuten ne rikkoutuvat tai aiheuttavat vahinkoa. Kerran lennätin isoa leijaa ja nousin sen voimasta itsekin ilmaan.

Minulla on tavoitteena koristella taivas, tuoda sinne jotakin yllättävää. Leijan pitäisi lentää rauhallisesti ja vakaasti mutta myös ilmentää hahmonsa liikkeitä.

Mitä pidemmän matkan tuuli pääsee puhaltamaan tasaisella alustalla, sitä parempi. Parhaat tuulet puhaltavat suoraan mereltä, ja siksi esimerkiksi Puolan ja Ranskan rannat ovat otollisia."

Oivallus 2: En voi päättää kaikesta.

"Tykkään olla ulkona, mutten ole lenkkeilijätyyppi. Nyt minulla on järjellistä tekemistä, kun lähden ulos.

Toiveeni on, että leijan lento kiinnittää katsojien huomion ja ottaa valtaansa. Etenkin lapset ovat haltioissaan, kun näkevät minun lennättävän suuria leijoja. Tulen valtavan hyvälle tuulelle, kun näen lasten riemun.

On paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa mutta jotka vaikuttavat meihin.

Leijan lennätyksessä on aina kaksi epävarmaa elementtiä: tuuli ja muu sää. Aiemmin kiukutti, kun raahasin leijat rannalle ja tuuli loppui kuin seinään. Minun on pitänyt hyväksyä, etten voi hallita olosuhteita. Se oppi on auttanut myös muussa elämässä.

Leijaa lennättäessä olen ymmärtänyt, että on paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa mutta jotka vaikuttavat meihin."

Oivallus 3: Maailmani on avartunut.

"Ensimmäisen kerran kiinnostuin leijoista pienenä tyttönä 1970-luvulla. Vuosia myöhemmin ostin tyttärelleni leijan. Tytär katseli rattaissa, kun lennätin sitä. Harrastus alkoi kiinnostaa. Löysin netistä leijaseuran ja lähdin lennätystapahtumaan. Siitä se alkoi.

Harrastus on vienyt ympäri maailmaa. Usein matkustan muutaman suomalaisen ryhmässä, mutta Ranskaan ja Kuwaitiin lähdin yksin. Reissuilla olen tutustunut ulkomaalaisiin harrastajiin ja erilaisiin kulttuureihin. Minusta on tullut leijan lennätyksen vuoksi avarakatseisempi ihminen.

Kuwaitissa olin mukana lennättämässä maailman suurinta leijaa. Se on jalkapallokentän kokoinen ja vaatii lennättäjiltään saumatonta yhteistyötä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

Marja Hjelt

48-vuotias kirjastosta opintovapaalla oleva informaatikko opiskelee informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median tohtorikoulutuksessa. Marja asuu Helsingin Vuosaaressa avomiehen ja 16-vuotiaan tyttären kanssa. Tytär pitää äidin leijaharrastusta nykyisin lähinnä nolona.

”Äidillä on aikuisen naisen tyyli. Aika usein hän pukeutuu neuleisiin ja farkkuihin. Kannustan häntä olemaan hieman rohkeampi”, Mansikkka eli Maiju Voutilainen sanoo MammaPia-äidistään.

Maiju Voutilainen tunnetaan Youtubessa nimellä Mansikkka. Äiti Pia perusti vlogin tyttärensä jalanjäljissä. – Aikuisen naisen puheelle on kysyntää, Pia sanoo.

Maiju Voutilainen:

”Pia on mukava ja rento äiti. Riitelemme harvoin ja soittelemme vähintään joka toinen päivä. Kun näemme, laitamme ruokaa, käymme kaupungilla tai katsomme leffoja. Äidin sohvalla istumme aina tutuissa lempipaikoissamme.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla pukeuduin vielä äidin valitsemiin vaatteisiin. Kun laulaja Avril Lavigne nousi pinnalle, aloin suosia pinkkejä ja mustia vaatteita ja käyttää solmioita. Tukkaan otin punaiset raidat.

Tykkäämme molemmat käytännöllisistä vaatteista. En ole koskaan ollut paljastavien vaatteiden tai raskaan meikin ystävä, joten äidin ei ole tarvinnut puuttua pukeutumiseeni. 17-vuotiaana hankkimani nenärengas hieman hätkähdytti häntä.

Olen saanut paljon itseluottamusta siitä, että teen elämästäni videoita YouTubeen. Voin hyvin olla kameran edessä ilman meikkiä.

Saan myös negatiivista palautetta, tietenkin. En anna kritiikin lannistaa.

Olen puhunut videoblogissani rosoisistakin asioista kuten masennuksestani. Halusin antaa tarttumapintaa niille, jotka ovat kokeneet vastaavaa. On tärkeää olla rehellinen. Eihän elämä ole pelkkää pumpulia.

”Eihän elämä ole pelkkää pumpulia.”

Saan palautetta myös mielenterveysongelmien kanssa kamppailevilta nuorilta. On koskettavaa, että ihmiset, joiden on vaikea avautua muille, lähestyvät minua. Kannustan aina hakemaan apua.

Kuin huomaamatta vloggaamisesta kehittyi minulle ammatti lukion loputtua. Se on työ, jota rakastan ja jonka avulla maksan laskut.”

Pia Voutilainen:

”Ajattelin ennen, että olen liian vanha pitämään videoblogia YouTubessa. Onneksi tyttäreni Maiju rohkaisi minua. En ole katunut.

Aikuisen naisen puheelle on kysyntää. Tube ei ole vain nuorten juttu. Yksi suosituimmista videoistani kertoo siitä, miltä äidistä tuntuu, kun lapsi muuttaa kotoa.

Videoilla puhun itseäni kiinnostavista asioista ja ajatuksistani elämästä. Haluan pitää aiheet sellaisina, että ne tuottavat hyvää mieltä. Katsojani ovat enimmäkseen nuoria naisia.

Maiju on ainoa lapseni, ja olemme läheisiä. Meillä on samantyyppinen huumorintaju, tykkäämme kissoista ja kotona nyhjäämisestä. Maiju aloitti videoiden julkaisun ollessaan lukiossa ja tekee sitä nyt päätyökseen. Hänet tunnetaan YouTube-tähti Mansikkkana, ja häneltä pyydetään jatkuvasti nimikirjoituksia kaupungilla kävellessämme.

”Aikuisen naisen puheelle on kysyntää.”

En vastustanut Maijun videoblogia. Hän suhtautui asioihin kypsästi ja osasi vetää yksityisyytensä rajat alusta asti. Kun tutustuin YouTube-maailmaan, turhat pelot karisivat.

Minusta Maiju oli rohkea puhuessaan masennuksestaan. Masennusta on turhaan pidetty salailtavana asiana. Elämään kuuluvat erilaiset vaiheet. Toivon, että Maijun rohkeus on auttanut jotakuta saamaan apua itselleen.

Kun itse aloin pitää videoblogia, olin hiukan huolissani tuttavien reaktioista. Ne olivat kuitenkin pelkästään positiivisia. Myös tuntemattomilta tuleva palaute on ollut pääosin myönteistä. Pahinkin saamani kommentti vain nauratti: Oot tyyliin viiskyt!”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2016. 

Katso Maijun videoita YouTubessa: Mansikkka | Katso Pian videoita YoutTubessa: MammaPia

Maiju Voutilainen on 20-vuotias videobloggaaja, joka tunnetaan nimellä Mansikkka. Hänen vlogillaan on YouTubessa 127 682 tilaajaa. Maiju on aktiivinen myös Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Snapchatissa.

Pia Voutilainen on 45-vuotias opettaja, joka asuu Espoossa kahden kissansa kanssa. Pia julkaisee videoita YouTubessa nimellä MammaPia. Hänen kanavallaan on 18 907 tilaajaa.