Kahden aikuisen lapsen äiti Nonna Tammisalo, 42, on teatterikasvatuksen ohjaaja, luovan muistelutyön kouluttaja ja gerontologian opiskelija, jolla on shamaanin lahja.
Kahden aikuisen lapsen äiti Nonna Tammisalo, 42, on teatterikasvatuksen ohjaaja, luovan muistelutyön kouluttaja ja gerontologian opiskelija, jolla on shamaanin lahja.

Nonna Tammisalo oppi lapsena uskomaan, että suuri onni tuo aina mukanaan myös suuren surun. Pelosta hän pääsi vasta, kun löysi sisältään shamaanin.

"Muistan isästäni vain nahkatakin tuoksun.

Vanhempani erosivat, kun olin alle kaksivuotias. Muistan, että isäni tuli meille lapsuudessani vain kerran, minua katsomaan. Hän seisoi eteisessä ja otti minut syliinsä musta nahkatakki päällään.

Kun olin kahdeksan, äiti meni uusiin naimisiin. Samoihin aikoihin sain pikkuvelipuolen.

Äitini äiti alkoi sen jälkeen suhtautua minuun ikävästi. Myöhemmin ymmärsin, että olin mummille ikävä muistutus isäni häpeällisestä alkoholistisuvusta.

'Samanlainen juopporenttu sinusta tulee kuin isästäsikin', hän huusi minulle.

Lause jäi ikuisesti päähäni. Suutuspäissään mummi myös jahtasi minua, tukisti tai läpsi.

Tunsin, ettei äitinikään hyväksynyt minua sellaisena kuin olin. Hän vähätteli monia minulle tärkeitä asioita eikä koskaan pitänyt esimerkiksi hevosharrastuksestani.

 

YHDEN JOULUN MUISTAN ikuisesti. Äitini ja isäpuoleni lähtivät jouluaaton aamuna käymään kaupungilla, ja jäin yksin kotiin. Olin kymmenen.

Yllättäen ovikello soi. Ovella seisoi tummaan ulsteriin pukeutunut mies, joka kysyi, olivatko vanhempani kotona. En tiennyt, miksi hän kävi meillä.

Jouluaatto eteni niin kuin aina: ensin saunaan, sitten jouluateria. Minua jännitti niin, että sain hädin tuskin syötyä.

Ruuan jälkeen alettiin odottaa joulupukin tuloa. Joulupukki pelotti minua.

Olin hevostyttö ja toivonut jo pitkään itselleni kaunista leikkihevosta. Tiesin, että se oli kallis, enkä uskonut, että voisin koskaan saada sitä lahjaksi.

Ajattelin, että tämä oli elämäni paras joulu.

REVIN ENSIMMÄISENÄ paperit suurimman paketin päältä. Kun paketista paljastui toivomani hevonen, aloin itkeä. Se oli niin kaunis!

Juoksin huoneeseeni ja puristin hevosta sylissäni. Ajattelin, että tämä oli elämäni paras joulu.

Seuraavana aamuna istuin aamiaispöydässä leluhevonen vierelläni. Äiti sanoi, että lähtisimme käymään Liisa-mummon luona. Ihmettelin sitä: vastahan me veimme sinne joulukukat.

Silloin äiti pudotti pommin. Hän kertoi, että isäni oli kuollut. Hänet oli puukotettu kuoliaaksi.

Aattoaamuna ovelle ilmestynyt mies oli ollut poliisi.

Siitä joulusta alkoi pelon kaava.

ISÄN KUOLEMA MENI yli ymmärrykseni. Muistan vain tuskan ja hämmennyksen. En kyennyt käsittämään, miten joku saattoi tehdä toiselle jotain niin pahaa kuin tappaa.

Isästä tuli sankarini. Löysin vanhojen valokuvien joukosta hänen varusmieskuvansa ja teippasin sen pulpetin kannen sisäpuolelle.

Siitä joulusta alkoi pelon kaava, joka seurasi minua vuosikymmeniä: olin saanut jotain kovasti toivomaani ja menettänyt heti sen jälkeen jotain todella tärkeää.

Kun joulu loppui, loppui myös kuume.

En enää uskaltanut enää toivoa itselleni mitään suurta ja tärkeää, koska tiesin, että joutuisin maksamaan siitä kalliisti. Hyväksyin paljon huonoa kohtelua, jos vain sain vastikkeeksi jotain hyvää.

Joulu alkoi ahdistaa ja pelottaa minua suunnattomasti.

Kehonikin reagoi: isäni kuoleman jälkeen olin kaikki lapsuuteni joulut korkeassa kuumeessa. Kun joulu loppui, loppui myös kuume.

Leevi laitettiin samaan arkkuun appiukkoni kanssa.

TAPASIN ENSIMMÄISEN aviopuolisoni 15-vuotiaana. Tapailimme ja erosimme, mutta menimme lopulta naimisiin. Olin 20-vuotias ja onnellinen. Pian tulin raskaaksi.

Aluksi raskaus eteni hyvin, mutta sitten umpilisäkkeeni tulehtui ja meni kuolioon.

Jouduin leikkaukseen. Oli sairaanhoitajien lakko ja väkeä vähän. Minulle unohdettiin antaa tietyt lääkkeet, ja verenmyrkytys levisi. Olin vähällä kuolla.

Leevi syntyi keskosena. Vauvan verenkiertoon oli mennyt minun saamaani antibioottia, minkä seurauksena hän sai tulehduksen keuhkoihin.

Leevi ei selvinnyt. Hän syntyi aprillipäivänä ja kuoli vappuaattona.

Kaiken lisäksi appiukkoni kuoli äkillisesti samalla viikolla.

Heidät laitettiin samaan arkkuun, koska en kestänyt ajatusta pienestä arkusta kirkon alttarilla.

Leevin kuoleman jälkeinen aika on harmaata sumua.

LEEVIN KUOLEMAN JÄLKEEN pienensin elämäni liekkiä. Olin lapsesta saakka pelännyt menettämistä ja nyt olin menettänyt lapseni.

Leevin kuolema vaikutti myös parisuhteeseemme. Minulla ei ollut keinoja käsitellä tapahtunutta enkä jaksanut tukea miestäni hänen surussaan. Leevin kuoleman jälkeinen aika on harmaata sumua, josta en muista juuri mitään.

Kaksi vuotta Leevin kuolemasta syntyi Siiri. Minä sain vauvasta suojamuurin Leevin kuoleman aiheuttaman surun kohtaamiselle.

Siirin syntymän aikaan minun ja puolisoni suhde alkoi lähestyä loppuaan. Erosimme, kun Siiri oli alle kaksivuotias.

Olin hakenut aiemmista miehistäni pinnallisia asioita.

UUDEN MIEHEN TAPASIN jo vuotta myöhemmin. Menin uusiin naimisiin, ja meille syntyi Konsta. Liitto ei kestänyt, erosimme viisi vuotta myöhemmin.

Tuomon kohtasin viisi vuotta toisen eroni jälkeen. Tapasimme netissä, rock and roll -kulttuurin harrastusfoorumilla. Tutustuimme kirjoittamalla ja lopulta sovimme, että tapaamme Helsingissä.

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota Tuomon tuikkiviin silmiin ja upeisiin pulisonkeihin. Kuinka joku voi huokua sellaista lämpöä ja hyvyyttä!

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Tunne oli hämmentävä siksikin, että Tuomo oli olemukseltaan erilainen kuin aiemmat mieheni.

Ymmärsin, että olin hakenut aiemmista miehistäni pinnallisia asioita. He olivat maskuliinisia, fyysisesti suuria miehiä, Tuomo on omien sanojensa mukaan pystyyn jäätynyt pulkannaru.

 

Tuomosta sain turvan, jota olin kaivannut koko elämäni. Hänen halunsa rakastaa minua joka päivä on auttanut minua luottamaan myös muihin.

Vuoden seurustelun jälkeen löysimme yhteisen kodin ja unelman, vanhan kansakoulun Tuomon kotimaisemista Sotkamosta. Kaksi vuotta sen jälkeen menimme naimisiin.

Nyt Ernie on minulle kuin vaari.

ÄITIENPÄIVÄNÄ KAKSI VUOTTA sitten olin käymässä lapsuudenkodissani Kouvolassa. Kaappia siivotessaan äiti löysi isänäidin velipuolen Ernien lähettämän kirjeen.

Isän isoäiti oli eronnut miehestään ja muuttanut Kanadaan. Mukaansa hän oli ottanut poikansa, mutta ei 'liian vilkasta' viisivuotiasta tytärtään, josta myöhemmin tuli minun mummoni.

Ryhdyin etsimään Ernietä netin kautta. Äkkiä eteeni lävähtivät sivut, joissa oli Ernien nimi, osoite ja puhelinnumero.

Puhelimessa Ernie sanoi selvällä suomen kielellä: 'Suomestako? Kyllä minä puhun suomea.'

Siinä me sitten tutustuimme ja nyt Ernie on minulle kuin vaari.

Toissasyksynä matkustin Kanadaan, Albertaan, etsimään juuriani.

Olen isän tyttö, minulla vain ei ole isää.

ISOMUMMUN HAUDAN EDESSÄ seisoessani ympyrä vihdoin sulkeutui. Ymmärsin, että olen isän tyttö, minulla vain ei ole isää.

Luulen, että se oli jotain, mitä kutsutaan solumuistiksi. Minä, äitini ja isänäitini olemme kaikki kokeneet hylätyksi tulemisen.

Kun myöhemmin istuin Kanadassa isän puoleisen suvun ympäröimänä, huomasin, että meillä on samoja ilmeitä ja eleitä. Olin yhtä isäni suvun kanssa.

Valtava isän kaipuuni täyttyi ja löysin sieluuni puuttuvan palan, jota olin etsinyt koko elämäni.

Matka Kanadaan loksautti monta lukkoa auki. Ymmärsin, että olin tukehduttanut rohkeuden elää omaa elämääni, koska olin pelännyt torjutuksi tulemista ja hylkäämistä.

Ymmärsin, että minulla on lahjoja, joilla voin auttaa muita ihmisiä.

OLIN SAIRASTELLUT JATKUVASTI, koska työni asiakaspalvelupäällikkönä kaupan alalla soti arvojani vastaan. En tahtonut pohtia, miten ihmiset saadaan ostamaan enemmän.

Kun muutimme mieheni kanssa Sotkamoon, irtisanouduin. Aloin etsiä uusia asioita elämääni.

Osallistuin Helsingissä alkuperäisintiaanien viisauden kurssille, jossa etsittiin omaa itseä. Kurssia piti vanha intiaanimies.

Minulle kirkastui ajatus shamanismista. Ymmärsin, että minulla on lahjoja, joilla voin auttaa muita ihmisiä. Olemme tässä maailmassa auttamassa ja parantamassa toisiamme.

Minulla olikin näkevät, kuumat kädet.

Tein itselleni shamaanirummut ja tutustuin voimakortteihin. Pikkuhiljaa huomasin, että minulla oli näkevät, kuumat kädet. Näin myös symbolisia näkyjä.

Sotkamossa löysin elämääni myös teatterin. Näyttelin harrastajateatterissa ja aloin opiskella teatterikasvatusta ja kävin muistelutyön koulutuksen.

Viime vuosina olen ohjannut kansalaisopistossa muistojen teatteria ja luovan muistelutyön kursseja.

Nyt otan kaiken onnen vastaan.

VANHAT PELKONI OVAT pikkuhiljaa hiipuneet, kun olen alkanut ymmärtää niitä.

Monet ihmissuhteeni eivät ole kestäneet viittä vuotta enempää. Uskon, että olen halunnut alitajuisesti katkaista ne. Nyt otan kaiken onnen ja hyvät asiat vastaan.

Nyt asumme Tuomon kanssa etäsuhteessa, mutta henkinen yhteytemme on vahva.

Tuomo on töissä Kuhmossa hitsauskoordinaattorina, minä opiskelen vanhustyötä Helsingissä. Toivon, että löydän töitä Kainuusta, mutta olemme kaikelle avoimia.

Hoidin myös omaa joulutraumaani.

JOULUN AIKA TARKOITTAA minulle nyt hiljentymistä ja yhdessäoloa. Joulurauha ja sen julistaminen ovat minulle suorastaan pyhä asia.

Kun lapseni olivat pieniä, tein heille mahdollisimman kauniita jouluja. Hoidin siten myös omaa joulutraumaani. Joulunpyhinä noussut kuumekin on pikkuhiljaa jäänyt tulematta.

Sotkamossa joulu tuntuu oikealta joululta: on kylmä ja paljon lunta. Joulut Sotkamossa ovat olleet elämäni parhaita."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2015.

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.

 

Kodin Kuvalehden Joulu jokaiselle -tapahtuman tähtiesiintyjä Elias Kaskinen on sataprosenttisesti jouluihminen. Hänen perheensä joulupöytä on kaikille avoin. "Se on jouluperinne, jota haluaisin itsekin jatkaa. Tapa kuvastaa minulle joulun henkeä ja lähimmäisestä välittämistä."

”Olen sataprosenttisesti joulujätkä”, laulaja Elias Kaskinen, 25, sanoo.

”Asteikolla yhdestä kymmeneen kymppi plus.”

Eliaksella on tapana viettää joulua lapsuudenkodissaan Lohjalla.

”Meidän joulupöytä on auki kaikille. Vanhemmillani on tapana kutsua joulupöytään ihmisiä, joilla ei ole muuta paikkaa viettää joulua. En tiedä yhtään, ketä meille on tänä jouluna tulossa. Se selviää vasta sinä päivänä”, Elias kertoo.

Eliaksen isä on kirkkoherra ja äiti kirjailija-runoilija Anna-Mari Kaskinen. Kaikille avoin joulupöytä symboloi Eliakselle joulun tärkeintä sanomaa, lähimmäisten auttamista.

”Se on sellainen jouluperinne, jota haluaisin itsekin jatkaa. Tapa kuvastaa minulle joulun henkeä ja lähimmäisestä välittämistä.”

”En tiedä yhtään, ketä meille on tänä jouluna tulossa.”

Tiistaina 12.12. Elias esiintyy Kodin Kuvalehden, Vauvan, Meidän Perheen ja Radio Aallon ilmaisessa Joulu jokaiselle -joulutapahtumassa Sanomatalon Mediatorilla. Mukana ovat myös hyväntekeväisyysjärjestöt Hope ja HelsinkiMissio. Tapahtumassa kerätään joululahjoja vähävaraisille lapsiperheille.

”Lähimmäisen auttaminen on joulussa tärkeämpää kuin kaupallisuus. Se, että nostaa katseen sieltä omasta sopukasta ja katsoo, mitä ympärillä on. Sitä voi tietysti toteuttaa muulloinkin kuin jouluna”, Elias sanoo.

Elias Kaskinen esiintyy Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa sunnuntaina ja kaikille avoimessa Joulu jokaiselle -tapahtumassa tiistaina. Kuva: Warner Music Live.
Elias Kaskinen esiintyy Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa sunnuntaina ja kaikille avoimessa Joulu jokaiselle -tapahtumassa tiistaina. Kuva: Warner Music Live.

Perinteiden ystävä

Eliaksen joulut ovat lapsesta saakka olleet hyvin samanlaisia. Hänelle tärkeintä on mahdollisuus viettää rauhassa aikaa perheen ja ystävien kanssa. Monet yläasteaikaiset ystävät saapuvat joulun aikaan Lohjalle, ja välipäivinä juostaan lankomiesten kanssa pitkin metsiä.

”On minulle tosi tärkeä juttu, että jouluna pysähdytään ja ehditään olla perheen kanssa”, Elias sanoo.

”Aion valvoa mahdollisimman myöhään ja tehdä, mitä huvittaa.”

Yksi Eliaksen rakkaimmista jouluperinteistä on selailla joululaulukirjaa ja soittaa sieltä satunnaisia kappaleita kontrabassolla. Sylvian joululaulu on yksi Eliaksen suosikeista.

”Olen vanhanaikaisten surumielisten joululaulujen ystävä, en glitterjoulun miehiä. Välillä minua häiritsee se, että joulun varjolla myydään asioita, jotka eivät kuulu joulun keskiöön. Tykkään siitä, että laulussa on todellinen ajatus taustalla.”

”Australiassa meillä oli joulumänty. Meinasi mennä tunteisiin, kun kuusta ei saatu.”

Perinteisistä joulutraditioista Elias on poikennut vain kaksi kertaa – 9-vuotiaana, kun perhe vietti joulua Australian lämmössä ja 15-vuotiaana, kun hän lomaili Kanarialla asuneen siskonsa luona.

”Australiassa meillä oli joulumänty. Meinasi mennä tunteisiin, kun kuusta ei saatu”, Elias naurahtaa.

”Kanarialla kävin katolilaisessa joulumessussa, jossa laulettiin Jouluyö, juhlayö espanjaksi. On mahtavaa, että joulua vietetään kaikkialla maailmassa mutta se voi olla tosi erilainen kaikille.”

Jouluna Eliaksella on tapana soitella joululauluja kontrabassolla.
Jouluna Eliaksella on tapana soitella joululauluja kontrabassolla.

Erilaisuutta ei tarvitse pelätä

Sunnuntaina 10. joulukuuta Elias kisaa Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa.

”Fiilis on hyvä ja luottavainen. Pieni täpinä on päällä tietenkin. On tullut jo laskettua päiviä finaaliin”, Elias sanoo.

Hän on treenannut ohjelmaa varten tiukasti koko syksyn ja käynyt päivittäin tanssitunneilla. Finaalilähetyksen jälkeen koko työryhmä aikoo lähteä juhlimaan.

”Ryhmächatissa olemme jo fiilistelleet, että sunnuntaina mennään. Koko syksy on pitänyt elää aika kurinalaisesti. On kiva heittäytyä vapaalle porukalla.”

Kun Tähdet, tähdet -urakka on ohi, Elias keskittyy uuden Haloo-sinkkunsa promoamiseen.

Elias on saanut keikkapaikoilta palautetta, että hänen yleisönsä on käyttäytynyt poikkeuksellisen hyvin. "Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen."
Elias on saanut keikkapaikoilta palautetta, että hänen yleisönsä on käyttäytynyt poikkeuksellisen hyvin. "Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen."

Lähimmäisenrakkaus ja erilaisuuden hyväksyminen ovat Eliakselle tärkeitä arvoja myös musiikintekijänä.

”Ihmiset ovat erilaisia, outoja ja hullunkurisia. Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen”, Elias sanoo.

”Viime viikonlopun keikan jälkeen saimme keikkapaikan henkilökunnalta palautetta, että meidän keikalla ihmiset käyttäytyivät poikkeuksellisen hyvin. Toivon, että se heijastuu muillekin. Kaikki ovat tervetulleita ja jokainen saa olla sellainen, kun on. Ei tarvitse pelätä erilaisuutta.”

”Saimme keikkapaikan henkilökunnalta palautetta, että meidän keikalla ihmiset käyttäytyivät poikkeuksellisen hyvin.”

Tammikuussa Elias lähtee perheensä kanssa Australiaan, jossa hän asui ja kävi koulua 9-vuotiaana isän töiden vuoksi. Tuleva reissu on ensimmäinen kerta, kun Elias käy Australiassa siellä vietetyn vuoden jälkeen.

Hänestä on kiinnostavaa nähdä, kuinka moni asia on reilussa 15 vuodessa muuttunut. Eniten Elias odottaa lapsuudesta tuttuja tuoksuja. Lämpöä, merta, luontoa. Kuumia iltoja tropiikissa.

”Muistan vieläkin, miltä siellä tuoksui. Odotan sitä oloa, kun tajuan, että tämän minä muistan.”

Joulu jokaiselle -tapahtuma Sanomatalon Mediatorilla tiistaina 12.12. kello 10–11.30. Sanomatalo sijaitsee Helsingin keskustassa, Rautatieaseman vieressä osoitteessa Töölönlahdenkatu 2.

Tähdet, tähdet -ohjelma finaali nähdään MTV3:lla sunnuntaina 10.12. kello 19.30.