Lapsena Eero Aarnio ei säikkynyt edes pommisuojassa. Äidin vieressä hänestä kasvoi mies, joka ei ole koskaan pelännyt mitään.

Helsingin Kallio, 16. helmikuuta 1944. Eero­ Aarnio, 12, on menossa nukkumaan. Hän riisuu kengät mutta jättää ylleen päivävaatteet, kuten aina. Pääsee sitten nopeammin liikkeelle.

Äiti siivoaa ja läksyttää isää, joka vetää­ tupakkaa niin, että 28 neliön koti on savusta samea. Eerolla on turvallinen olo. Hän nukahtaa heti.

Uni katkeaa ilmahälytykseen. Peitto pois, jalat kenkiin. Rappukäytävään, kuusi kerrosta alas, viisi porrasta kerrallaan, pesutupaan talon alle.

Eero on taas ensimmäinen pommisuojassa.

Pesutuvassa on muuripata, jossa lämmitetään vettä. Eero kiipeää makaamaan padan kannen päälle. Siitä on tullut hänen vakipaikkansa.

Pian pommisuojassa ovat kerrostalon muutkin asukkaat. Joskus naapurintädit tulevat pelosta hulluiksi, mutta tänä yönä­ kukaan ei huuda.

 

Olohuoneen liuku­oven Eero on päällystänyt aikakauslehtien kansilla. Monessa on Pallotuoli, mutta löytyy niistä muitakin hänen istuimiaan.

Kuuluu räjähdyksiä. Rysähdyksiä. Ääniä,­ joita Eero ei tunnista. Pahin on vihellys. Kun pommi viheltää, muutaman sekunnin päästä räjähtää. Sekunnit tuntuvat pitkiltä. Joka kerta Eero ehtii ajatella, onko tämä viimeinen ääni, jonka hän kuulee.

Eeron on vaikea saada unta. Hän vilkaisee pesutuvan lattialla istuvaa äitiään. Äiti on rauhallinen, Eero on rauhallinen.

Yön aikana Helsinkiä pommittaa 383 Neuvostoliiton konetta. Viimeiset räjähdykset kuuluvat ennen aamukuutta.

"Moni pelkää epäonnistumista niin paljon, ettei uskalla vetää ensimmäistäkään viivaa."

Kun Eero seuraavana iltana kömpii sänkyynsä päivävaatteissaan, hän ei vieläkään pelkää.

Ensimmäinen viiva

Sisustusarkkitehti Eero Aarnio, 82, nitistää pelkonsa joka aamu. Tänäänkin hän heräsi kuudelta, keitti itselleen kahvit, selasi Hesarin ja käveli työpöytänsä ääreen. Sitten hän tarttui kynään ja teki­ jotain rohkeaa: piirsi viivan.

”Moni pelkää epäonnistumista niin paljon, ettei uskalla vetää ensimmäistäkään viivaa”, Eero sanoo.

”Epävarmuus ei ole vaihtoehto. Heti kun piirrän ensimmäisen viivan, minun on uskottava, että juuri se on paras ja oikea.­ Jos alan epäröidä jo yrittäessäni, mistään ei tule mitään.”

Entä jos viiva on surkea?

”Vedän lisää viivoja. Kun vetää monta, kaikki eivät voi olla huonoja.”

Eeroa naurattaa. Hän istuu kotisohvallaan Kirkkonummen Veikkolassa ja nauraa lujaa ja matalalta.

Tämä on Eeron ja hänen Pirkko-vaimonsa 17. yhteinen koti. Ikkunoista tulvii valo, ja huoneet ovat täynnä Eeron kansainvälisesti palkittuja luomuksia: Pallotuoleja, Poni-tuoleja, Puppy-tuoleja, Pastilli-tuoleja, Kupla-tuoleja, Ghost-­valaisimia, Pingy-pingviinejä, koruja ja kastelukannuja. Eero esittelee jokaisen niistä hellästi ja ylpeästi kuin lapsensa. Kun hän unohtaa jotain tai innostuu liioittelemaan,­ Pirkko keskeyttää.

 

Eerosta on hienoa, että Pirkko puuttuu hänen töihinsä. ”Kun suunnittelin maljakon, Pirkko käänsi sen ja sanoi, että tästä saisi lampun. Lamppu siitä tuli.” 

”Pallotuolista narskutin Eerolle monta vuotta. Patistin, että laita se jo tuotantoon tai joku muu keksii sen. Hän se vain panttasi”, Pirkko sanoo.

”Aluksi tuoli ei näyttänyt miltään”, Eero selittää.

”Siinä oli vain yksi kaari ja jalka, mutta menestyshän siitä tuli. Pirkko on hirveän usein oikeassa.”

Eero tekee töitä yhä seitsemänä päivänä viikossa, mieluiten aamusta iltaan. Nytkin yhdessä firmassa on tyrkyllä 11 piirustusta, joista ”yksikään ei ole huono”. Eero myöntää, että ikä on vaikuttanut häneen ammattitaitoonsa: hänestä on tullut nopeampi ja varmempi.

Jos Eeron idea tyrmättiin, hän puski sitä läpi niin kauan, että se meni läpi.

”Minulla on lahja: hyvä mielikuvitus. Kun kuvittelen jotain, pystyn piirtämään sen heti ylhäältä, alhaalta ja sivulta, ja pian se on esineenä lattialla. Uuden luominen tuntuu mahtavalta. Minusta työnteon pitää olla hauskaa. Jos se ei ole, on vaihdettava työtä.”

Koskaan Eero ei ole epäillyt ammattitaitoaan. Hän on luottanut itseensä aina.­ Jos hänen ideansa on tyrmätty, hän on puskenut sitä läpi niin kauan, että se on mennyt läpi.

Miten ihmisestä voi tulla niin varma?

Äidin lupaus pitää

Kertaakaan äiti ei murtunut lastensa nähden. Aina kun Eeron kaksi isoveljeä lähtivät rintamalle, äiti sanoi: ”Kyl te takas­ tuutte.”

Pieni Eero uskoi. Äiti oli hänen peilinsä, hänen silmistään heijastui maailma.

”Mitä tahansa äiti sanoi, minulle se oli totuus”, Eero sanoo.

Vanhemmalla isoveljellä ei ollut koulutusta, joten hän taisteli eturintamassa. Tykinruokana, tiesi Eero. Toinen veli toimi esikuntatehtävissä. Koska huoli ei näkynyt äidin kasvoilta eikä kuulunut hänen äänestään, Eerolle ei tullut mieleenkään pelätä veljiensä puolesta.

 

Eero syö usein kaksi aamiaista. Ensimmäisen yksin kuudelta ja toisen myöhemmin Pirkon kanssa.

Isä säästyi rintamalta, sillä hän oli niin vanha, jo viisikymppinen. Helsinkiä hän ei suostunut jättämään, vaan halusi käydä töissä ja tienata perheelleen läpi­ sota-ajan. Eero ja äiti pakenivat pommituksia kahdestaan. He ajelivat hevos­kärryillä asemalle, ostivat liput seuraavaan junaan ja jännittivät, mihin se lähtisi. Mikkeliin, Juvalle, Tuulokseenko taas? Perillä äiti koputti reippaasti maalaistalojen oviin ja kysyi yösijaa. Jokainen ovi aukesi.

Yhdessä asiassa äiti oli ehdoton. Hän ei lähettäisi Eeroa Ruotsiin sotalapseksi.

”Äiti toisteli, että jos kuollaan, kuollaan yhdessä. Ajatus oli hänelle hyvin kirkas.”

Kerran pommi osui kotitaloon. Eero ja äiti olivat maalla, isä kaupungissa, juoksemassa juuri kotitalon portaita alas. Neljännessä kerroksessa rämähti. Naapuriasunnon ovi kaatui isän päälle. Hän jäi jumiin ja sai aivotärähdyksen, mutta suri vain sitä, että jysäyksessä katosi­ ainut valokuva hänen vanhemmistaan. Aviopari seinän takana kuoli.

Yhtenä talviyönä Eero oli äidin kanssa evakossa Orimattilassa. Kun hän palasi saunasta, taivaanranta oli muuttunut punaiseksi. Väristä Eero tiesi, että Helsinki paloi. Sängyssään hän mietti, olikohan isä kuollut.

Ei ollut. Äiti piti lupauksensa, ja isoveljetkin palasivat kerta toisensa jälkeen hengissä kotiin.

Vanhimpaan veljeen jäivät kuitenkin pysyvät­ jäljet. Vielä vuosia sodan jälkeen hän heräsi öisin painajaisiin.

Toimi, äläkä höpötä, äiti opetti Eerolle, vaikka ei sanonut sitä ääneen.

”Veli oli perinyt äitimme sitkeyden, aivan kuten minäkin. Hän selvisi voittajana lähitaisteluista, mutta joutui näkemään vastustajiensa kuolevan. Se oli hänen­ herkälle mielelleen liikaa.”

Pese lattiasi kontaten

Kun pommit vaikenivat, Eero lähti aamuisin­ kouluun. Kotiin palatessa vatsa kurni niin, että pyörrytti. Kaapista löytyi vain homeista näkkileipää. Home kirkastaa ääntä, Eero rauhoitti itseään, ja pyyhkäisi homerihmaston kämmenselkäänsä. Leivän hän voiteli laardilla.

Perunajonossa äiti hätisteli Eeron kauemmas itsestään­. Sääntöjen mukaan yksi ihminen sai aina yhden pussin. Kun Eerokin laskettiin ihmiseksi, perhe sai yhteensä kaksi perunapussia.

 

Eero piirtää luonnoksensa käsin. Tietokonetta hän käyttää vain sähköpostiin ja kuvien käsittelyyn.

Eero ei muista saaneensa vanhemmiltaan ainuttakaan elämänohjetta. Lapsia kasvatettiin tekemällä, ei puhumalla. Äitiään tarkkailemalla Eero oppi elämästä tämän:

Hommat on hoidettava jämptisti, olitpa köyhä tai rikas.

Toimi äläkä höpötä.

28 neliön yksiönkin voi puunata sieväksi.

Halvatkin räsymatot ovat sen arvoisia, että ne kannattaa pestä käsin.

Umpisavestakin saa nousemaan perunoita, kunhan tarpeeksi myllää.

Lattiat on syytä kuurata kontaten.

Vähintään kerran viikossa on käytävä pesulla yleisessä saunassa.

Mitä kaoottisempaa arki sodan jaloissa oli, sitä jääräpäisemmin äiti piti perheen arkirutiineista kiinni. Käsistään hän oli niin taitava, että ompeli nahkakengät idolilleen, laulajatar Aino Acktélle.

”Tiesin, että yöllä saattoi alkaa pommitus, mutta menin silti nukkumaan onnellisena. En koskaan valvonut huolissani. En pelännyt, koska äitikään ei pelännyt.”

Viisi metriä kirjettä

Eero yrittää pysyä jutun aiheessa eli itsessään,­ mutta tiukkaa tekee. 82 vuoteen mahtuu niin monta menestystuotetta, niin monta jännittävää autoreissua Pirkon kanssa, niin monta kiehtovaa tapaamista! Niinpä keskustelu rönsyilee tähän tapaan:

”Tämä ei nyt oikeastaan liity mihinkään, mutta haluatko kuulla silti? Menee­ taas vähän sivupoluille, mutta tuli­ ­mieleen yks juttu. Haluatko kuulla vielä yhden helevetin hyvän tarinan?”

Useimmat tarinoista liittyvät Pirkkoon.

 

Eero ja Pirkko tekevät kaiken yhdessä. ”Niin on hauskempaa.” Pylvääseen on merkitty 1990-luvun alusta alkaen kaikkien suvun jäsenten pituudet.

Ensimmäisen kerran pari tapasi marraskuussa 1953. Eero oli parikymppinen arkkitehtitoimiston harjoittelija, Pirkko osakunnan aktiivi. Katseet kohtasivat Suomen suurmessuilla.

”Eero oli hirveän komea ja piipahti messuilla minun tiskilläni. Ja joka ikisen muunkin esittelijätytön tiskillä”, Pirkko muistaa.

”Tietysti. Se oli se ikä”, Eero sanoo.

Kun Pirkko lähti ensitapaamisen jälkeen stipendiaatiksi Ruotsiin Uppsalaan, Eero jatkoi piirittämistä. Hän lähetti Pirkolle viisimetrisiä rakkauskirjeitä. Ei vertauskuvallisesti viisimetrisiä, vaan oikeasti viisimetrisiä, luonnospaperille kirjoitettuja pötköjä. Varmuuden vuoksi hän lähetti myös valkoisen jättipehmonallen.

"En osaa edes kuvitella, mitä olisin ilman Pirkkoa."

Eero tiesi heti, että halusi Pirkon, mutta ei osaa sanoa vieläkään, mistä varmuus syntyi.

”Ei tunteita voi selittää. 60 vuotta olemme olleet yhdessä, emmekä vieläkään saa aikaiseksi riitaa. Eri mieltä voimme kyllä olla, mutta koskaan emme rähjää.”

Pirkko on toiminut lastenohjelmien ääninäyttelijänä ja dokumenttifilmien lukijana, mutta päätyönsä hän on tehnyt Eeron assistenttina. Kun Eero suhteen alussa ajeli vespalla ympäri maata kuvaamassa­ koulujen luokkakuvia, Pirkko istui tarakalla. Kotona hän työsti ja lajitteli Eeron kuvat.

”Minulle oli alusta asti selvää, että teemme kaiken yhdessä”, Pirkko sanoo. Eero nyökkää ja tarkentaa:

”Kun saimme kaksi tytärtä, lämmitimme tuttipulloja vuorotellen. Kun pesemme­ ikkunat, minä yletyn yläreunaan ja Pirkko alareunaan. Ilman Pirkkoa en olisi tässä. En osaa edes kuvitella, mitä olisin ilman häntä.”

Vaikka Eero pääsi Taideteollisen oppilaitoksen sisustustaiteen osastolle parhain mahdollisin pistein, läpimurtoa piti­ odotella.

Sillä aikaa pari asui 12 neliön asunnossa. Se oli niin ahdas, että sängyt mahtuivat huoneeseen vain peräkkäin. Silti sisään tungettiin myös Pirkon kangaspuut ja Eeron valtava piirustuspöytä. Pirkko ompeli molemmille vaatteita, Eero­ paiski kolmea työtä ja suunnitteli kaikkea hammastikuista alkaen, jotta saisi kasaan vuokrarahat.

 

Talo on itse piirretty. Savusauna läm­piää viikoittain.

”Totuin siihen, että jos töitä ei ole, niitä on keksittävä. Ihmettelen, miksi ihmiset voivottelevat nykylamaa. Eihän tässä ole kyse ihmishengistä, rahasta vain.”

Joskus Eeroa surettaa, että vanhemmat eivät ehtineet nähdä hänen menestystään. Sitä, kuinka hän nousi modernin muotoilun uranuurtajaksi ja kuinka hänen nimensä pääsi New York Timesin sanaristikkoon.

Parasta on alku

Eero rakastaa alkuja: aamuja, maanantaita, tammikuuta, tyhjää paperia. Alussa kaikki on mahdollista. Siitä tunteesta hän elää.

Joskus uutta alkua on edeltänyt vaikea loppu. Yksi sellainen tapahtui jouluaattona 1970. Aarniot olivat juuri viimeistelleet joulusiivouksen, kun heidän vastaremontoitu omakotitalonsa Espoon Tontunmäessä syttyi tuleen.

Pirkko kiidätti lapset ja koiran naapuriin. Eero mietti, mitä pitäisi pelastaa. Sitten hän ryntäsi työhuoneeseensa, kahmaisi syliinsä piirustuksensa ja tunki ne auton takakonttiin.

"Käyn kävelyllä vain, jos ei sada, tuule, ole kylmä tai kuuma. Eli en koskaan."

Illalla perhe söi kinkkua naapurin joulupöydässä ja katsoi ikkunasta, kun koti­ savusi. Palomiehille Eero kävi näyttämässä uusinta  Avotakka-lehteä. Siinä oli 12 sivun juttu, jossa hänen itse suunnittelemansa ja sisustamansa Tontunmäen koti esiteltiin.

”Suremisesta ei ollut apua, mutta vakuutuksesta oli. Talo remontoitiin ja  myöhemmin myytiin.”

Eeron pää kuhisee yhä mahdottomia ideoita, jotka muuttuvat mahdollisiksi, kunhan on mielikuvitusta.

”Voisin ryhtyä jo eläkeläiseksi, mutta miksi ryhtyisin? Niin monta ideaa on vielä toteuttamatta.”

Vaikka pitkät lentomatkat eivät enää houkuta, Eero kiertää yhä maailmaa. Hänen energisyytensä salaisuus on yksinkertainen:­ mahdollisimman vähäinen urheilu.

”Käyn kyllä kävelyllä Pirkon kanssa, mutta vain jos ei sada, tuule, ole kylmä tai kuuma. Eli en juuri koskaan.”

 

”En usko, että luomiskykyni katoaa koskaan. Se on omaisuuttani.”­ 

Juhlia Eero ja Pirkko järjestävät sitäkin ahkerammin. Mieluiten sellaisia, joissa on 30 ihmistä, kuuma savusauna ja kukkuroittain ruokaa. Kun tyttäret ja lapsenlapset poikaystävineen tulevat yökylään, lattialle pedataan 12 patjaa. Eero­ ei kokkaa, mutta suvun pienimmille hän paistaa lättyjä.

Pienenä Eero ei pelännyt pommeja. Isona hän ei ole pelännyt epäonnistumista. Onko hän koskaan pelännyt mitään?­

”En oikeastaan. Toivon vain, ettei kukaan­ läheisistäni sairastuisi. Mutta sitäkään­ en pelkää. Onko pelkääminen koskaan estänyt mitään pahaa tapahtu­masta?”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.

Eero Aarnio

82-vuotias sisustusarkkitehti on yksi Suomen menestyneimmistä­ muotoilijoista. Hän tuli tunnetuksi 1960-luvulla lujitemuovista muotoilemistaan futuristisista tuoleista, joista tunnetuin on Pallotuoli.

Eero ja Pirkko Aarnio ovat olleet naimisissa 58 vuotta, ja heillä on kaksi tytärtä.

 

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."