Marketta Viitalan, 78, mielestä jokaisen kannattaisi tanssia ja olla tyytyväinen, jos ei saa kaikkea heti. Tässä sarjassa naiset kertovat, mikä vanhana kaduttaa.
"Ensimmäinen elämänohjeeni on tämä: uskalla tanssia. Voita pelkosi ja mene tanssitunnille. Unohda miltä näytät ja anna musiikin viedä.
Tanssiminen on kuin sisäinen suihku. Yhtä kokonaisvaltaista elämystä et saa mistään muusta.
Meidät suomalaisnaiset on luotu nykytanssijoiksi. Meillä on lyhyet jalat ja emännän pyöreys, ja luonteeltamme olemme änkipäitä. Emme tottele ohjeita, toimimme oman mielemme mukaan. Teemme kaiken hartiavoimin ja sydämellä.
Luovassa tanssissa et voi tanssia väärin. Voit olla lihava tai laiha, lapsi tai vanhus.
Ellet pysty liikuttamaan jalkojasi, voit tanssia istualtasi.
Tanssimalla opit itsestäsi jotain, mitä muuten et saisi selville.
Moni nainen yrittää järkeillä kaiken. Tanssiessa niin ei voi tehdä. On toimittava ensin ja ajateltava sitten. Kun keskittyy liikkeeseen, turha itsensä tarkkailu unohtuu.
On tärkeää, että kotona on joku, jolle voi puhua.
ÄITI OLI 18-VUOTIAS, kun hän synnytti minut. Kun hän muutti isäni luo, jäin tyytyväisenä mummolaan. Tunsin olevani Honkajoen Lauhalan kylän yhteinen tyttö.
Jos olisin elänyt vanhempieni ja seitsemän pikkusisarukseni kanssa, olisin tuskin kasvanut taiteilijaksi. Mamman ja papan luona sain olla oma itseni, pieni outolintu.
15-vuotiaana aloin käydä lavatansseissa. En ollut niitä tyttöjä, jotka pokattiin rivistä ensimmäisinä. Mutta jos joku pojista haki minua tanssimaan, hän huomasi nopeasti, että minussa eli rytmi.
Kun opiskelin luokanopettajaksi, tutustuin Maunoon. Hän oli hauskannäköinen ja minä altis kauneudelle. Siitä asti olemme jakaneet kaiken.
On tärkeää, että kotona on joku, jolle voi puhua. Muukin kuin koira tai seinä.
Vanhetessa se korostuu. Harvalla on niin hyvää ystävää, että hän jaksaisi kuunnella kremppavalitusta.
Muutimme opettajiksi Pyhäjärvelle. Opettajien kulttuuripäivillä näin ensimmäistä kertaa nykytanssiryhmän. Silloin tajusin: tätä olen halunnut tehdä aina.
Päivät opetin koulussa, illat tanssitunneilla. Työskentelin Oulun läänin läänintaiteilijana ja paloin innosta. Kiersin Suomea ja perustin lasten ja nuorten tanssiryhmiä. Välillä pitkät ajomatkat väsyttivät niin että itkin.
Minä vasta harkitsen eläkkeelle jäämistä.
JOS SAISIN NEUVOA nyt kolmikymppistä itseäni, sanoisin: Ole onnellinen, ettet saa mitään valmiina. Taistelu tekee elämästäsi rikkaampaa. Älä lannistu, selviät kyllä. Maailmassa on erittäin vähän mahdottomia asioita.
Lapsia emme Maunon kanssa saaneet, mutta se ei ole ollut suru. Elämämme on silti ollut täynnä lapsia.
Olemme saattaneet tanssijan ammattiin monta nuorta, enemmän kuin yhdet vanhemmat pystyisivät. Jos joku on tuittaroinut tunnillani, olen sanonut, että kotona saat olla murrosikäinen, mutta täällä olet ryhmän jäsen.
Moni saa kaiken elämässään liian nopeasti. Minä olen joutunut näkemään vaivaa ja edennyt hitaasti. Siksi intoni on säilynyt.
Minä vasta harkitsen eläkkeelle jäämistä. Suunnittelen yhä koreografioita ja vedän tanssitunteja. Kun hypin tunnilla lasten seassa, he eivät usko, että olen heidän mummonsa äidin ikäinen.
Olemme matkustaneet Maunon kanssa lähes 70 maassa. Seuraavaksi haluaisimme lähteä Meksikoon.
Suvaitsemattomuus johtuu tietämättömyydestä. Siksi toinen elämänohjeeni on tämä: matkustakaa."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14–15/2014.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
