Keijo Leppänen on halunnut siirtää pojalleen Ukkopekalle hyvän itsetunnon. ”Isääni haluaisin kiittää siitä, että hän on ollut aina paikalla, kun on pitänytkin”, Ukkopekka sanoo.
Keijo Leppänen on halunnut siirtää pojalleen Ukkopekalle hyvän itsetunnon. ”Isääni haluaisin kiittää siitä, että hän on ollut aina paikalla, kun on pitänytkin”, Ukkopekka sanoo.

”Koti ei ole mikään hollitupa, jossa kaikki huutavat viimeistä sanaa”, uutisankkuri Keijo Leppänen sanoo. Hän ja esikoispoika Ukkopekka ottivat aikoinaan rajustikin yhteen, mutta ovat nykyään useimmiten samalla puolella.


Keijo Leppänen on 57-vuotias uutisankkuri ja kirjailija, joka asuu Espoossa yhdessä vaimonsa Hannan sekä poikiensa Ukkopekan, 21, Ottovillen, 19, ja Frans-Eemilin, 17, kanssa.
Keijo Leppänen on 57-vuotias uutisankkuri ja kirjailija, joka asuu Espoossa yhdessä vaimonsa Hannan sekä poikiensa Ukkopekan, 21, Ottovillen, 19, ja Frans-Eemilin, 17, kanssa.


Keijo Leppänen:

”Tulin isäksi 36-vuotiaana, kun olimme olleet Hannan kanssa naimisissa kahdeksan vuotta. Ukkopekka eli Ukkis on esikoiseni. Isäksi tuleminen oli minulle valtavan voimakas kokemus.

Kun Ukkopekka syntyi, meillä oli jo vakiintuneet olot. Olimme muuttaneet Seinäjoelta Espooseen 1980-luvun lopulla ja olimme molemmat samoissa töissä kuin nykyäänkin: Hanna vakuutusyhtiössä koodarina, ja minä luin Maikkarin uutisia.

”Olen joskus piloillani kutsunut poikiani henkivartijoikseni.”

Lasten koko elämän ajan minulla on ollut kahdenlaista julkisuutta. Minut tunnetaan uutisankkurina sekä kirjoista, joita kirjoitin vuosi­tuhan­nen alussa. Molemmista saamani julkisuus on ollut harmitonta, eikä se ole juuri vaikuttanut perheeseemme.

Joskus kun menimme koko perheen kanssa johonkin tilaisuuteen, jossa oli paljon ihmisiä, saatoin piloillani kutsua poikiani henkivartijoik­seni.

”Ukkiksen asenteella saattaa tulla ihottumaa nakkikioskilla”

Ukkis on aina ollut hyvin särmä kaveri. Pienestä pitäen hän oli napakka sanoissaan sekä vahvatahtoinen ja nopea reaktioissaan. Sellainen, joka ei anna periksi.

Kun katselin esikoulu­ikäistä Ukkista, ajattelin, että tuolla asenteella saattaa nakkikioskilla tulla vielä ihottumaa joskus myöhemmässä vaiheessa.

Siinä missä minä olen tasainen ja rauhallinen ja harkitsen pitkään sanojani, Ukkis syttyy heti.

”Jalkapallokentällä Ukkiksesta tuli äärimmäinen kamppailija.”

Koulusta ei tullut koskaan ainakaan minulle asti mitään sanomista, mutta jalkapallokentällä hänestä tuli äärimmäinen kamppailija. Vaikka vastaan tuli puoli metriä pitempi kaveri, Ukkis iski heti kiinni. Sitten hän sai tuomarilta kortin joko laittomasta törmäystilanteesta tai siitä, että meni mussuttamaan viheltäneelle tuomarille. Hän sai juniorijoukkueessaan yhtä paljon kortteja kuin koko muu joukkue yhteensä.

Silti Ukkiksessa on aina ollut herkkyyttä ja sosiaalista lahjakkuutta.

”Jos jonkun pitää talon linja määritellä, niin se olen sitten minä”

Olen halunnut olla jämpti isä. Olen näyttänyt rajat ja tehnyt selväksi, kuka on pomo. Toivon, että kaikki, jotka minun taloudessani elelevät, aistivat mikä on marssijärjestys ja tapa. Koti ei ole mikään hollitupa, jossa kaikki huutavat viimeistä sanaa.

Keskustella kyllä saa, täällä on tilaa ja toleranssia. Sitten loppupeleissä, jos jonkun pitää talon linja määritellä, niin se olen sitten minä.

En ole herkkä tai lempeä, mutta en missään tapauksessa myöskään mikään tylyttäjä. Siitä rakentuu minun isäkuvani ja minäkuvani.

”Olen yrittänyt siirtää hyvää itsetuntoa lapsiini.”

Olen yrittänyt siirtää hyvää itsetuntoa lapsiini. Jos on vahva itsetunto, elämä on paljon helpompaa. Silloin on sinut itsensä ja lähiympäristön kanssa. Itsetunto ei saa mennä yli eikä ali. Siinä tarvitaan itselle nauramisen kykyä ja tilannetajua.

Kun Ukkis haki kolmannen kerran lukemaan oikeustiedettä eikä päässyt sisään, se oli hänelle valtava pettymys. Oli se minullekin, mutta olen yrittänyt viestiä hänelle, ettei hänen tarvitse verrata itseään kavereihinsa ja ettei aikuisuuteen ja ammattiin ole mikään kiire. Minäkin aloitin opiskelut vasta 30-vuotiaana, ja Ukkis on vasta 21.

Ukkiksen kohdalla ainoa huoleni on juuri se, että hän ei hätäilisi. Asioilla on taipumus lutviutua.

Ukkis on näyttänyt minulle, millainen on uusi sukupolvi. Oma kasvumaisemani 1970-luvun landella oli erilainen kuin 2010-luvun Espoo. Näiden maisemien yhteentörmäys on ollut meidän hiertymäkohtamme.

Ukkopekan murrosiän kriittisinä vuosina oli vaarana, että suhteemme olisi nyrjähtänyt. Niin ei onneksi käynyt, ja ne ajat ovat takana. Nyt olemme molemmat äijiä, ja meillä on valtavan hyvä yhteys.

Näen Ukkiksessa vanhempiaan kunnioittavan nuoren miehen. Hänessä on paljon ominaisuuksia, joita arvostan. Hän on rehti, jämpti ja luotettava, sanansa mittainen mies. Hän on rehellinen ja aito. Perään sitä kaikilta, myös itseltäni.”


21-vuotias Ukkopekka eli Ukkis käy töissä Handelsbankenilla asiakaspalvelijana ja Lean Heat -firmassa anturiasentajana.
21-vuotias Ukkopekka eli Ukkis käy töissä Handelsbankenilla asiakaspalvelijana ja Lean Heat -firmassa anturiasentajana.


Ukkopekka Leppänen:

”En muista, että olisin kertaakaan katsonut uutisia sen takia, että isä lukee niitä. Tulosruutu on aina kiinnostanut enemmän. Kaverini eivät katso uutisia, joten he eivät tunnista faijaa. Sen sijaan kaverieni vanhemmat tunnistavat ja saattavat sanoa, että hei, onko sun isä se ja se. Muistan, kun pienempänä jonkun äiti kysyi, että miten sun isä valmistautuu uutisiin. Vastasin, että se juo kahvia.

Minä ja veljet harrastimme faijan kanssa lapsina sporttisia juttuja. Kävimme potkimassa palloa, ja talvella luisteltiin ulkojäällä.

”Pikkuveljillä on ollut helpompaa.”

Nykyään tulee harvemmin tehtyä mitään vain kahdestaan isän kanssa. Jonkin verran käymme katsomassa keskimmäisen veljen lätkäpelejä, tai faija saattaa soittaa, jos kaipaa lounasseuraa. Silloin saatamme mennä syömään nepalilaiseen meidän kodin lähelle. Faijan repertuaarista ei löydy kuin nakkikeitto ja makaronilaatikon lämmittäminen. Hän ei ole mikään keittiöihme.

”Kaverit sanoivat, että meillä oli kuin kylmä sota”

Esikoisena olen joutunut rikkomaan rajoja. Pikkuveljillä on ollut helpompaa. Kaikkein myrskyisintä meillä oli teinivuosinani. Silloin vedimme faijan kanssa köyttä eri suuntiin ja kovaa. Se oli räjähdysherkkää aikaa. Kaverit sanoivat, että meillä oli kuin kylmä sota. Jos tuli yksikin väärä liike, valtataistelu oli valmis.

Meillä on faijan kanssa kai liian samanlaiset luonteet. Kummallakin on vahva tahto, eikä kumpikaan peräänny. Saatamme väitellä aiheesta 10–20 minuuttia, ja sen jälkeen alkaa ennalta määrittelemätön mykkäkoulu. Pisin mykkäkoulumme kesti kuukauden. Yleensä sovittelijan roolissa on pikkuveli tai äiti.

Mitään menneiltä vuosilta en kuitenkaan tekisi toisin. Kaikista sanaharkoista ja yhteenotoista olen oppinut jotain.

”Kun faija piti ylioppilasjuhlissani meillä kotona puhetta minulle, se oli meille molemmille kova paikka.”

Inttiaikani lähensi faijaa ja minua. Teinivuosien jälkeen minulle tuli muutenkin järkeä päähän. Suhteemme sai myötätuulta, ja ilmapiiri parani. Olemme päässeet paremmin samalle viivalle faijan kanssa.

Kun faija piti ylioppilasjuhlissani meillä kotona puhetta minulle, se oli meille molemmille kova paikka. Puheessa tiivistyivät pariin minuuttiin juuri ne vaikeimmat viimeiset kolme vuotta. Kaikki, jotka olivat katsoneet meitä läheltä, tiesivät, mistä puhuttiin. Siinä meni roska silmään monella. Muisto liikuttaa minua edelleen.

”Faijalla on koko paketti hallussa”

Olen katsonut faijaa ylöspäin ja ottanut hänestä mallia. Olen oppinut, että periksi ei anneta ja mitään ei saa ilmaiseksi.

Olen tehnyt parhaimmillaan neljää työtä yhtä aikaa. Lukion jälkeen halusin oikeustieteelliseen opiskelemaan. Istuin kirjastossa tunti toisensa perään ja luin. En päässyt sisään ensimmäisellä kerralla, en toisella enkä vielä kolmannellakaan.

Se oli rankka paikka. Olin opetellut kirjan ulkoa ja ottanut opikseni edellisiltä kerroilta. Paikka jäi vain muutamien pisteiden päähän. Silloin olin sängyn pohjalla kolme päivää ja otin puhelimen pois päältä. Päästin lähelle vain äidin ja tyttöystävän.

Kun nousin sieltä, faija sanoi, että olen vielä nuori ja minulla on aikaa. Hän ei painosta mihinkään suuntaan, vaan kannustaa eteenpäin, mitä ikinä päätänkään tehdä. Hän on kuin tuuli selkäni takana.

”Olen oppinut faijaltani itsevarman elämänasenteen.”

Faijani kirjoittamista kirjoista olen lukenut vain pätkiä. Viimeisin kirja Parempi polvi kertoi minustakin, joten sen olen lukenut 90-prosenttisesti. Pitihän se oikolukea.

Muistin kyllä kaikki tarinat ja nauroin ­ääneen. Hauskempi niitä oli lukea kirjasta kuin muistella itsekseen.

Isääni haluaisin kiittää siitä, että hän on ollut aina paikalla, kun on pitänytkin. Hän on antanut minulle sen itsestäänselvyytenä.

Olen oppinut faijaltani itsevarman elämänasenteen. Erityisen ylpeä olen hänen kokonaisuudestaan. Koko paketti on hallussa. Faijalla ovat kunnossa työasiat, vapaa-aika ja perheasiat. Jos jonain päivänä minulla on samalla tavalla, niin sitten on jotain tehty oikein.”

"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.

”Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Seuraavan vuoden aikana opin kuitenkin paljon sellaista, josta on ehkä apua myös muille jätetyille”, Susanna sanoo.

Puoliso tokaisi Susannalle kesken lapsen jalkapalloturnauksen: haluan erota, minulla on uusi nainen. Lapset olivat silloin 1-, 5- ja 7-vuotiaita. Yhdessä oli oltu 15 vuotta.

”Se oli ihan järkyttävä shokki, vaikka yhteiselämä olikin ollut aika pitkään haastavaa lapsiperhearkea. Yritin pidätellä kyyneleitä muiden futisvanhempien keskellä ja kannustaa tytärtäni peleissä.”

Päivä oli sateinen, pienet pelaajat olivat kolmen ottelun jälkeen mutaisia. Välillä käytiin lounastamassa.

Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.

”Lasten syödessä menin ulos haukkomaan happea ja itkemään. Kotiin päästyämme soitin hyvälle ystävälle, joka vei minut saman tien pitkälle kävelylle ja yritti lohduttaa ja tsempata.”

”Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.”

Iiris ei halunnut kuulla mitään.

Puoliso oli suunnitellut kaiken valmiiksi lasten tapaamisjärjestelyjä myöten. Uudella kumppanilla olisi kuulemma suuri huone lapsia varten.

”Kokemani hätä oli todella alkukantaista, kaoottista ja voimakasta. Ahdistavaa hylkäämisen tuskaa ja pelkoa lasten menettämisestä. Tuska oli fyysistä, eli en saanut henkeä ja oli huono olo, sain rytmihäiriöitäkin.”

Minut on jätetty toisen takia. Elämä on lopussa. Olen arvoton.

Näin Susanna ajatteli. Hän oli väärässä. Eroa seuranneen vuoden aikana hän oppi esimerkiksi nämä kahdeksan asiaa:

1. Elämä jatkuu – muiden tuella

Alkuaikoina mielialani aaltoili. Välillä kotiin ajaessani mietin, että vedän autolla kallionseinämään tai sillalta alas. Sitten lapset saavat uuden elämän mieheni ja hänen uuden naisensa kanssa.

Rakas ystäväni jaksoi vakuuttaa minulle, että kohta noin kamala tunne menee ohi. Terveyskeskuksen psykologi antoi puolestaan vinkin, että anna tunteen vain tulla ja mennä. Huomasinkin ajan mittaan, että synkimmät tunteet menevät ohi eikä seuraavalla kerralla tuntunut enää niin pahalta.

Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Jo muutama päivä jätetyksi tulemisen jälkeen olin työterveyshoitajan vastaanotolla. Sieltä sain ajan lääkärille. Sain sympatiaa, rauhoittavia, lähetteen sydänfilmiin ja aikaa niin paljon kuin tarvitsin. Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Ystävät jaksoivat kuunnella ja lukea varmaan tuhansia viestejäni, joissa pohdin kaikkia asioita. He auttoivat ja ottivat lapsia hoitoon. Ilman heidän kannatteluaan en olisi varmasti tässä.

2. Saan arjen pyörimään

Pikkuhiljaa aloin tajuta, että nyt minä olen se, jonka täytyy pitää arki käynnissä. Se tuntui yllättävän vapauttavalta: saan itse päättää asioista, eikä tarvitse huolehtia siitä, että lasten isä sabotoisi kasvatustapojani.

Tästäkin selvitään, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Tuli semmoinen fiilis, että kyllähän minä ratkaisen kaikki harrastuksiin ja töihin liittyvät aikatauluongelmat, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Ymmärsin myös, että minulla on fiksuja lapsia, jotka myös pystyvät auttamaan asioiden kanssa, esikoinen esimerkiksi hurauttaa pyörällä kauppaan tarvittaessa. Aikataulutus ja kalenteri, perheen sisäinen viikkolukujärjestys… on monia tapoja hoitaa arkea.

Lisäksi kannattaa antaa itselleen armoa, jos ei jaksa hoitaa kaikkia asioita kerralla.

3. Olen yhä hyvä äiti lapsilleni

Eron alkuaikaan kävin säännöllisesti perheneuvolassa pyytämässä vinkkejä ja apua tilanteisiin ja tunteisiini, joita en osannut itse ratkaista. Lasten kanssa vahvistui me-tunne. Puhuimme kotona paljon siitä, että me olemme nyt tämä nelihenkinen perhe.

Illalla on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Olen hyvin herkkä persoona ja aistin nopeasti, jos lapsilla on jotain hätää. Vaadin lapsilleni apua tarvittaessa ja haen apua myös itselleni, kun en jaksa.

Kun saan lapset nukkumaan iltapalan, hampaidenpesun ja muun hässäkän jälkeen, on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Tulee ihana olo, kun esimerkiksi isäviikonlopun jälkeen lapset kiipeävät kukin vuorollaan syliin ja kertovat, että on ollut ikävä. Tai kun tytär sanoo, että viikonlopun kivoin asia oli jalkapalloturnaus, johon sain hänet vietyä.

4. Osaan hoitaa ”miesten työt”

Olen vaihtanut autoon renkaat ensimmäistä kertaa itse, vaihtanut etuvalon polttimon, katsastanut ja huoltanut auton. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin aina kuvittelin! En tarvinnutkaan miestä, tähänkään asiaan.

Jos eteen tulee ongelma, osaan hakea tietoa, tehdä suunnitelmia ja ratkaista tilanteen. Aika isoja asioita on vielä hoitamattakin, kuten miehen kesken jättämän remontin loppuunsaattaminen. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö sekin hoituisi.

5. Selviydyn raha-asioista

Aluksi ajatus pärjäämisestä pelotti, tilanne oli niin sekava. Lopulta sain hoidettua osituksen ja muut asiat, talon ja lainan omiin nimiin. Siitä alkoi itsenäisen omakotitalon omistajan aika. 

Olen tehnyt jonkun verran taloussuunnittelua, eli kirjaan asumiseen, autoon ja muihin asioihin  liittyviä menoja ylös.

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan.

Meillä oli suuria ristiriitoja elatusmaksujen kanssa, kuten erossa usein on. Luulen, että nyt on löytynyt jotakuinkin oikea taso. Kun elatusmaksut juoksevat, pystyn turvaamaan lapsille kodin, ruoan ja muut perustarpeet, joita en kyllä pelkästään omalla palkallani pystyisi maksamaan. 

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan. Lähes koko pikkulapsiajan kaikki tuloni olivat menneet perheen eteen ja kotihoidontuella ollessani käytin kaikki säästötkin.

Kirpputorit ovat tuttuja paikkoja ja ruoka ostetaan halvimmasta kaupasta. Koska olen köyhäillyt vuosikaudet, kulutustasoni ei toisaalta ole kovin korkea ollutkaan. Auton vaihtaminen kulutukseltaan pienempään on pohdinnassa. 

On myös ollut hyvä ratkaisu tehdä lyhennettyä työviikkoa tällä hetkellä. Vapaapäivänä ehtii vähän tehdä kotitöitä. Tai ihan vain levätä.

 

"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"
"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"

 

6. Voin luoda uusia, omia unelmia

Minulla oli isoja unelmia eron aikoihin. Olin käyttänyt koko pikkulapsiajan perheen eteen ja tuntui, että nyt olisi vihdoin minun aikani jatkaa opiskelua ja omaa uraani. Eron tuoma shokki pisti omat haaveet hetkeksi prioriteettilistan häntäpäähän.

Olen tietoisesti tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!

Lasten kanssa olemme unelmoineet koirasta, voimme toteuttaa senkin haaveen.

Avioliiton aikana koin aina, ettei puoliso tukenut tai kannustanut minua mihinkään. Se hidasti ja vaikeutti omien juttujen edistämistä. Nyt tilanne on toinen, enkä edes kaipaa toiselta hyväksyntää omille ajatuksilleni. Onhan se vapauttavaa.

Lasten kanssa olemme myös unelmoineet koirasta. Puoliso ei koskaan halunnut kotieläimiä, mutta me muut haluamme. Voimme toteuttaa senkin haaveen, kun siltä tuntuu ja olemme valmiita sitoutumaan eläimeen.

7. Olen hyvä tyyppi

Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Olin sinnitellyt suhteessa todella pitkään ja sietänyt aika isojakin asioita ajatellen, että kunhan lapset kasvavat, saamme aikaa parisuhteelle.

Miehen lähdettyä oli tunteita, etten kelpaa mihinkään. Itkin kaikki illat ja kävin töissä, jossa sain ajatella ihan jotain muuta. Kotona keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan.

Lopulta tunteet alkoivat kääntyä siihen, että minä olenkin meistä se voimakkaampi. Minun ei tarvinnut paeta ja minä selvitin sen ison sotkun, jonka mies lähtiessään jätti jälkeensä. Pikkuhiljaa aloin tuntea itseni vahvemmaksi.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan. On nostanut ihan tosi paljon itsetuntoa, kun ei tarvitse anella arvostusta aviopuolisolta, vaan saa olla oma itsensä.

Olen myös tavannut uuden miehen, joka käveli vastaani nurkan takaa aivan odottamatta! Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on miehiä, jotka puhuvat, tekevät ruokaa, näyttävät tunteitaan ja haluavat minut, kolmen lapsen äidin. Joku arvostaa minuakin, vahvuuttani ja rohkeuttani.

8. Minä selviän

Jätetyksi tuleminen sattuu. Se sattuu niin, että henkeä salpaa ja tekisi mieli käpertyä lattialle sikiöasentoon. Häpeä, hylkäämisen tuska, kaikki ne ajatukset... tulee monta kertaa mieleen hypätä sillalta alas. Mutta se kipu hellittää, pikkuhiljaa.

Kohtalotovereilleni sanoisin, että hakekaa apua, oli taho sitten työterveys, terveyskeskus tai kriisipuhelin. Puhukaa ja puhukaa asiat ja tunteet ulos. Voin luvata, että se helpottaa. Mitä enemmän eroa työstää, sitä nopeammin siitä selviää.

Lupaan, että kipu hellittää pikkuhiljaa.

Jättäjä tuskin tulee koskaan kertomaan totuutta tai syitä, miksi kaikki tapahtui. Pariterapiaan voi mennä vaikka yksin pohtimaan näitä asioita ammattilaisen kanssa. Kannattaa katsoa itseäkin peiliin. Kaikesta voi oppia ja vahvistua.

Sydän siinä särkyy, mutta nurkan takana odottaa onni ja parempi elämä.

Susannan nimi on muutettu

Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Jossakin kohtaa jutussa Susannan tilalla on eri nimi. Olisikohan sekin tarkoitus olla Susanna. Ihmettelin tätä lukiessani juttua, mutta ymmärsin kun huomasin, että nimi on muutettu. Jospa toimitus huomaisi muuttaa, mikäli oikea nimi on kertaalleen jäänyt tekstiin. En tiedä onko tämä oikea paikka kommentoida tuosta...
Lue kommentti
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.

Ilman Marjo-vaimoaan Juhani Ojalammi ei todennäköisesti olisi enää kertomassa tarinaansa. Juhani kiittää puolisoaan, joka jaksoi taistella heidän molempien puolesta, kun Juhanin mielesterveys järkkyi.

”Sinä yönä, kun vuosituhat vaihtui, ahdistus ja omituiset ajatukset täyttivät mieleni. Tuijotin kotimme nurkkia ja näin niissä hometta. Nyt tajuan, ettei mitään sellaista ollut, mutta silloin näky oli todellinen”, Juhani Ojalammi kertoo.

”Avasin parvekkeen oven, katsoin kaiteen yli viidennestä kerroksesta ja ajattelin, että hyppäämällä pääsen pois kaikesta pahasta. Vaimoni Marjo ehti väliin. Hän tarttui käteeni ja sanoi, että nyt lähdetään.”

Juhani oli tuolloin 38-vuotias.

Näin yön muistaa Juhanin vaimo Marjo Ojalammi:

”En koskaan unohda Millenium-yötä. Katselin ikkunasta raketteja ja ajattelin, että meillä räiskyy sisälläkin. Oli räiskynyt jo monta vuotta.”

”Aistin Juhanin itsetuhoiset ajatukset ja pelkäsin koko ajan, että hän tekee itselleen jotain. Vuosituhannen vaihtuessa hän romahti täydellisesti.”

”Surin, mutta uskoin, että hän toipuu ennalleen, kunhan vain pääsee hoitoon. Pari viikkoa ennen vuodenvaihdetta olimme olleet Juhanin ahdistuksen vuoksi päivystyksessä, mutta silloin meidät käännytettiin takaisin kotiin.”

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut.”

Tuon yön jälkeistä elämää Ojalammit kuvailevat vuoristoradaksi. Lopulta Juhani sai diagnoosin ja lääkityksen – kiitos Marjon taistelutahdon.

”Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siihen kuuluvat mielialan vaihtelut masennuksesta maniaan”, Juhani kertoo.

Kun puolison mielenterveys järkkyy, koko parisuhde menee uusiksi. Myös Marjo on ollut erittäin kovilla.

”Kiitollinen olen siitä, että saamme olla Marjon kanssa edelleen yhdessä. Marjo halusi taistella vuokseni. Olen onnellinen, ettei Marjo jättänyt minua silloin, kun olin todella hankala. Hän vaaransi vuokseni omankin terveytensä”, Juhani sanoo.

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut. Hän oli muuttunut valoisasta, energisestä miehestä synkäksi ja välillä aggressiiviseksikin”, Marjo kuvailee.

Lue Juhanin ja Marjon koko selviytymistarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukausen maksuttoman koetilauksen täällä.