Keijo Leppänen on halunnut siirtää pojalleen Ukkopekalle hyvän itsetunnon. ”Isääni haluaisin kiittää siitä, että hän on ollut aina paikalla, kun on pitänytkin”, Ukkopekka sanoo.
Keijo Leppänen on halunnut siirtää pojalleen Ukkopekalle hyvän itsetunnon. ”Isääni haluaisin kiittää siitä, että hän on ollut aina paikalla, kun on pitänytkin”, Ukkopekka sanoo.

”Koti ei ole mikään hollitupa, jossa kaikki huutavat viimeistä sanaa”, uutisankkuri Keijo Leppänen sanoo. Hän ja esikoispoika Ukkopekka ottivat aikoinaan rajustikin yhteen, mutta ovat nykyään useimmiten samalla puolella.


Keijo Leppänen on 57-vuotias uutisankkuri ja kirjailija, joka asuu Espoossa yhdessä vaimonsa Hannan sekä poikiensa Ukkopekan, 21, Ottovillen, 19, ja Frans-Eemilin, 17, kanssa.
Keijo Leppänen on 57-vuotias uutisankkuri ja kirjailija, joka asuu Espoossa yhdessä vaimonsa Hannan sekä poikiensa Ukkopekan, 21, Ottovillen, 19, ja Frans-Eemilin, 17, kanssa.


Keijo Leppänen:

”Tulin isäksi 36-vuotiaana, kun olimme olleet Hannan kanssa naimisissa kahdeksan vuotta. Ukkopekka eli Ukkis on esikoiseni. Isäksi tuleminen oli minulle valtavan voimakas kokemus.

Kun Ukkopekka syntyi, meillä oli jo vakiintuneet olot. Olimme muuttaneet Seinäjoelta Espooseen 1980-luvun lopulla ja olimme molemmat samoissa töissä kuin nykyäänkin: Hanna vakuutusyhtiössä koodarina, ja minä luin Maikkarin uutisia.

”Olen joskus piloillani kutsunut poikiani henkivartijoikseni.”

Lasten koko elämän ajan minulla on ollut kahdenlaista julkisuutta. Minut tunnetaan uutisankkurina sekä kirjoista, joita kirjoitin vuosi­tuhan­nen alussa. Molemmista saamani julkisuus on ollut harmitonta, eikä se ole juuri vaikuttanut perheeseemme.

Joskus kun menimme koko perheen kanssa johonkin tilaisuuteen, jossa oli paljon ihmisiä, saatoin piloillani kutsua poikiani henkivartijoik­seni.

”Ukkiksen asenteella saattaa tulla ihottumaa nakkikioskilla”

Ukkis on aina ollut hyvin särmä kaveri. Pienestä pitäen hän oli napakka sanoissaan sekä vahvatahtoinen ja nopea reaktioissaan. Sellainen, joka ei anna periksi.

Kun katselin esikoulu­ikäistä Ukkista, ajattelin, että tuolla asenteella saattaa nakkikioskilla tulla vielä ihottumaa joskus myöhemmässä vaiheessa.

Siinä missä minä olen tasainen ja rauhallinen ja harkitsen pitkään sanojani, Ukkis syttyy heti.

”Jalkapallokentällä Ukkiksesta tuli äärimmäinen kamppailija.”

Koulusta ei tullut koskaan ainakaan minulle asti mitään sanomista, mutta jalkapallokentällä hänestä tuli äärimmäinen kamppailija. Vaikka vastaan tuli puoli metriä pitempi kaveri, Ukkis iski heti kiinni. Sitten hän sai tuomarilta kortin joko laittomasta törmäystilanteesta tai siitä, että meni mussuttamaan viheltäneelle tuomarille. Hän sai juniorijoukkueessaan yhtä paljon kortteja kuin koko muu joukkue yhteensä.

Silti Ukkiksessa on aina ollut herkkyyttä ja sosiaalista lahjakkuutta.

”Jos jonkun pitää talon linja määritellä, niin se olen sitten minä”

Olen halunnut olla jämpti isä. Olen näyttänyt rajat ja tehnyt selväksi, kuka on pomo. Toivon, että kaikki, jotka minun taloudessani elelevät, aistivat mikä on marssijärjestys ja tapa. Koti ei ole mikään hollitupa, jossa kaikki huutavat viimeistä sanaa.

Keskustella kyllä saa, täällä on tilaa ja toleranssia. Sitten loppupeleissä, jos jonkun pitää talon linja määritellä, niin se olen sitten minä.

En ole herkkä tai lempeä, mutta en missään tapauksessa myöskään mikään tylyttäjä. Siitä rakentuu minun isäkuvani ja minäkuvani.

”Olen yrittänyt siirtää hyvää itsetuntoa lapsiini.”

Olen yrittänyt siirtää hyvää itsetuntoa lapsiini. Jos on vahva itsetunto, elämä on paljon helpompaa. Silloin on sinut itsensä ja lähiympäristön kanssa. Itsetunto ei saa mennä yli eikä ali. Siinä tarvitaan itselle nauramisen kykyä ja tilannetajua.

Kun Ukkis haki kolmannen kerran lukemaan oikeustiedettä eikä päässyt sisään, se oli hänelle valtava pettymys. Oli se minullekin, mutta olen yrittänyt viestiä hänelle, ettei hänen tarvitse verrata itseään kavereihinsa ja ettei aikuisuuteen ja ammattiin ole mikään kiire. Minäkin aloitin opiskelut vasta 30-vuotiaana, ja Ukkis on vasta 21.

Ukkiksen kohdalla ainoa huoleni on juuri se, että hän ei hätäilisi. Asioilla on taipumus lutviutua.

Ukkis on näyttänyt minulle, millainen on uusi sukupolvi. Oma kasvumaisemani 1970-luvun landella oli erilainen kuin 2010-luvun Espoo. Näiden maisemien yhteentörmäys on ollut meidän hiertymäkohtamme.

Ukkopekan murrosiän kriittisinä vuosina oli vaarana, että suhteemme olisi nyrjähtänyt. Niin ei onneksi käynyt, ja ne ajat ovat takana. Nyt olemme molemmat äijiä, ja meillä on valtavan hyvä yhteys.

Näen Ukkiksessa vanhempiaan kunnioittavan nuoren miehen. Hänessä on paljon ominaisuuksia, joita arvostan. Hän on rehti, jämpti ja luotettava, sanansa mittainen mies. Hän on rehellinen ja aito. Perään sitä kaikilta, myös itseltäni.”


21-vuotias Ukkopekka eli Ukkis käy töissä Handelsbankenilla asiakaspalvelijana ja Lean Heat -firmassa anturiasentajana.
21-vuotias Ukkopekka eli Ukkis käy töissä Handelsbankenilla asiakaspalvelijana ja Lean Heat -firmassa anturiasentajana.


Ukkopekka Leppänen:

”En muista, että olisin kertaakaan katsonut uutisia sen takia, että isä lukee niitä. Tulosruutu on aina kiinnostanut enemmän. Kaverini eivät katso uutisia, joten he eivät tunnista faijaa. Sen sijaan kaverieni vanhemmat tunnistavat ja saattavat sanoa, että hei, onko sun isä se ja se. Muistan, kun pienempänä jonkun äiti kysyi, että miten sun isä valmistautuu uutisiin. Vastasin, että se juo kahvia.

Minä ja veljet harrastimme faijan kanssa lapsina sporttisia juttuja. Kävimme potkimassa palloa, ja talvella luisteltiin ulkojäällä.

”Pikkuveljillä on ollut helpompaa.”

Nykyään tulee harvemmin tehtyä mitään vain kahdestaan isän kanssa. Jonkin verran käymme katsomassa keskimmäisen veljen lätkäpelejä, tai faija saattaa soittaa, jos kaipaa lounasseuraa. Silloin saatamme mennä syömään nepalilaiseen meidän kodin lähelle. Faijan repertuaarista ei löydy kuin nakkikeitto ja makaronilaatikon lämmittäminen. Hän ei ole mikään keittiöihme.

”Kaverit sanoivat, että meillä oli kuin kylmä sota”

Esikoisena olen joutunut rikkomaan rajoja. Pikkuveljillä on ollut helpompaa. Kaikkein myrskyisintä meillä oli teinivuosinani. Silloin vedimme faijan kanssa köyttä eri suuntiin ja kovaa. Se oli räjähdysherkkää aikaa. Kaverit sanoivat, että meillä oli kuin kylmä sota. Jos tuli yksikin väärä liike, valtataistelu oli valmis.

Meillä on faijan kanssa kai liian samanlaiset luonteet. Kummallakin on vahva tahto, eikä kumpikaan peräänny. Saatamme väitellä aiheesta 10–20 minuuttia, ja sen jälkeen alkaa ennalta määrittelemätön mykkäkoulu. Pisin mykkäkoulumme kesti kuukauden. Yleensä sovittelijan roolissa on pikkuveli tai äiti.

Mitään menneiltä vuosilta en kuitenkaan tekisi toisin. Kaikista sanaharkoista ja yhteenotoista olen oppinut jotain.

”Kun faija piti ylioppilasjuhlissani meillä kotona puhetta minulle, se oli meille molemmille kova paikka.”

Inttiaikani lähensi faijaa ja minua. Teinivuosien jälkeen minulle tuli muutenkin järkeä päähän. Suhteemme sai myötätuulta, ja ilmapiiri parani. Olemme päässeet paremmin samalle viivalle faijan kanssa.

Kun faija piti ylioppilasjuhlissani meillä kotona puhetta minulle, se oli meille molemmille kova paikka. Puheessa tiivistyivät pariin minuuttiin juuri ne vaikeimmat viimeiset kolme vuotta. Kaikki, jotka olivat katsoneet meitä läheltä, tiesivät, mistä puhuttiin. Siinä meni roska silmään monella. Muisto liikuttaa minua edelleen.

”Faijalla on koko paketti hallussa”

Olen katsonut faijaa ylöspäin ja ottanut hänestä mallia. Olen oppinut, että periksi ei anneta ja mitään ei saa ilmaiseksi.

Olen tehnyt parhaimmillaan neljää työtä yhtä aikaa. Lukion jälkeen halusin oikeustieteelliseen opiskelemaan. Istuin kirjastossa tunti toisensa perään ja luin. En päässyt sisään ensimmäisellä kerralla, en toisella enkä vielä kolmannellakaan.

Se oli rankka paikka. Olin opetellut kirjan ulkoa ja ottanut opikseni edellisiltä kerroilta. Paikka jäi vain muutamien pisteiden päähän. Silloin olin sängyn pohjalla kolme päivää ja otin puhelimen pois päältä. Päästin lähelle vain äidin ja tyttöystävän.

Kun nousin sieltä, faija sanoi, että olen vielä nuori ja minulla on aikaa. Hän ei painosta mihinkään suuntaan, vaan kannustaa eteenpäin, mitä ikinä päätänkään tehdä. Hän on kuin tuuli selkäni takana.

”Olen oppinut faijaltani itsevarman elämänasenteen.”

Faijani kirjoittamista kirjoista olen lukenut vain pätkiä. Viimeisin kirja Parempi polvi kertoi minustakin, joten sen olen lukenut 90-prosenttisesti. Pitihän se oikolukea.

Muistin kyllä kaikki tarinat ja nauroin ­ääneen. Hauskempi niitä oli lukea kirjasta kuin muistella itsekseen.

Isääni haluaisin kiittää siitä, että hän on ollut aina paikalla, kun on pitänytkin. Hän on antanut minulle sen itsestäänselvyytenä.

Olen oppinut faijaltani itsevarman elämänasenteen. Erityisen ylpeä olen hänen kokonaisuudestaan. Koko paketti on hallussa. Faijalla ovat kunnossa työasiat, vapaa-aika ja perheasiat. Jos jonain päivänä minulla on samalla tavalla, niin sitten on jotain tehty oikein.”