Kuusi tarinaa kuolemasta, kuusi ainutlaatuista elämää, kuusi viimeistä valokuvaa. Ja läheisten yksi toive: saisinpa vielä kerran kertoa, että rakastan.

Lapseni tykkäsi pääkallokarkeista

Äiti Saila Vasama, 49:

Sami tykkäsi eniten pääkallon muotoisista irtokarkeista, joiden toinen puoli on musta ja toinen punainen.

Kun Sami sai ensimmäisen kännykkänsä, hän soitti pihalta: ’Olen täällä lumikasassa, ja toinen kenkä on juuttunut, tule äiti pelastamaan.’

Hän piirsi hienoja sarjakuvahahmoja ja teippasi ne huoneensa oveen tarkkaan järjestykseen.

Sellaisia asioita kuolleesta lapsestaan muistaa, arkisia.

Eräänä päivänä eskarista kerrottiin, että Samilla oli metsäretkellä ollut ongelmiatasapainon kanssa. Diagnoosi tuli neljä viikkoa myöhemmin: pahanlaatuinen aivokasvain, joka johtaa kuolemaan.

Sami eli vielä vuoden. Ensin hyvää elämää, sitten huonompaa. Raajat lakkasivat yksi kerrallaan toimimasta. Ilme muuttui surulliseksi. Hän sanoi: ’En halua olla tällainen Sami. Haluan olla sellainen kuin ennenkin.’

Oli musertavaa katsoa lasta, jonka tiesi menettävänsä. Huomasin ajattelevani, ettei Samille kannata enää ostaa uusia talvivaatteita ensi vuodeksi.

Sami kuoli yöllä meidän väliimme, äidin ja isän väliin. Vasta sillä hetkellä, kun huomasin, ettei Sami enää hengitä, kaikki toivo hävisi. Ajattelin, että tämä oli nyt tässä. Samin elämä.

Ensimmäiseen vuoteen en voinut astua Samin huoneeseen, pöly vain kerääntyi. Sitten menin vähitellen, siedätin itseäni. Koti oli niin hiljainen. Sami oli ainokaisemme, pitkien lapsettomuushoitojen jälkeen saatu.

Kaipaus oli vahvaa ja fyysistä, on yhä. Kunpa voisin vielä kerran ottaa Samista kiinni ja halata.

Lapsen myötä menetin myös ison osan tulevaisuutta. En saa nähdä Samin kasvavan. Harrastukset, valmistumiset, tyttöystävät, lapsenlapset, ne kaikki on viety.

En voi ajatella Samia hirveän syvällisesti. Jos alan velloa surussa, elämästä ei tule mitään. Mutta ajattelen koko ajan. Juttelen hänelle paljon. En mitään erityistä. Kaverisi Raul aloitti musiikkiluokan. Isä on myöhään töissä.

Ei Sami varsinaisesti vastaa, mutta tiedän, että hän jotenkin jatkaa tätä matkaa kanssani.

Kun teen omeletteja, kuulen aina Samin äänen neuvovan, kuten häntä opetin: ensin otetaan keltainen kuppi, sitten rikotaan muna.

Otan aina ensin keltaisen kupin.”
 

Sami Al Mourei 2003–2010

* * *

Vaimo oli aina kaunis

Puoliso Eero Peltoniemi, 78:

”Olin lakkasuolla, kun sairaalasta soitettiin, että vaimon voisi tulla hyvästelemään. Sanoin, että en tule, minä poimin nyt marjoja. Olin jo hyvästini sanonut. Noukin pari litraa ja menin kotiin.

Illalla tuli toinen puhelu. Vaimo oli kuollut. Sytytin kynttilän pöydälle, panin nyrkit ristiin ja sanoin: ’Nyt tarvitahan voimia. Anna niitä!’ Sain voimia.

Aila sairasti dementiaa kymmenen vuotta, joista neljä viimeistä olin hänen omaishoitajansa. Sitten pyysin lääkäriltä, että armahtakaa jo minua ja ottakaa vaimo hoitoon.

Omaishoitajana oleminen oli raskasta, vaikka vaimo olikin aina kiltti. Vain kerran, kun kävin lisäämässä saunanpesään puita, hän tiuskaisi: ’Mikä ämmä se oli, joka siellä rannassa kanssasi hääräsi?’ Pensaat olivat muuttuneet hänen mielessään ihmishahmoiksi.

Olimme naimisissa 50 vuotta, ja uskollisuus yhdisti meidät. Aila oli kaunis, sellainen ristiverinen. Hän oli kaunis loppuun saakka, seksuaaliasiatkin sujuivat. Ymmärsimme toisiamme yhdestä katseesta.

Aila oli hyvä äiti kahdelle pojallemme ja mummo kuudelle lapsenlapselle. Hän oli myös kova työihminen. Kerrankin, kun hän katkaisi jalkansa, hän luuttusi kontaten pirtin lattiat ja leipoi sämpylöitä. Vaimossa oli myös taiteellinen puoli. Hän teki kauniita akvarellimaalauksia: kukka-asetelmia ja maisemia.

Elämä oli niin arkista, ettei rakkaus-sanaa paljon käytetty. Mutta kun meni lähelle ja viereen, ei sitä tarvittu. Usein käytin vaimosta nimeä Justiina. Sekin tarkoitti, että rakastan. Emme­ kehuneet toisiamme, mutta toinen tiesi kehumattakin.

Eniten kaipaan Ailaa iltaisin, kun tulen saunasta ja alan katsoa televisiota. Silloin en voi enää sanoa kenellekään mitään.

Joskus Aila puhuu minulle unessa. Ääni jää koko päiväksi mieleen soimaan. Mitään moitetta emännältä ei tähän mennessä ole tullut, ihania muisteloita vain.”

Aila Peltoniemi 1937–2012

* * *  

Takapenkiltä kuuluu: ikävä isiä

Vaimo Heli Kuismanen, 37:

”Äitienpäivänä sain Pekalta kortin, jonka kuvapuolella oli rehevä­ emäntä ja teksti: ’Ei vaimo vaihtaen parane’. Taakse hän oli kirjoittanut: ’Ihanalle äidille ja maailman parhaalle vaimolle. Olet parasta lapsellesi. Ja minulle. Kiitos! Rakkaudella Pekka’.

Olihan sellainen kortti kiva saada omalta aviomieheltään. Tajutonta hu­umoria ja herkkää romantiikkaa, se oli tyypillistä Pekkaa.

Sunnuntaina Pekka lähti moottoripyöräkisoihin. Hän soitti matkalta ja keskustelimme autotalliin tulevista kaapeista. Meillä oli rakennusprojekti kesken ja kolme alle nelivuo­tiasta lasta.

Samana iltana työnsin nuorimmaista vaunulenkillä, kun puhelin taas soi. Pekka oli joutunut kilpailussa onnettomuuteen ja kuollut.

Meidän muiden elämä jatkui. Pakkohan sen oli jatkua.

Lapset eivät ymmärtäneet paljon. Kun itkin, vanhin lohdutti, että kohta isä tulee kotiin. Yritä siinä sitten selittää, ettei hän enää koskaan tule.

Onnettomuuden jälkeen siivosin kaikki moottoriurheiluun liittyvät palkinnot pois. Niitä oli kirjahyllyllinen. Nyt kotona on Pekasta jäljellä enää puinen kirstu aarteineen: valokuvia, sormukseni ja lehtijuttuja kisoista.

Säästän ne lapsille. Yritän kertoa heille, että isä ei koskaan puhunut pahaa kenestäkään, tuli toimeen kaikkien kanssa, oli isänmaallinen ja hiihti paljon. He kuuntelevat mielellään.

Kun ajamme iltaisin autolla, lapset etsivät taivaalta isin tähden. Silloin takapenkiltä alkaa kuulua, että isiä on ikävä. Vastaan, että niin minullakin. Se on tosiasia, ja siihen sen keskustelun jätän.

Talon rakentaminen on yhä kesken. Autotalli on pystyssä, se toimii varastona.

Jos olisin tiennyt, että puhun mieheni kanssa viimeistä kertaa, en olisi puhunut kaapeista. Olisin puhunut rakkaudesta.”

 

Pekka Kuismanen 1964–2009

* * * 

Muistan hänet männyn tuoksusta

Kumppani Jaru Kokkinen, 40:

Juha Valtteri oli onnellisin, kun silitti eläintä. Silloin hän hymyili. Hymy oli kaunis.

Asuimme pienellä maatilalla ja kasvatimme hevosia. Kaikki oli vaatimatonta: harmaat seinät, koneita vähän, kotina yksi huone, hevoset heti huoneen seinän takana tallissaan.

Kun lampaat poikivat, Juha Valtteri halusi hoitaa jokaisen­ synnytyksen itse. Lampaita oli enimmillään viisisataa. Hän ei nukkunut viikkokausiin.

Naapurille homoparin maatila oli liikaa. Meitä terrorisoitiin ja peloteltiin. Kymmenen vuoden jälkeen jouduimme jättämään kotimme.

Kun viimeinen hevonen haettiin, katsoimme kuljetusauton perään niin pitkään kuin se näkyi. Sitten Juha Valtteri romahti itkemään.

Muutimme ankeaan kerrostalolähiöön.

Ei ollut­ enää metsää eikä maata. Vuoden Juha Valtteri yritti löytää jotain,­ mistä tarttua kiinni. Sitten hän ei enää jak­sanut.

Tulin kaupasta kotiin ja löysin hänet kuolleena. Edellisenä päivänä olimme käyneet hänen tätinsä luona poimimassa marjoja.

Tuo marjaretki oli erityinen. Uskon, että Juha Valtteri halusi antaa minulle vielä hyviä muistoja. Jotain positiivista, eteenpäin katsovaa tekemistä. Säilömistä talven varalle.

Juha Valtteri oli aina vähän surullinen. Silloinkin, kun oli täynnä intoa hevosten kanssa. Mietin yhä, osasinko lohduttaa häntä tarpeeksi. Tiedän, että yritin.

Rakastin sitä, miten hän suhtautui luontoon. Hän halusi­ tehdä kaiken kauniimmaksi, ei vain riistää ja ottaa. Olen onnellinen, että Juha Valtterin viimeinen leposija on luonnonsuojelualueella. Hän pääsi takaisin luontoon.

Opin Juha Valtterilta rakkauden. Muistan hänet männyn tuoksusta.

Kun Juha Valtteri tuli hakemaan minua ja tavaroitani luokseen maalle, pysähdyimme kesken matkan ja kaivoimme pienen tammenvesan metsästä. Kotona istutimme sen navetan viereen. Puun alku kasvoi komeaksi.

Ehdimme olla yhdessä kolmetoista vuotta.”

Juha Valtteri Väisänen 1970–2011

* * *

Äiti olisi laulanut lapsilleni

Poika Michael Perukangas, 43:

”Minulla on äidistäni yksi kuva hänen henkilötodistuksessaan ja muutama isän salaa ottama kuva 70-luvulta. Ei oikein muuta.

Isän kuvissa äidillä on kirja kädessä. Se oli äidin tapa kapinoida­ hiljaa.

Hänelle oli tolkutettu, ettei naisen kuulu käydä kouluja. Äiti saikin ensimmäisen lapsensa jo 18-vuotiaana. Mutta ei koskaan lakannut lukemasta.

Äiti ei halunnut tuoda itseään esille, vaan tuki mieluummin muita. Hän pesi nyrkkipyykkiä kylpyammeessa ja juoksi aamukahdeksaksi puhelinkioskille soittamaan milloin sosiaalitoimeen,­ milloin lääkärille.

Muistan äidin ilman kuviakin.­

Äiti kuoli keuhkosyöpään, kun olin 26-vuotias. Ensi vuonna olen yhtä vanha kuin hän kuollessaan.

Viimeisenä jouluna äiti oli heikko. Sellaista heikkoutta on vaikea kohdata omassa äidissään. Ajattelin viipyä äidin luona ­yön yli, mutta päädyin ystävän kanssa yökerhoon.

Ravintolan ulkopuolelta löysin lumihangesta sadan markan setelin. Se antoi hetkellisen synninpäästön. Seteli oli kuin merkki: ehkä olikin hyväksyttävää lähteä äidin luota.

Isäksi tultuani olen ymmärtänyt, kuinka ehdotonta vanhemman rakkaus lastaan kohtaan on. Olen näyttänyt äidin kuvia 6-vuotiaalle pojalleni. Hän katsoi niitä, mutta ei kommentoinut mitään. Kauttani lapset saavat tutustua asioihin, jotka olivat äidille tärkeitä. Eläimiin, musiikkiin, kirjoihin.

Uskon, että äitini olisi kertonut paljon tarinoita lapsen­lapsilleen ja opettanut heille maailman parhaan janssoninkiusausreseptin. Ehkä hän olisi myös laulanut, jos hänen äänestään­ olisi ollut jotain jäljellä.

Aikuisenakin voi kokea olevansa orpo. Ajattelen edelleen äitiä joka päivä. Muistan jopa hänen parhaiden naisystäviensä nimet: Kaija, Anja ja Anne.

Haluan muistella hyviä aikoja, äidin hymyä. En osaa eritellä hänen sanomisiaan ja tekemisiään. Olen liian läheinen, oikeastaan yksi osa häntä.”

Hilkka Malino 1952–1997

* * *

Iskä opetti tekemään nuotion

Tytär Elli Mäki, 15:

”Valitsimme sisarusten kanssa iskälle arkkuun pinkin teepaidan, Puman hupparin ja farkut. Äiti sanoi, että me saamme päättää. Vaatteet eivät sopineet yhteen, mutta ne olivat iskän suosikit. Puku päällä häntä ahdisti.

Iskä sai aivorunkoinfarktin, kun hän oli imuroimassa yläkertaa. Hän imuroi joka päivä ja tykkäsi, että on siistiä. Muruset pöydän alla olivat hirveä juttu ja varmaan ainoa asia, josta hän ikinä meille hermostui.

Kohtauksen jälkeen iskä eli vielä neljä kuukautta, mutta ei pystynyt enää reagoimaan mihinkään. Ensimmäiset viikot hän näytti vain nukkuvalta. Sitten hän laihtui niin paljon, että muuttui vähän pelottavan näköiseksi. Rasvasin iskän jalkoja ja autoin kääntelemään häntä. Siihen aikaan itkin tosi paljon.

Kirjoja iskä ei lukenut koskaan. Hän tykkäsi Yölinnusta ja Kake Randelinista. Niitä sitten huudatettiin automatkoilla ja kesällä pihalla, kun grillattiin.

Iskä osasi rakentaa mitä tahansa. Hän teki meille uima-altaan, leikkimökin ja talonkin. Aina oli jokin projekti menossa.

Äiti oli se, joka komensi. Iskä suostui kaikkeen. Hän tanssi meidän lasten kanssa pellemäisesti ja osti pikkuveljelle paljon radio­-ohjattavia­ leluja.

Opin iskältä, miten lämmitetään sauna, tehdään nuotio ja ajetaan moottorikelkkaa. Hän sanoi aina, että asioihin täytyy tarttua itse eikä odottaa, että joku muu hoitaa homman.

Välillä tulee kauhea ikävä. Silloin äiti muistuttaa: ’Yritetään miettiä, että sait pitää­ monta vuotta ihanan isän. Kaikilla ei ole isää koskaan.’

Onhan se totta. Ehkä se vähän lohduttaa.

Surullisin olen siitä, etten ole varma, ymmärsikö­ iskä, mitä juttelin hänelle juuri ennen kuolemaa. Ei ole mitään keinoa todistaa­ sitä. Hän vain makasi hiljaa tippaletku käsivarressa.

Ennen infarktia iskä joi lauantaisin saunaoluen ja söi Kotipizzan Special Operan.”

Marko Mäki 1974–2013

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2014.

 

Lue myös:

Juha Hänninen: Kuolema pitää sallia

"Miten tästä selviää?"

"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.

”Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Seuraavan vuoden aikana opin kuitenkin paljon sellaista, josta on ehkä apua myös muille jätetyille”, Susanna sanoo.

Puoliso tokaisi Susannalle kesken lapsen jalkapalloturnauksen: haluan erota, minulla on uusi nainen. Lapset olivat silloin 1-, 5- ja 7-vuotiaita. Yhdessä oli oltu 15 vuotta.

”Se oli ihan järkyttävä shokki, vaikka yhteiselämä olikin ollut aika pitkään haastavaa lapsiperhearkea. Yritin pidätellä kyyneleitä muiden futisvanhempien keskellä ja kannustaa tytärtäni peleissä.”

Päivä oli sateinen, pienet pelaajat olivat kolmen ottelun jälkeen mutaisia. Välillä käytiin lounastamassa.

Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.

”Lasten syödessä menin ulos haukkomaan happea ja itkemään. Kotiin päästyämme soitin hyvälle ystävälle, joka vei minut saman tien pitkälle kävelylle ja yritti lohduttaa ja tsempata.”

”Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.”

Iiris ei halunnut kuulla mitään.

Puoliso oli suunnitellut kaiken valmiiksi lasten tapaamisjärjestelyjä myöten. Uudella kumppanilla olisi kuulemma suuri huone lapsia varten.

”Kokemani hätä oli todella alkukantaista, kaoottista ja voimakasta. Ahdistavaa hylkäämisen tuskaa ja pelkoa lasten menettämisestä. Tuska oli fyysistä, eli en saanut henkeä ja oli huono olo, sain rytmihäiriöitäkin.”

Minut on jätetty toisen takia. Elämä on lopussa. Olen arvoton.

Näin Susanna ajatteli. Hän oli väärässä. Eroa seuranneen vuoden aikana hän oppi esimerkiksi nämä kahdeksan asiaa:

1. Elämä jatkuu – muiden tuella

Alkuaikoina mielialani aaltoili. Välillä kotiin ajaessani mietin, että vedän autolla kallionseinämään tai sillalta alas. Sitten lapset saavat uuden elämän mieheni ja hänen uuden naisensa kanssa.

Rakas ystäväni jaksoi vakuuttaa minulle, että kohta noin kamala tunne menee ohi. Terveyskeskuksen psykologi antoi puolestaan vinkin, että anna tunteen vain tulla ja mennä. Huomasinkin ajan mittaan, että synkimmät tunteet menevät ohi eikä seuraavalla kerralla tuntunut enää niin pahalta.

Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Jo muutama päivä jätetyksi tulemisen jälkeen olin työterveyshoitajan vastaanotolla. Sieltä sain ajan lääkärille. Sain sympatiaa, rauhoittavia, lähetteen sydänfilmiin ja aikaa niin paljon kuin tarvitsin. Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Ystävät jaksoivat kuunnella ja lukea varmaan tuhansia viestejäni, joissa pohdin kaikkia asioita. He auttoivat ja ottivat lapsia hoitoon. Ilman heidän kannatteluaan en olisi varmasti tässä.

2. Saan arjen pyörimään

Pikkuhiljaa aloin tajuta, että nyt minä olen se, jonka täytyy pitää arki käynnissä. Se tuntui yllättävän vapauttavalta: saan itse päättää asioista, eikä tarvitse huolehtia siitä, että lasten isä sabotoisi kasvatustapojani.

Tästäkin selvitään, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Tuli semmoinen fiilis, että kyllähän minä ratkaisen kaikki harrastuksiin ja töihin liittyvät aikatauluongelmat, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Ymmärsin myös, että minulla on fiksuja lapsia, jotka myös pystyvät auttamaan asioiden kanssa, esikoinen esimerkiksi hurauttaa pyörällä kauppaan tarvittaessa. Aikataulutus ja kalenteri, perheen sisäinen viikkolukujärjestys… on monia tapoja hoitaa arkea.

Lisäksi kannattaa antaa itselleen armoa, jos ei jaksa hoitaa kaikkia asioita kerralla.

3. Olen yhä hyvä äiti lapsilleni

Eron alkuaikaan kävin säännöllisesti perheneuvolassa pyytämässä vinkkejä ja apua tilanteisiin ja tunteisiini, joita en osannut itse ratkaista. Lasten kanssa vahvistui me-tunne. Puhuimme kotona paljon siitä, että me olemme nyt tämä nelihenkinen perhe.

Illalla on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Olen hyvin herkkä persoona ja aistin nopeasti, jos lapsilla on jotain hätää. Vaadin lapsilleni apua tarvittaessa ja haen apua myös itselleni, kun en jaksa.

Kun saan lapset nukkumaan iltapalan, hampaidenpesun ja muun hässäkän jälkeen, on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Tulee ihana olo, kun esimerkiksi isäviikonlopun jälkeen lapset kiipeävät kukin vuorollaan syliin ja kertovat, että on ollut ikävä. Tai kun tytär sanoo, että viikonlopun kivoin asia oli jalkapalloturnaus, johon sain hänet vietyä.

4. Osaan hoitaa ”miesten työt”

Olen vaihtanut autoon renkaat ensimmäistä kertaa itse, vaihtanut etuvalon polttimon, katsastanut ja huoltanut auton. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin aina kuvittelin! En tarvinnutkaan miestä, tähänkään asiaan.

Jos eteen tulee ongelma, osaan hakea tietoa, tehdä suunnitelmia ja ratkaista tilanteen. Aika isoja asioita on vielä hoitamattakin, kuten miehen kesken jättämän remontin loppuunsaattaminen. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö sekin hoituisi.

5. Selviydyn raha-asioista

Aluksi ajatus pärjäämisestä pelotti, tilanne oli niin sekava. Lopulta sain hoidettua osituksen ja muut asiat, talon ja lainan omiin nimiin. Siitä alkoi itsenäisen omakotitalon omistajan aika. 

Olen tehnyt jonkun verran taloussuunnittelua, eli kirjaan asumiseen, autoon ja muihin asioihin  liittyviä menoja ylös.

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan.

Meillä oli suuria ristiriitoja elatusmaksujen kanssa, kuten erossa usein on. Luulen, että nyt on löytynyt jotakuinkin oikea taso. Kun elatusmaksut juoksevat, pystyn turvaamaan lapsille kodin, ruoan ja muut perustarpeet, joita en kyllä pelkästään omalla palkallani pystyisi maksamaan. 

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan. Lähes koko pikkulapsiajan kaikki tuloni olivat menneet perheen eteen ja kotihoidontuella ollessani käytin kaikki säästötkin.

Kirpputorit ovat tuttuja paikkoja ja ruoka ostetaan halvimmasta kaupasta. Koska olen köyhäillyt vuosikaudet, kulutustasoni ei toisaalta ole kovin korkea ollutkaan. Auton vaihtaminen kulutukseltaan pienempään on pohdinnassa. 

On myös ollut hyvä ratkaisu tehdä lyhennettyä työviikkoa tällä hetkellä. Vapaapäivänä ehtii vähän tehdä kotitöitä. Tai ihan vain levätä.

 

"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"
"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"

 

6. Voin luoda uusia, omia unelmia

Minulla oli isoja unelmia eron aikoihin. Olin käyttänyt koko pikkulapsiajan perheen eteen ja tuntui, että nyt olisi vihdoin minun aikani jatkaa opiskelua ja omaa uraani. Eron tuoma shokki pisti omat haaveet hetkeksi prioriteettilistan häntäpäähän.

Olen tietoisesti tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!

Lasten kanssa olemme unelmoineet koirasta, voimme toteuttaa senkin haaveen.

Avioliiton aikana koin aina, ettei puoliso tukenut tai kannustanut minua mihinkään. Se hidasti ja vaikeutti omien juttujen edistämistä. Nyt tilanne on toinen, enkä edes kaipaa toiselta hyväksyntää omille ajatuksilleni. Onhan se vapauttavaa.

Lasten kanssa olemme myös unelmoineet koirasta. Puoliso ei koskaan halunnut kotieläimiä, mutta me muut haluamme. Voimme toteuttaa senkin haaveen, kun siltä tuntuu ja olemme valmiita sitoutumaan eläimeen.

7. Olen hyvä tyyppi

Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Olin sinnitellyt suhteessa todella pitkään ja sietänyt aika isojakin asioita ajatellen, että kunhan lapset kasvavat, saamme aikaa parisuhteelle.

Miehen lähdettyä oli tunteita, etten kelpaa mihinkään. Itkin kaikki illat ja kävin töissä, jossa sain ajatella ihan jotain muuta. Kotona keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan.

Lopulta tunteet alkoivat kääntyä siihen, että minä olenkin meistä se voimakkaampi. Minun ei tarvinnut paeta ja minä selvitin sen ison sotkun, jonka mies lähtiessään jätti jälkeensä. Pikkuhiljaa aloin tuntea itseni vahvemmaksi.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan. On nostanut ihan tosi paljon itsetuntoa, kun ei tarvitse anella arvostusta aviopuolisolta, vaan saa olla oma itsensä.

Olen myös tavannut uuden miehen, joka käveli vastaani nurkan takaa aivan odottamatta! Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on miehiä, jotka puhuvat, tekevät ruokaa, näyttävät tunteitaan ja haluavat minut, kolmen lapsen äidin. Joku arvostaa minuakin, vahvuuttani ja rohkeuttani.

8. Minä selviän

Jätetyksi tuleminen sattuu. Se sattuu niin, että henkeä salpaa ja tekisi mieli käpertyä lattialle sikiöasentoon. Häpeä, hylkäämisen tuska, kaikki ne ajatukset... tulee monta kertaa mieleen hypätä sillalta alas. Mutta se kipu hellittää, pikkuhiljaa.

Kohtalotovereilleni sanoisin, että hakekaa apua, oli taho sitten työterveys, terveyskeskus tai kriisipuhelin. Puhukaa ja puhukaa asiat ja tunteet ulos. Voin luvata, että se helpottaa. Mitä enemmän eroa työstää, sitä nopeammin siitä selviää.

Lupaan, että kipu hellittää pikkuhiljaa.

Jättäjä tuskin tulee koskaan kertomaan totuutta tai syitä, miksi kaikki tapahtui. Pariterapiaan voi mennä vaikka yksin pohtimaan näitä asioita ammattilaisen kanssa. Kannattaa katsoa itseäkin peiliin. Kaikesta voi oppia ja vahvistua.

Sydän siinä särkyy, mutta nurkan takana odottaa onni ja parempi elämä.

Susannan nimi on muutettu

Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.

Ilman Marjo-vaimoaan Juhani Ojalammi ei todennäköisesti olisi enää kertomassa tarinaansa. Juhani kiittää puolisoaan, joka jaksoi taistella heidän molempien puolesta, kun Juhanin mielesterveys järkkyi.

”Sinä yönä, kun vuosituhat vaihtui, ahdistus ja omituiset ajatukset täyttivät mieleni. Tuijotin kotimme nurkkia ja näin niissä hometta. Nyt tajuan, ettei mitään sellaista ollut, mutta silloin näky oli todellinen”, Juhani Ojalammi kertoo.

”Avasin parvekkeen oven, katsoin kaiteen yli viidennestä kerroksesta ja ajattelin, että hyppäämällä pääsen pois kaikesta pahasta. Vaimoni Marjo ehti väliin. Hän tarttui käteeni ja sanoi, että nyt lähdetään.”

Juhani oli tuolloin 38-vuotias.

Näin yön muistaa Juhanin vaimo Marjo Ojalammi:

”En koskaan unohda Millenium-yötä. Katselin ikkunasta raketteja ja ajattelin, että meillä räiskyy sisälläkin. Oli räiskynyt jo monta vuotta.”

”Aistin Juhanin itsetuhoiset ajatukset ja pelkäsin koko ajan, että hän tekee itselleen jotain. Vuosituhannen vaihtuessa hän romahti täydellisesti.”

”Surin, mutta uskoin, että hän toipuu ennalleen, kunhan vain pääsee hoitoon. Pari viikkoa ennen vuodenvaihdetta olimme olleet Juhanin ahdistuksen vuoksi päivystyksessä, mutta silloin meidät käännytettiin takaisin kotiin.”

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut.”

Tuon yön jälkeistä elämää Ojalammit kuvailevat vuoristoradaksi. Lopulta Juhani sai diagnoosin ja lääkityksen – kiitos Marjon taistelutahdon.

”Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siihen kuuluvat mielialan vaihtelut masennuksesta maniaan”, Juhani kertoo.

Kun puolison mielenterveys järkkyy, koko parisuhde menee uusiksi. Myös Marjo on ollut erittäin kovilla.

”Kiitollinen olen siitä, että saamme olla Marjon kanssa edelleen yhdessä. Marjo halusi taistella vuokseni. Olen onnellinen, ettei Marjo jättänyt minua silloin, kun olin todella hankala. Hän vaaransi vuokseni omankin terveytensä”, Juhani sanoo.

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut. Hän oli muuttunut valoisasta, energisestä miehestä synkäksi ja välillä aggressiiviseksikin”, Marjo kuvailee.

Lue Juhanin ja Marjon koko selviytymistarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukausen maksuttoman koetilauksen täällä.