Kuusi tarinaa kuolemasta, kuusi ainutlaatuista elämää, kuusi viimeistä valokuvaa. Ja läheisten yksi toive: saisinpa vielä kerran kertoa, että rakastan.

Lapseni tykkäsi pääkallokarkeista

Äiti Saila Vasama, 49:

Sami tykkäsi eniten pääkallon muotoisista irtokarkeista, joiden toinen puoli on musta ja toinen punainen.

Kun Sami sai ensimmäisen kännykkänsä, hän soitti pihalta: ’Olen täällä lumikasassa, ja toinen kenkä on juuttunut, tule äiti pelastamaan.’

Hän piirsi hienoja sarjakuvahahmoja ja teippasi ne huoneensa oveen tarkkaan järjestykseen.

Sellaisia asioita kuolleesta lapsestaan muistaa, arkisia.

Eräänä päivänä eskarista kerrottiin, että Samilla oli metsäretkellä ollut ongelmiatasapainon kanssa. Diagnoosi tuli neljä viikkoa myöhemmin: pahanlaatuinen aivokasvain, joka johtaa kuolemaan.

Sami eli vielä vuoden. Ensin hyvää elämää, sitten huonompaa. Raajat lakkasivat yksi kerrallaan toimimasta. Ilme muuttui surulliseksi. Hän sanoi: ’En halua olla tällainen Sami. Haluan olla sellainen kuin ennenkin.’

Oli musertavaa katsoa lasta, jonka tiesi menettävänsä. Huomasin ajattelevani, ettei Samille kannata enää ostaa uusia talvivaatteita ensi vuodeksi.

Sami kuoli yöllä meidän väliimme, äidin ja isän väliin. Vasta sillä hetkellä, kun huomasin, ettei Sami enää hengitä, kaikki toivo hävisi. Ajattelin, että tämä oli nyt tässä. Samin elämä.

Ensimmäiseen vuoteen en voinut astua Samin huoneeseen, pöly vain kerääntyi. Sitten menin vähitellen, siedätin itseäni. Koti oli niin hiljainen. Sami oli ainokaisemme, pitkien lapsettomuushoitojen jälkeen saatu.

Kaipaus oli vahvaa ja fyysistä, on yhä. Kunpa voisin vielä kerran ottaa Samista kiinni ja halata.

Lapsen myötä menetin myös ison osan tulevaisuutta. En saa nähdä Samin kasvavan. Harrastukset, valmistumiset, tyttöystävät, lapsenlapset, ne kaikki on viety.

En voi ajatella Samia hirveän syvällisesti. Jos alan velloa surussa, elämästä ei tule mitään. Mutta ajattelen koko ajan. Juttelen hänelle paljon. En mitään erityistä. Kaverisi Raul aloitti musiikkiluokan. Isä on myöhään töissä.

Ei Sami varsinaisesti vastaa, mutta tiedän, että hän jotenkin jatkaa tätä matkaa kanssani.

Kun teen omeletteja, kuulen aina Samin äänen neuvovan, kuten häntä opetin: ensin otetaan keltainen kuppi, sitten rikotaan muna.

Otan aina ensin keltaisen kupin.”
 

Sami Al Mourei 2003–2010

* * *

Vaimo oli aina kaunis

Puoliso Eero Peltoniemi, 78:

”Olin lakkasuolla, kun sairaalasta soitettiin, että vaimon voisi tulla hyvästelemään. Sanoin, että en tule, minä poimin nyt marjoja. Olin jo hyvästini sanonut. Noukin pari litraa ja menin kotiin.

Illalla tuli toinen puhelu. Vaimo oli kuollut. Sytytin kynttilän pöydälle, panin nyrkit ristiin ja sanoin: ’Nyt tarvitahan voimia. Anna niitä!’ Sain voimia.

Aila sairasti dementiaa kymmenen vuotta, joista neljä viimeistä olin hänen omaishoitajansa. Sitten pyysin lääkäriltä, että armahtakaa jo minua ja ottakaa vaimo hoitoon.

Omaishoitajana oleminen oli raskasta, vaikka vaimo olikin aina kiltti. Vain kerran, kun kävin lisäämässä saunanpesään puita, hän tiuskaisi: ’Mikä ämmä se oli, joka siellä rannassa kanssasi hääräsi?’ Pensaat olivat muuttuneet hänen mielessään ihmishahmoiksi.

Olimme naimisissa 50 vuotta, ja uskollisuus yhdisti meidät. Aila oli kaunis, sellainen ristiverinen. Hän oli kaunis loppuun saakka, seksuaaliasiatkin sujuivat. Ymmärsimme toisiamme yhdestä katseesta.

Aila oli hyvä äiti kahdelle pojallemme ja mummo kuudelle lapsenlapselle. Hän oli myös kova työihminen. Kerrankin, kun hän katkaisi jalkansa, hän luuttusi kontaten pirtin lattiat ja leipoi sämpylöitä. Vaimossa oli myös taiteellinen puoli. Hän teki kauniita akvarellimaalauksia: kukka-asetelmia ja maisemia.

Elämä oli niin arkista, ettei rakkaus-sanaa paljon käytetty. Mutta kun meni lähelle ja viereen, ei sitä tarvittu. Usein käytin vaimosta nimeä Justiina. Sekin tarkoitti, että rakastan. Emme­ kehuneet toisiamme, mutta toinen tiesi kehumattakin.

Eniten kaipaan Ailaa iltaisin, kun tulen saunasta ja alan katsoa televisiota. Silloin en voi enää sanoa kenellekään mitään.

Joskus Aila puhuu minulle unessa. Ääni jää koko päiväksi mieleen soimaan. Mitään moitetta emännältä ei tähän mennessä ole tullut, ihania muisteloita vain.”

Aila Peltoniemi 1937–2012

* * *  

Takapenkiltä kuuluu: ikävä isiä

Vaimo Heli Kuismanen, 37:

”Äitienpäivänä sain Pekalta kortin, jonka kuvapuolella oli rehevä­ emäntä ja teksti: ’Ei vaimo vaihtaen parane’. Taakse hän oli kirjoittanut: ’Ihanalle äidille ja maailman parhaalle vaimolle. Olet parasta lapsellesi. Ja minulle. Kiitos! Rakkaudella Pekka’.

Olihan sellainen kortti kiva saada omalta aviomieheltään. Tajutonta hu­umoria ja herkkää romantiikkaa, se oli tyypillistä Pekkaa.

Sunnuntaina Pekka lähti moottoripyöräkisoihin. Hän soitti matkalta ja keskustelimme autotalliin tulevista kaapeista. Meillä oli rakennusprojekti kesken ja kolme alle nelivuo­tiasta lasta.

Samana iltana työnsin nuorimmaista vaunulenkillä, kun puhelin taas soi. Pekka oli joutunut kilpailussa onnettomuuteen ja kuollut.

Meidän muiden elämä jatkui. Pakkohan sen oli jatkua.

Lapset eivät ymmärtäneet paljon. Kun itkin, vanhin lohdutti, että kohta isä tulee kotiin. Yritä siinä sitten selittää, ettei hän enää koskaan tule.

Onnettomuuden jälkeen siivosin kaikki moottoriurheiluun liittyvät palkinnot pois. Niitä oli kirjahyllyllinen. Nyt kotona on Pekasta jäljellä enää puinen kirstu aarteineen: valokuvia, sormukseni ja lehtijuttuja kisoista.

Säästän ne lapsille. Yritän kertoa heille, että isä ei koskaan puhunut pahaa kenestäkään, tuli toimeen kaikkien kanssa, oli isänmaallinen ja hiihti paljon. He kuuntelevat mielellään.

Kun ajamme iltaisin autolla, lapset etsivät taivaalta isin tähden. Silloin takapenkiltä alkaa kuulua, että isiä on ikävä. Vastaan, että niin minullakin. Se on tosiasia, ja siihen sen keskustelun jätän.

Talon rakentaminen on yhä kesken. Autotalli on pystyssä, se toimii varastona.

Jos olisin tiennyt, että puhun mieheni kanssa viimeistä kertaa, en olisi puhunut kaapeista. Olisin puhunut rakkaudesta.”

 

Pekka Kuismanen 1964–2009

* * * 

Muistan hänet männyn tuoksusta

Kumppani Jaru Kokkinen, 40:

Juha Valtteri oli onnellisin, kun silitti eläintä. Silloin hän hymyili. Hymy oli kaunis.

Asuimme pienellä maatilalla ja kasvatimme hevosia. Kaikki oli vaatimatonta: harmaat seinät, koneita vähän, kotina yksi huone, hevoset heti huoneen seinän takana tallissaan.

Kun lampaat poikivat, Juha Valtteri halusi hoitaa jokaisen­ synnytyksen itse. Lampaita oli enimmillään viisisataa. Hän ei nukkunut viikkokausiin.

Naapurille homoparin maatila oli liikaa. Meitä terrorisoitiin ja peloteltiin. Kymmenen vuoden jälkeen jouduimme jättämään kotimme.

Kun viimeinen hevonen haettiin, katsoimme kuljetusauton perään niin pitkään kuin se näkyi. Sitten Juha Valtteri romahti itkemään.

Muutimme ankeaan kerrostalolähiöön.

Ei ollut­ enää metsää eikä maata. Vuoden Juha Valtteri yritti löytää jotain,­ mistä tarttua kiinni. Sitten hän ei enää jak­sanut.

Tulin kaupasta kotiin ja löysin hänet kuolleena. Edellisenä päivänä olimme käyneet hänen tätinsä luona poimimassa marjoja.

Tuo marjaretki oli erityinen. Uskon, että Juha Valtteri halusi antaa minulle vielä hyviä muistoja. Jotain positiivista, eteenpäin katsovaa tekemistä. Säilömistä talven varalle.

Juha Valtteri oli aina vähän surullinen. Silloinkin, kun oli täynnä intoa hevosten kanssa. Mietin yhä, osasinko lohduttaa häntä tarpeeksi. Tiedän, että yritin.

Rakastin sitä, miten hän suhtautui luontoon. Hän halusi­ tehdä kaiken kauniimmaksi, ei vain riistää ja ottaa. Olen onnellinen, että Juha Valtterin viimeinen leposija on luonnonsuojelualueella. Hän pääsi takaisin luontoon.

Opin Juha Valtterilta rakkauden. Muistan hänet männyn tuoksusta.

Kun Juha Valtteri tuli hakemaan minua ja tavaroitani luokseen maalle, pysähdyimme kesken matkan ja kaivoimme pienen tammenvesan metsästä. Kotona istutimme sen navetan viereen. Puun alku kasvoi komeaksi.

Ehdimme olla yhdessä kolmetoista vuotta.”

Juha Valtteri Väisänen 1970–2011

* * *

Äiti olisi laulanut lapsilleni

Poika Michael Perukangas, 43:

”Minulla on äidistäni yksi kuva hänen henkilötodistuksessaan ja muutama isän salaa ottama kuva 70-luvulta. Ei oikein muuta.

Isän kuvissa äidillä on kirja kädessä. Se oli äidin tapa kapinoida­ hiljaa.

Hänelle oli tolkutettu, ettei naisen kuulu käydä kouluja. Äiti saikin ensimmäisen lapsensa jo 18-vuotiaana. Mutta ei koskaan lakannut lukemasta.

Äiti ei halunnut tuoda itseään esille, vaan tuki mieluummin muita. Hän pesi nyrkkipyykkiä kylpyammeessa ja juoksi aamukahdeksaksi puhelinkioskille soittamaan milloin sosiaalitoimeen,­ milloin lääkärille.

Muistan äidin ilman kuviakin.­

Äiti kuoli keuhkosyöpään, kun olin 26-vuotias. Ensi vuonna olen yhtä vanha kuin hän kuollessaan.

Viimeisenä jouluna äiti oli heikko. Sellaista heikkoutta on vaikea kohdata omassa äidissään. Ajattelin viipyä äidin luona ­yön yli, mutta päädyin ystävän kanssa yökerhoon.

Ravintolan ulkopuolelta löysin lumihangesta sadan markan setelin. Se antoi hetkellisen synninpäästön. Seteli oli kuin merkki: ehkä olikin hyväksyttävää lähteä äidin luota.

Isäksi tultuani olen ymmärtänyt, kuinka ehdotonta vanhemman rakkaus lastaan kohtaan on. Olen näyttänyt äidin kuvia 6-vuotiaalle pojalleni. Hän katsoi niitä, mutta ei kommentoinut mitään. Kauttani lapset saavat tutustua asioihin, jotka olivat äidille tärkeitä. Eläimiin, musiikkiin, kirjoihin.

Uskon, että äitini olisi kertonut paljon tarinoita lapsen­lapsilleen ja opettanut heille maailman parhaan janssoninkiusausreseptin. Ehkä hän olisi myös laulanut, jos hänen äänestään­ olisi ollut jotain jäljellä.

Aikuisenakin voi kokea olevansa orpo. Ajattelen edelleen äitiä joka päivä. Muistan jopa hänen parhaiden naisystäviensä nimet: Kaija, Anja ja Anne.

Haluan muistella hyviä aikoja, äidin hymyä. En osaa eritellä hänen sanomisiaan ja tekemisiään. Olen liian läheinen, oikeastaan yksi osa häntä.”

Hilkka Malino 1952–1997

* * *

Iskä opetti tekemään nuotion

Tytär Elli Mäki, 15:

”Valitsimme sisarusten kanssa iskälle arkkuun pinkin teepaidan, Puman hupparin ja farkut. Äiti sanoi, että me saamme päättää. Vaatteet eivät sopineet yhteen, mutta ne olivat iskän suosikit. Puku päällä häntä ahdisti.

Iskä sai aivorunkoinfarktin, kun hän oli imuroimassa yläkertaa. Hän imuroi joka päivä ja tykkäsi, että on siistiä. Muruset pöydän alla olivat hirveä juttu ja varmaan ainoa asia, josta hän ikinä meille hermostui.

Kohtauksen jälkeen iskä eli vielä neljä kuukautta, mutta ei pystynyt enää reagoimaan mihinkään. Ensimmäiset viikot hän näytti vain nukkuvalta. Sitten hän laihtui niin paljon, että muuttui vähän pelottavan näköiseksi. Rasvasin iskän jalkoja ja autoin kääntelemään häntä. Siihen aikaan itkin tosi paljon.

Kirjoja iskä ei lukenut koskaan. Hän tykkäsi Yölinnusta ja Kake Randelinista. Niitä sitten huudatettiin automatkoilla ja kesällä pihalla, kun grillattiin.

Iskä osasi rakentaa mitä tahansa. Hän teki meille uima-altaan, leikkimökin ja talonkin. Aina oli jokin projekti menossa.

Äiti oli se, joka komensi. Iskä suostui kaikkeen. Hän tanssi meidän lasten kanssa pellemäisesti ja osti pikkuveljelle paljon radio­-ohjattavia­ leluja.

Opin iskältä, miten lämmitetään sauna, tehdään nuotio ja ajetaan moottorikelkkaa. Hän sanoi aina, että asioihin täytyy tarttua itse eikä odottaa, että joku muu hoitaa homman.

Välillä tulee kauhea ikävä. Silloin äiti muistuttaa: ’Yritetään miettiä, että sait pitää­ monta vuotta ihanan isän. Kaikilla ei ole isää koskaan.’

Onhan se totta. Ehkä se vähän lohduttaa.

Surullisin olen siitä, etten ole varma, ymmärsikö­ iskä, mitä juttelin hänelle juuri ennen kuolemaa. Ei ole mitään keinoa todistaa­ sitä. Hän vain makasi hiljaa tippaletku käsivarressa.

Ennen infarktia iskä joi lauantaisin saunaoluen ja söi Kotipizzan Special Operan.”

Marko Mäki 1974–2013

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2014.

 

Lue myös:

Juha Hänninen: Kuolema pitää sallia

"Miten tästä selviää?"

Eero Herranen, 34, osti kalliin kellon, hienon auton ja kodin merinäköalalla, koska halusi todistaa pystyvänsä samaan kuin muutkin. ”Elin vähän aikaa kuin öykkäri”, Eero sanoo.

Eero Herranen astuu ulos kultasepänliikkeestä ja katsoo kättään. On kevät 2015, ja Eerolla on viimein rahaa ostaa valkokultainen Rolex-rannekello. Samanlaisia on Hollywood-tähdillä ja muilla superstaroilla.

Kello maksaa niin paljon, että Eero säilyttää sitä kassakaapissa. Kun hän menee kello ranteessa juhliin, ihmiset huomaavat. Joskus Eerosta tuntuu, että naiset näkevät vain kellon, eivät häntä itseään.

Kun Eero esittelee kelloa äidilleen, häntä hävettää. Äiti ei arvosta materiaa, mutta Eerolle kellolla on symbolinen merkitys. Se edustaa kaikkea, mikä tuntui nuorempana niin mahdottomalta: uraa, rahaa, menestystä.

Äiti ymmärtää.

”Nuorempana haaveilin materialistisista asioista. Halusin hienoja titteleitä ja tavaroita ja mahdollisuuden tehdä töitä ulkomailla. Kello oli yksi tavoitteistani”, Eero, 34, sanoo.

Oli muitakin. Jo varhain Eero päätti, että kun töitä ja rahaa olisi, hän ostaisi tehokkaan auton, hienon veneen ja kodin läheltä merta.

”Minulla on lapsesta lähtien ollut ajatus, että haluan olla jotakin, saavuttaa jotakin.”

Rahaa, titteleitä ja tavaraa tuli. Tavara toi iloa, kunnes oli pakko saada jotain vielä hienompaa.

”Elin vähän aikaa kuin öykkäri. Minulla oli hirveä näytönhalu. Mittasin omaa arvoani menestyksellä”, Eero sanoo.

”Minulla on lapsesta lähtien ollut ajatus, että haluan olla jotakin, saavuttaa jotakin. Olen kai koettanut itseäni pönkittämällä paikata sitä, mitä en fyysisesti ole.”

Kovalla kovaa vastaan

Eeron pituuskasvu alkoi hidastua, kun hän oli parivuotias. Lyhytkasvuisuudelle on lukuisia diagnooseja, mutta Eero ei tiedä omaansa. Enää hän ei halua sitä selvittää.

”Ei minua kiinnosta. Se tieto ei tuo elämääni mitään lisäarvoa.”

Pituudesta naljailtiin joskus koulussa, mutta Eero oli hyvä järjestämään tukijoukkoja ympärilleen.

”Välillä menin kovalla vastaan ennen kuin sitä edes tarvittiin. Se ei ehkä ollut kovin kypsää toimintaa, mutta sillä selvisin. En joutunut koulukiusaamisen kohteeksi. Olisi voinut olla toisellakin lailla.”

Vaikeinta erilaisuus oli teini-iässä, kun Eero olisi halunnut vain kuulua joukkoon. Cooperin testin juokseminen ei onnistunut, ja pyöräillessä Eero jäi muista jälkeen.

Kun kaverit alkoivat seurustella, Eero vertasi itseään heihin.

”Kaverit miettivät parisuhteita. Minä ajattelin, etten ole riittävä.”

Mikä sai Eeron lopettamaan todistelun? Miten hän löysi uuden unelman? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä sekä ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

Tilaajille
Sheila toivoo, että voisi vielä joskus kertoa isälleen, että rakastaa häntä. Lisäksi hän haluaisi kertoa ihan tavallisia asioita elämästään, lapsista ja lapsenlapsista.
Sheila toivoo, että voisi vielä joskus kertoa isälleen, että rakastaa häntä. Lisäksi hän haluaisi kertoa ihan tavallisia asioita elämästään, lapsista ja lapsenlapsista.

Sheila Virta oli 15-vuotias, kun hänen isänsä Olavi Virta kuoli. Hautajaisissa Sheila ajatteli: ”Kaikki rakastivat ääntäsi, mutta helkkari, isä, en ehtinyt edes tutustua sinuun.” Isän lauluja kuunnellessaan hän miettii yhä: millainen isä oli?

Siunauskappelin pihalla tungeksi lomalaisia, joilla oli rantakamppeet mukana korissa tai verkkokassissa. Eväät, pyyhkeet ja uimapuvut.

Kohta pääsisi uimaan, mutta ensin ehkä näkisi vilauksen arkusta tai julkkiksesta. Niin vieraat ihmiset ajattelivat. Oli heinäkuu 1972.

...