”Monilla aikuisilla oli tapana sanoa meille maahanmuuttajatytöille, että pidättehän tulevaisuuden tavoitteet realistisina. Se suututti minua. Halusin juristiksi entistä kovemmin", Vera sanoo.
”Monilla aikuisilla oli tapana sanoa meille maahanmuuttajatytöille, että pidättehän tulevaisuuden tavoitteet realistisina. Se suututti minua. Halusin juristiksi entistä kovemmin", Vera sanoo.

En luovuta tänään enkä koskaan, Vera Kovaleva päätti jo lapsena. Eikä hän luovuttanut, vaikka vastassa olivat kiusaajat, yhteiskunnan ennakkoluulot ja vakava sairaus.

Yrittäjä ja juristi Vera Kovaleva, 37: 

”Muistan päivän, jolloin valmistuin juristiksi. Oli toukokuu, olin 25-vuotias. Ylläni oli sininen cocktailmekko, olin meikannut ja laittanut hiukseni nätisti.

Istuin bussissa matkalla vanhempieni luo Helsingin Kontulaan. Olin ylpeä ja onnellinen. Kädessäni oli juristin paperit, olin juuri hakenut ne oikeustieteellisestä. Tästä päivästä olin haaveillut lapsesta asti.

Yhtäkkiä bussin takapenkiltä kuului humalainen ääni.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

’Helvetin venäläinen huora’, tuntematon nainen sopersi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajattelin, että ei. Tätä päivää et pilaa. Ehkä nainenkin oli Kontulasta, ehkä hän oli kuullut minun puhuvan venäjää. Tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat puskea silmistäni. Käännyin ja sanoin naiselle:

’Valmistuin just juristiksi.’


”Petteri on kallioni. Haluan antaa lapsille esimerkin arvostavasta suhteesta. Että he tajuavat, että tällaista rakkautta on, että tällaista voi ylipäätään tavoitella”, Vera sanoo.
”Petteri on kallioni. Haluan antaa lapsille esimerkin arvostavasta suhteesta. Että he tajuavat, että tällaista rakkautta on, että tällaista voi ylipäätään tavoitella”, Vera sanoo.

Muutimme Virosta Suomeen 1. marraskuuta vuonna 1994. Estonia oli uponnut noin kuukautta aiemmin.

Tallinnassa elämä oli ollut sinnittelyä. Olin seissyt ruokajonossa ja jonottanut perheelleni maitoa ja leipää, kuten kaikki naapuruston lapset. Suomessa sain ensimmäistä kertaa banaaneja, jugurttia ja barbien.

Tallinnassa olin ollut itsevarma pieni tyttö ja tapellut rohkeasti poikia vastaan, jotka olivat kiusanneet kavereitani. Suomessa itsevarmuuteni karisi. En ollut enää kiusattujen puolustaja, vaan minusta tuli kiusattu.

Huorittelu oli tavanomaista. Kadulla sanaa huutelivat tuntemattomat miehet ja naiset, koulussa muut lapset.

Opin ennakoimaan kiusaamistilanteet. Puhuin venäjää bussissa kännykkään mahdollisimman hiljaisella äänellä, kiersin ihmisjoukot kaukaa, vältin katsekontaktia. 

Mielessäni sisuunnuin. Päätin näyttää kiusaajilleni, että olen vahva ja pärjään. Minua ei painettaisi alas.

Meille maahanmuuttajatytöille oli tapana suositella ammatillista koulutusta. En suostunut siihen. Halusin aina pyrkiä siihen kouluun, jonne oli hankalin päästä. Päätin tehdä triplasti enemmän töitä kuin muut, jotta varmasti pääsisin. 

Kun kaverit kysyivät, minne lukion jälkeen aion pyrkiä, vastasin, että menen oikikseen. Vera, ei oikikseen mennä, sinne pyritään, kaverit naureskelivat. Vastasin: ’Te pyritte. Minä menen.’

Lukion toisella luokalla elämä pysähtyi. Istuin metrossa, yhtäkkiä pyörryin. Selvisi, että minulla oli iso kasvain.

Olin silloin 17-vuotias. Tuntui järkyttävältä, että elämä, joka ei ollut kunnolla vielä edes alkanut, saattaisi yhtäkkiä loppua.

Päätin, että en luovuta. En tänään enkä koskaan.”

Miten Vera selvisi sairauden synnyttämästä kuolemanpelosta? Mikä sai hänet luopumaan juristin urastaan? Lue Veran koko tarina uudesta Kodin Kuvalehdestä 9/2021.Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla