Pauli ja Eeva Ruponen ovat olleet naimisissa 48 vuotta. "Jotakin tässä on ollut, kun tämä on kestänyt. Yhtään emme tiedä mitä."
Pauli ja Eeva Ruponen ovat olleet naimisissa 48 vuotta. "Jotakin tässä on ollut, kun tämä on kestänyt. Yhtään emme tiedä mitä."

Toimittaja Anna Sillanpää teki vuonna 2013 jutun viidestä parantumatonta syöpää sairastavasta ihmisestä. He saivat puhua mistä halusivat. Tämä on jutun viides ja viimeinen osa.

Pauli Ruponen, 77:

Pauli: Haluan puhua Eevasta. Eeva on minun vaimo. Hän pitää minusta huolta, tämä keuhkosyöpä kun ei minusta lähde. Jos menee hetki, että en näe Eevaa, huudan: missä se akka nyt on.

Eeva: Johan se kumma olisikin, jos en mieleesi tulisi. On tässä sentään oltu 48 vuotta aviossa.

Pauli: Eikä juna ole suistunut raiteiltaan vieläkään.

Eeva: Tapasimme kesällä Kokkolassa, Mokkamotin kahvikuppilassa, kun minä olin 20 ja Pauli 29. Jouluna olimme jo kihloissa. Jotakin Paulissa vaan oli. Yhtään en tiedä mitä, mutta jotakin. Pakkohan siinä oli olla, kun näinkin pitkälle on menty.

Pauli: En minä tämmöisistä mitään tiedä. Jokin Eevassa kai minuun pärähti. Jotakin siinä vaan oli. Eeva tietää tämmöiset paremmin, kysy siltä.

Eeva: Olen minä kyllä miettinyt, että miksi justiinsa Pauli. Kai se on kohtalo, joka meitä kuljettaa. Ja näkihän Pauli untakin, kun veti ajojensa välillä päiväunia Nesteen varastolla, että hänen pitää ottaa minut vaimoksensa. Ei tässä itsellä ole mitään sanomista. Asiat menee omalla painollaan.

Pauli: Näin on. Päivä kerrallaan, ei koskaan kahta.

Eeva: Vaikuttaa tähän meikäläisen pohjalainen perintökin. Äitini pärjäsi yksin kahdeksan muksun kanssa, kun isä huiteli savotoilla hommissa. Äidiltä opin, että selkää ei käännetä heti ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta. Enkä ole kääntänyt. Vaikka silloin teki kyllä mieli, kun Pauli ajoi nuorena öljyautoa ja minä työskentelin talonmiehenä. Kun hän aamulla lähti, en tiennyt ikinä koska hän palaa. Että jos arvioida pitää, aviomiehenä hän on ollut sellainen keskiverto. Oli niin paljon töissä, että meidän kahdesta likasta vastasin yksin. Aina kun tuli pattitilanne, Pauli sanoi, että kysykää likat äidiltänne.

Pauli: No kun sinä tiedät paremmin.

Eeva: Olen minä Pauliin niin tottunut. Tuollainen se on ollut avioliiton alusta asti. Että jos minä jotain kysyn, hän vastaa vitsillä. Kiertelee vaan, oikein pyörittää.

Pauli: Näin on. Sanon aina, että en minä vaan tiedä.

Eeva: Näistä vaikeista asioistakin kun yritän kysyä. Hautajaisista sun muusta. Että mitä Pauli oikeasti haluaa. Ei irtoa vastausta. Taidanpa tehdä oman pääni mukaan.

Pauli: Saat täydet valtuudet!

Eeva: Onneksi pääsemme joka tiistai tänne hoitokodin päiväkeskukseen. Saan täältä voimaa itsekin, täällä on niin ihanat hoitajat. Taputtelevat Paulia, ja Pauli jaksaa naurattaa niitä.

Pauli: Kun hoitokotiin pääsee, on kuin paratiisiin astuisi. Heti ovella likat taputtavat selkään ja kysyvät, miten viikko on mennyt. Täällä saa saunoakin rauhassa. Ei ole mihinkään kiire. On minua saunotettu muissakin palvelukeskuksissa, mutta niissä on liukuhihnameininki. Eeva ei minua uskalla enää saunottaa, kun kerran pökräsin lauteille. Täällä ne kantavat saunaan jokaisen, joka haluaa. Vaikka sitten paareilla.

Eeva: Niin kauan kuin jaksan, hoidan Paulin itse kotona. Ikinä en sitä heitteille jätä. Vaikka on tämä omaishoitajan työ raskasta. Kaikki kotihommat teen yksin, koska Pauli ei jaksa muuta kuin katsoa telkkaria.

Pauli: Salkkarit on meidän suosikki. Kun se loppuu, tulee päivän paras hetki: sammutetaan valot ja mennään yhdessä nukkumaan.

Eeva: Mistään emme enää puhu. Kun on oltu näinkin pitkään yhdessä, kyllä siinä on tärkeimmät asiat tullut kerrottua toiselle jo. Juttua ei enää vaan riitä.

Pauli: Sitä kyllä ihmettelen, että nykynuoret eroavat heti, kun ensimmäinen penska syntyy. Vaikka en minä niitä neuvoa osaa. Päivä kerrallaan vaan.

Eeva: Ei me mitään romantiikkaa olla harrastettu, eikä muutakaan. Paitsi Tampereen talviuimareissa oltiin 25 vuotta.

Pauli: Se olikin Eevalle ihan huumetta. Että nyt mennään Pauli avantoon!

Eeva: Nyt kun olet sairas, en minäkään uimaan lähde. On jäänyt jo monta vuotta väliin.

Pauli: Sinä tarttisit kaverin sinne. Sitä minä olen miettinyt.

Eeva: Tarttisin juu. Miksi sitä yksin avantoon menisi.

Pauli: Vaikka käymäänhän tänne on tultu eikä olemaan. Entinen mieskin sano, kun nimensä oli Nurminen, että älkää panko minua sitten turpeisen alle. Siis Turpeisen.

Eeva: Kuten sanoin, huumorilla Pauli ohittaa vakavat asiat. Mutta ei me kuolemaa pelätä. Ei kumpikaan.

Pauli: Kaikki on tehty mitä on tehty. Tai en minä vaan tiedä. Eeva tietää paremmin, kun se on minun vaimo.

Juttu on ilmestynyt Kodin Kuvalehden numerossa 5/2013. 

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."