Leena Rauska viihtyi hoitokodin talvipuutarhassa. - Olen liikuntahullu. Nyt olen sokea enkä liiku ilman pyörätuolia. On ihmeellistä, miten avuttomuuteenkin sopeutuu.
Leena Rauska viihtyi hoitokodin talvipuutarhassa. - Olen liikuntahullu. Nyt olen sokea enkä liiku ilman pyörätuolia. On ihmeellistä, miten avuttomuuteenkin sopeutuu.

Toimittaja Anna Sillanpää teki vuonna 2013 jutun viidestä parantumatonta syöpää sairastavasta ihmisestä. He saivat puhua mistä halusivat. Tämä on jutun ensimmäinen osa.

Leena Rauska, 65:

"Eilen illalla huoneeni ovi kävi. Oli jo myöhä, melkein yö. Pelästyin. Kuka tähän aikaan tulee?

Poikanihan se sieltä tupsahti. Hän halusi vain tulla sanomaan minulle hyvää yötä. Juuri sellainen hän on. Ajelee tänne iltaisinkin, koska haluaa sanoa hyvää yötä. Huolehtii hienosti kolmesta lapsestaan ja vaimostaan, asettaa perheensä aina etusijalle ja ottaa pikkuiset mukaan menoihinsa.

Poikani on ainut lapseni. Nyt hän on hyvä isä ja aviomies. Mistään muusta en ole elämässäni yhtä ylpeä. Mikään muu ei ole enää tärkeää.

Olen kiitollinen myös ihanasta miniästäni. Vaikka hän käy töissä ja hoitaa lapsiaan, hänellä on aikaa ja voimia pitää huolta minustakin.

Vielä viime kesänä olin täysin terve. Tai luulin olevani. Elokuun lopussa lääkäri ilmoitti, että minulla on parantumaton syöpä. Se oli alkanut virtsateistä, mutta levinnyt selkärankaan. Hoidot eivät auta, joten ne on lopetettu.

Jouluviikolla huomasin, että yksi kotini lampuista oli kummasti himmentynyt. Vaihdoin sen, mutta huone pysyi yhtä hämäränä. Vika olikin silmissäni. Parissa viikossa sokeuduin lähes kokonaan. Nyt näen pelkkää pimeää.

Tuntuu kiusalliselta olla yhtäkkiä niin avuton. Olen tottunut olemaan sisarusparveni vanhin, isosisko, hoivaaja, äiti ja mummu. Olen aina ollut se, joka auttaa. En se, jota autetaan. Olen sopeutunut silti. Ihminen sopeutuu kaikkeen.

En halua puhua työstäni.

Se ei tunnu nyt tärkeältä. 

Tammikuussa muutin hoitokotiin. Olin onnekas, kun pääsin tänne. Aina kun pyydän hoitajilta apua, heidän äänestään kuuluu hymy.

Joka kerta kun sairaanhoitaja Katja astuu huoneeseeni, hän alkaa laulaa Yksi ruusu on kasvanut laaksossa. Vaikka en näe, tiedän heti, että Katjahan se siinä. Sitten laulamme yhdessä. Se on yhteinen, hassu tapamme. Pieni asia, joka piristää päiväni.

Katja tietää, että rakastan musiikkia. Erityisesti oopperaa. Kun istun konserttisalissa ja kuuntelen oopperaa, musiikki vie minut mukanaan niin, että unohdan muun maailman. Oopperasta ei puutu mitään, siinä on kaikki: laulu, soitto, puhe, puvut, juoni, lavasteet. Suosikkini ovat Aida ja Taikahuilu.

En halua puhua työstäni. Se ei tunnu nyt tärkeältä. Puhutaan mieluummin harrastuksistani. Niitä minulla on ollut ihan liikaa. Olen ollut aktiivinen, pyörinyt puuhanaisena kaikkialla. Liikuntahullukin olen ollut. Olen pyöräillyt, sauvakävellyt, lenkkeillyt ja hiihtänyt pitkin Pyynikkiä.

Jossain vaiheessa harrastaminen lipsahti suorittamisen puolelle. Menin ja tein, koska kunnon ihmisen pitää mennä ja tehdä.

Jos voisin tehdä jotain toisin, yrittäisin olla vähemmän kunnollinen. Hemmottelisin itseäni enemmän. Jättäisin osan harrastuksistani pois. En säntäilisi, olisin vaan kotona. Nauttisin.

Toisaalta harrastusteni ansiosta sain paljon ystäviä. Joka päivä joku kavereistani käy minua täällä katsomassa.

En kökötä laskemassa, koska elinpäiväni loppuvat. Odotan innokkaasti huomista. Ajattelen vaikka, että aamulla pääsen saunaan tai illalla aulassa järjestetään konsertti. Kun keskityn päivään kerrallaan, jaksan hienosti.

Eniten mietin lapsenlapsiani. He ovat nyt 8-, 6- ja 3-vuotiaita, mahtavia pikkuihmisiä. Tietävät mitä tahtovat, mutta osaavat käyttäytyä. Olen onnellinen, että olemme saaneet asua lähekkäin ja viettää niin paljon aikaa yhdessä. Mutta olisin halunnut vielä enemmän, monta yhteistä vuotta lisää.

Kaipaan kaikkea sitä tavallista: että saisin taas kuskata lapsia kouluun, kerhoon ja soittotunnille. Haluaisin vain olla yhdessä, siinä vieressä. Onneksi lapsenlapseni kyläilevät luonani joka päivä.

Vanhin pikkupojista tietää, että mummu on hoitokodissa eikä pääse enää pois. Kun kerran yritin lohduttaa häntä, hän tokaisi: Kuule mummu, ei kaiveta ikäviä asioita.

Minusta se oli hauskasti sanottu. Sen jälkeen emme ole kaivelleet. Muistelemme vain kaikkea sitä kivaa, mitä olemme yhdessä puuhanneet.

Joskus mietin, kuinka kaikki päättyy. Kauanko tämä vielä kestää, ja mitä minulle sen jälkeen tapahtuu.

Mutta kuolemaa en pelkää. Tämä on ollut hyvä elämä. Minun elämäni. Olen saanut niin paljon, ollut niin monessa mukana. Elän nyt, tässä hetkessä ja tässä paikassa. Tässä minun on hyvä.

Voin odotella kaikessa rauhassa."

Juttu on ilmestynyt Kodin Kuvalehden numerossa 5/2013. 

 

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”
”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”

Vaikka äidin kuolemasta olisi 20 vuotta, hänet voi muistaa vieläkin lähes joka päivä. Mailis Kouhi ei olisi uskonut, kuinka paljon tulee äitiään ikävoimään.

Äidit vanhenevat ja järjellä tietää, että joskus he kuolevat. Mutta surulla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, sanoo Mailis Kouhi.

”Kuvittelin, ettei äidin kuolema ole minulle vaikea asia. Äiti oli jo itsekin sanonut, että pääsisipä pois. Sitten surinkin kamalasti ja suren yhä!”

”Minun äitini. Olin hänen ainoa lapsensa.”

Seitsemän vuoden ajan Mailis oli käynyt äitinsä luona sairaalassa joka päivä.

”Syötin äitiä, laitoin lusikan varovasti suuhun. Kesällä vein hänet pyörätuolilla ulos.”

Usein Mailikselle tulee vieläkin mieleen, mitä jämpti äiti nyt sanoisi tai ajattelisi.

Jos hän voisi vielä kysyä, hänellä olisi äidilleen yksi kysymys.

”Jos voisin vielä kerran puhua äidille, kysyisin taas: kuka on minun isäni?”

Lue lisää Mailiksesta ja kahdesta muusta äitinsä menettäneestä Kodin Kuvalehden tähtiartikkelista tästä linkistä. Artikkeli on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehden numerossa 11/2018.