Kun Pia Salavirta saapui reppu selässä hotellin vastaanottoon, hän ilmoitti majoittuvansa toistaiseksi. Siitä on nyt yhdeksän vuotta.

Parikymppinen mies poraa katukiveä Helsingin keskustassa. Pia Salavirralla on hänelle asiaa. Ja kun asiaa on, se on sanottava ääneen. Kassissa odottaa lähimarketin valmistiskiltä ostettu perunamuusi, mutta se säilyy jäähtymättä vielä hetken. Hän pysähtyy tuntemattoman työmiehen eteen:

”Hei, saanko kertoa vuoden teeman? Se on, että kehu itsesi kerran tunnissa. Itseään pitää osata arvostaa. Ei minulla muuta.”

Mies kuulee sanat, suoristaa selän ja nousee halaamaan.

Kohta Pia jo menee kasseineen. Hänestä tilanteessa ei ole mitään epätavallista.

”Olen niin vanha ämmä, että sanon ja teen, mitä haluan. En suostu tekemään mitään, mitä en halua.”

Pia haluaa: Asua hotellissa ihmisten keskellä. Ratkoa ristikoita sängyllä ja jättää sängyn petaamatta. Uskoa ihmisistä hyvää.

Pia ei halua: Viettää yksinäistä vanhuutta omistusasunnossa. Olla tekemisissä selkäänpuukottajien kanssa. Tulla lihavaksi.

Hotellin aulassa virkailija tervehtii Piaa etunimeltä. Pia vilauttaa avainkorttia hissille ja nousee omaan kerrokseensa. Käytävän varrella olevissa ovissa on numerot ja yhden oven takana koti. On ollut jo yhdeksän vuotta.

Puhun puputia

Viimeinen vilkaisu pastakastikkeeseen, kohta kello on neljä. Alkusyksyllä 2004 Pia odottaa ystävätärtä illalliselle. Kohta istutaan pöydän ääreen, levitetään servietti syliin ja jutellaan. Seinällä oleva taulu on vähän vinossa, Pia suoristaa sen.

Sitten päänsärky jysähtää.

Naapuri löytää oksentelevan Pian ulko-ovelta ja hälyttää ambulanssin. Matkalla sairaalaan Pia saa aivoverenvuodon ja hänen sydämensä pysähtyy.

Kun Pia kymmenen vuorokauden kooman jälkeen herätetään, hän alkaa puhua puputia.

Sängyn ääreen saapuneet aikuiset lapset kuuntelevat äitiä. Pia selittää arvokkaasti:

”Kaikki puhuvat puputia. Puputi on ihmisten ja eläinten yhteinen kieli.”

Muut kielet palautuvat vähitellen mieleen, kun Pia kuntoutuu. Ensin ranska, englanti, ruotsi ja saksa, viimeisenä äidinkieli suomi. Puputi unohtuu.

"En ollut mitenkään erityisen kiitollinen siitä, että selvisin."

Kun Pia kolmen kuukauden kuluttua pääsee kotiin, hänellä on tasapaino- ja muistiongelmia, mutta hän hengittää. Kolme neljästä saman kokeneesta kuolee.

”En ollut mitenkään erityisen kiitollinen siitä, että selvisin. En myöskään pelännyt, että kohta pumppu taas pettää. Ei minulla ollut mitään suurta ajatusta, kunhan menin kotiin ja keitin espressot.”

Pari kuukautta myöhemmin maahan sataa ensilumi. Marraskuussa hämärä hiipii aikaisin ja lunta tulee lisää.

Pia lähtee kauppaan. Neljä askelta. Sitten hän huomaa, ettei uskalla jatkaa. Hän ei halua kaatua.

”Palasin sisälle, huusin perkelettä ja join lisää espressoa. Keräsin sisua. Kolmannella yrityksellä pääsin kepin kanssa metroasemalle.”

Kotiin palattuaan Pia valuu hikeä. Hän soittaa tutulle kiinteistönvälittäjälle ja käskee tämän myydä talon, jossa on asunut vuosia.

On aika lähteä.

Pia pakkaa reppuun vaatteita ja deodorantin. Metro vie sopivasti hotellin eteen. Vastaanotossa hän pyytää huoneen ja ilmoittaa majoittuvansa toistaiseksi.

Tarvitaan tuumaustauko.

Mätänemään en jää

Kaksi viikkoa myöhemmin Pia nojaa ikkunalautaan ja ajattelee. Alapuolella kolisevat raitiovaunut, mainosvalot täyttävät maiseman. Hotelliin saapuminen oli päähänpälkähdys ja tilapäisratkaisu, mutta se on osoittautumassa muuksi.

Täällä olen turvassa, Pia miettii.

Hoitokodissa minut sidottaisiin jossain vaiheessa sänkyyn, kun vanhenen. Laitettaisiin vaipat. Oman asunnon saattaisin vahingossa polttaa unohtaessani hellan päälle. Hotellissa olen ihmisten keskellä, mutta itsenäinen.

”Kiinteistönvälittäjä yritti kaupitella minulle hotellin läheltä asuntoa, joka maksoi 720 000 euroa. Sanoin, että niin hullu en sentään ole, että sellaisen ostan.”

Pia tarttuu huoneensa pöydällä olevaan lankapuhelimeen ja soittaa lapsilleen: ”Olen muuttanut hotelliin, hoitakaa entisen kodin tyhjennys. Ottakaa haluamanne ja järjestäkää loput varastoon. En tarvitse mitään.”

Lapset pöyristyvät. He pelkäävät, että äiti tuhlaa kaikki rahansa. Eivät siksi, että murehtisivat omaa perintöään, vaan siksi, etteivät halua joutua maksajiksi, kun äiti on käyttänyt rahansaja jonkun muun pitää huolehtia hotellilaskusta.

”Jos saan hotellissa kohtauksen, viimeistään siivooja löytää."

Pia näyttää laskelmansa. Hotelli on halvempi kuin yksityinen vanhainkoti. Eikä Pian tee mieli ajatella vanhainkoti-sanaa.

”Jos saan hotellissa kohtauksen, viimeistään siivooja löytää. En jää mätänemään mihinkään. Senkin sanoin lapsille, vaikka he eivät kestä, kun väännän vitsiä kuolemasta.”

Jäljelle jää vielä joukko käytännön kysymyksiä, joihin Pia joutuu vastaamaan monta kertaa. Se on helppoa.

Etkö kaipaa hotellissa omia huonekaluja? En.

Etkö halua tehdä ruokaa omassa keittiössä? En.

Eikö tekisi mieli sisustaa itse? Ei.

Eikö parikymmentä neliötä tunnu ahtaalta? Ei.

Laatikollinen pusuja

Kaksi karjalanpiirakkaa, lohta, kuppi maitokahvia, omena. Kello kahdeksan Pia istuu hotellin aamiaisravintolassa vakiopaikallaan, heti oven vieressä. Naapuripöydissä lomamatkalaiset levittävät croissantin päälle marmeladia. Pialle tämä on arkiaamu.

Kohta joku luultavasti istahtaa vastapäätä. Silloin voi aloittaa rupattelun ja kertoa vuoden teeman, kehottaa arvostamaan itseään.

Melkein aina joku istahtaa.

”Olen kymmenen viime vuoden aikana jutellut tuhansien ihmisten kanssa. Raitiovaunussa, kadulla, ravintolassa, kaupassa. Ystäviä en tapaa kovin usein. Heitä rassaa, kun olen niin outo.”

Pialta pääsee iso nauru.

”Kadulla on kivoja tyyppejä. Elämään ei mahdu laumoittain ihmisiä, pitää jättää tilaa tärkeimmille. En siedä sitä, että ystävyyssuhteista pidetään kiinni vain tavan vuoksi.”

Aamiaisen jälkeen Pia ui kilometrin. Sitten hän menee kauppaan ja ostaa ruuan rasiassa: kaalikääryleitä, kylmäsavulohta, broilerisalaattia. Ruuan hän syö hotellihuoneen sängyllä. Nautiskellen. Hitaasti.

”En halua ahmia itseäni sairaaksi. Sen verran aivoverenvuoto vaikutti. Joskus ostan laatikollisen Brunbergin pusuja ja syön ne. Mutta sellaisina päivinä en syö muuta.”

"Tytär pauhaa aina, että tämä on kuin teinin huone."

Aamiainen, pankki, lounas. Pankki, lounas, kahvilatte. Joulupukki, joulupukki -laulun sävelellä Pia keksii omia sanoituksia muistin tueksi. Niitä laulellessa päiväohjelma pysyy järjestyksessä.

Kaupungin paras latte tarjotaan lähikahvilassa, myyjä osaa kaataa sen pyytämättä, aina löytyy juttukaveri.

Sitten Harlekiini-rakkauspokkareiden lueskelua. Illalla uutiset ja talousuutiset televisiosta. Kolme kertaa viikossa Pia ottaa vaahtokylvyn, painaa pään veden alle, kuuntelee kohinaa ja hotellin ääniä.

Ajattelee: Ihanaa elämää. Ihanaa elämää. Ihanaa elämää.

Kymmeneltä Pia nukkuu jo. Aamulla päiväohjelma alkaa alusta. Jos Pia ei ilmaannu aamiaiselle, keittiön Mirja tulee koputtelemaan ovelle. Se on turvallinen tunne.

Teinin huone

”Tytär pauhaa aina, että tämä on kuin teinin huone ja alkaa siivota.”

Pia levittelee käsiään.

Parisängyn toinen puolisko on vaatteiden ja lehtienpeitossa, lisää vaatteita tuolin päällä, yöpöydällä pino pokkareita.

Pian huoneessa vierailevat siivoojan lisäksi vain hänen lapsensa. Huoneessa ei ole valokuvia, koriste-esineitä, lempityynyä, tietokonetta, kirjahyllyä tai perinnöksi saatuja astioita.

”Oli vapauttavaa luopua kerralla talollisesta tavaraa. Sävy sävyyn valituista servieteistä, kaikesta. Muistot tavaroista ovat päässäni. Mitä muka tarvitsisin?”

Pia käy harvoin ostoksilla muualla kuin ruokakaupassa. Hän hankkii enää sukkia, alusvaatteita, hammastahnaa ja ihovoidetta. Takki on kaksikymmentä vuotta vanha, paita kahdeksan.

”Farkkuja hommaan joskus. Leviksiä. Tytär sanoo, etten saa käyttää mummopeffafarkkuja.”

Edellisen kodin taulut ja pöydät ovat varastossa. Pia ei ole käynyt siellä kertaakaan.

Näin on hyvä.

Aina ei ole ollut.

”Ensimmäiset hotellivuodet join viinaa kaksin käsin, kuusi viskiä tai konjakkia joka ilta. Tasaisesti tinttasin, tapoin aikaa.”

Hänen on vaikea selittää, miksi. Oli paha olla. Silloin Pia ei vielä jutellut ihmisille kaduilla.

Lapset huolestuivat äidistä. Hän kuulosti puhelimessa surulliselta ja vähän sekavalta.

”Ajattelin, että okei. Piste. Lopetin juomisen.”

On ok olla retro virgin

”Minä olen hyvä. Minä olen ihana.”

Pia noudattaa neuvoaan ja kehuu itseään kerran tunnissa.

Hänellä on muitakin elämänohjeita: Kunnioita kaikkia. Aina on heitä, jotka luulevat, että kiltin yli voi kävellä ja pyyhkiä mennessään jalat. Mutta vain typerys on ilkeä.

Tee rohkeita ratkaisuja.

Ole ihminen ihmiselle.

”On ihanaa olla vanha ämmä, joka jakelee neuvoja.”

Pialla on myös yksi arvoitus: Mitä elämä on, jos se ei ole hyvää? Hän ehti kysellä ratkaisua vastaantulijoilta viisi vuotta. Lopulta kahdeksankymppinen nainen uimahallin saunassa, höyryn peitossa, vastasi oikein: Jos elämä ei ole hyvää, se on vieläkin parempaa.

"Joka vuosi juon kakkukahvit avioeron kunniaksi."

Niin Pia uskoo.

”Olen elossa. On aikuiset lapset, jotka haluavat välillä nähdä minua. Uskalsin ottaa avioeron ystävänpäivänä 18 vuotta sitten. Joka vuosi juon kakkukahvit sen kunniaksi. Suklaakakkua.”

Ellei Pia olisi melkein kuollut, hän ei olisi saanut oivalluksia. Niitä elämänohjeita, joita nyt jakelee. Viime aikoina hän on haaveillut enemmän kuin aikoihin. Miesystävä olisi ihan kiva.

”Ansaitsisin kuninkaallisen, mutta sellaisia ei taida olla vapailla markkinoilla. Toisaalta on ookoo olla retro virgin: nainen, joka ei ole harrastanut seksiä seitsemään vuoteen.”

Toinen haave on Pian mielestä realistisempi. Hänellä on tilastollisesti elinaikaa noin 20 vuotta. Siinä ajassa ehtisi opetella uuden kielen ja muuttaa Portugaliin. Siellä Pia seuraisi patioltaan, kuinka aurinko laskee Atlanttiin. Ratkoisi ristikoita, nauttisi kupillisen espressoa.

Portugalissakin Pia asuisi hotellissa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2014.

 

Pia Salavirta

Eläkkeellä oleva 65-vuotias toimittaja asuu Helsingissä. Hän on eronnut kolmen aikuisen lapsen äiti. Pian mielestä jokainen ihminen on hyvä, mutta jotkut salaavat sen taitavasti.

Jonas haluaa puhua sairaudestaan avoimesti, jotta voisi auttaa kohtalotovereitaan.
Jonas haluaa puhua sairaudestaan avoimesti, jotta voisi auttaa kohtalotovereitaan.

Jo lapsena Jonas Pieniniemen pää oli täynnä outoja ajatuksia. Vuosia myöhemmin Jonas sai tietää sairastavansa pakko-oireista häiriötä. Nyt 33-vuotias Jonas ei enää häpeä.

”Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin: Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin?

Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela: pyörii ja pyörii, eikä siitä voi päästää irti.

Yhdistelen asioita, jotka eivät oikeasti kuulu toisiinsa. Jos olen keittiössä ja ajattelen potkujen saamista, saatan yhdistää keittiön ja pahan olon. Sen jälkeen keittiö alkaa tuntua ahdistavalta paikalta.

Sairastan pakko-oireista häiriötä eli OCD:ta. Lyhenne tulee sanoista obsessive-compulsive disorder. Obsessive viittaa pakkoajatuksiin ja compulsive taas pakkotoimintoihin, joiden tarkoitus on helpottaa ahdistavia ajatuksia.

” Ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela.”

Usein ihmiset ajattelevat, että pakko-oireista kärsivä pesee jatkuvasti käsiään tai tarkistaa lukot kymmeneen kertaan. Mutta OCD ei ole vain sitä. Minulla ei ole juurikaan pakkotoimintoja, koska pystyn kontrolloimaan niitä. Sen sijaan pään sisällä on sekamelska.

Jo lapsena minua vaivasi jatkuvasti jonkinlainen turvattomuuden tunne. Päässäni oli hirveä määrä kysymyksiä, joihin äiti ja isä eivät oikein osanneet vastata.

Hankaliksi oireet muuttuivat yläasteella. Esimerkiksi ovesta piti astua tietyllä jalalla tai muuten tapahtuisi jotain pahaa. En kertonut oireista kenellekään. Ajattelin, että olen outo ja minussa on jotain vikaa.

”Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli vaiva, jota voidaan hoitaa. En ollutkaan tulossa hulluksi.”

Sitten tuli syksy 2012. Pakkoajatuksia ja pelkotiloja oli lähes jatkuvasti. Myös aistini olivat kuin hätätilassa. Kun vein koiria ulos, tarkkailin jatkuvasti, mitä näin ja mitä kuulin. En saanut nukuttua, ja se näkyi töissä.

Yhtenä iltana kävelin tiellä ja vastaan ajoi rekka, jossa oli suuret ja kirkkaat valot. Mietin, olisiko siinä ratkaisu.

Tunne oli niin vahva, että menin psykiatrille.

Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli vaiva, jota voidaan hoitaa. En ollutkaan tulossa hulluksi.”

Millaista on arki pakko-oireiden kanssa? Miten sairaus on vaikuttanut ihmissuhteisiin? Mikä Jonasta on auttanut eniten?

Lue Jonaksen koko tarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä sekä ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

33-vuotias Jonas Pieninimi asuu vaimonsa Katin ja kahden koiran kanssa Vantaalla. Bostoninterrierit Wanda ja Sookie saivat nimensä elokuva- ja tv-sarjojen henkilöiltä. Jonas on työskennellyt hotelli- ja vakuutusalalla. Nyt hän haaveilee ammatista, jossa voisi auttaa mielenterveyden kanssa kamppailevia.
33-vuotias Jonas Pieninimi asuu vaimonsa Katin ja kahden koiran kanssa Vantaalla. Bostoninterrierit Wanda ja Sookie saivat nimensä elokuva- ja tv-sarjojen henkilöiltä. Jonas on työskennellyt hotelli- ja vakuutusalalla. Nyt hän haaveilee ammatista, jossa voisi auttaa mielenterveyden kanssa kamppailevia.

Kun Jonas Pieniniemi oli lapsi, pää oli täynnä kysymyksiä ja outoja ajatuksia. Vasta vuosia myöhemmin hän kuuli sairaudesta nimeltä pakko-oireinen häiriö.

”Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin? No, tuskin mitään potkuja tulee. Mutta entä jos tuleekin?

Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin. Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla...