Jos tuntematon laittaa Facebookissa kaveripyynnön, Aleksi ilahtuu. Uusi­ ystävä?
Jos tuntematon laittaa Facebookissa kaveripyynnön, Aleksi ilahtuu. Uusi­ ystävä?

Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Tässä juttusarjassa kuusi heistä kertoo tarinansa.

Aleksi Keto, 24, Turusta:

"Molemmat jalkani amputoitiin viime keväänä tulehduksen­ takia. Vietin sairaalassa kolme kuukautta. Kukaan ei oikeastaan käynyt katsomassa. Ainoana seurana olivat kolme vanhaa miestä, jotka makasivat samassa huoneessa. Kun he putoilivat sängystä, hälytin hoitajat.

Joskus melkein itkin. Olin aika paljon Facebookissa. Harva kysyi sielläkään, miten menee. 

Minulla on selkäydinvamma. Lapsena pystyin vielä kulkemaan sauvoilla, muttei ystäviä silloinkaan juuri ollut. Yksinäisyys oli kuitenkin erilaista. Kuvittelin, että siskojen kaverit ovat tavallaan minunkin kavereitani. Koti ei koskaan ollut ihan tyhjä ja hiljainen. 

Paras lapsuusmuistoni on sellainen, että tuttu invataksikuski vei minut sadan kilometrin päähän katsomaan tyttärensä salibandyturnausta. 

Jos haluan seuraa, siitä pitää maksaa. Se on surullisinta. Kaupungin palkkaama avustaja hoitaa asioitani 30 tuntia kuukaudessa, mutta se kuluu virasto­asioissa. Olisipa edes yksi ihminen, joka haluaisi olla kanssani, kuten kaverin kanssa normaalisti ollaan. Ettei mietittäisi euroja, etten olisi vain työnantaja. 

"Puhelin soi harvemmin kuin kerran kahdessa viikossa. En näe ilmeitä, kukaan ei halaa."

On totta, että tarvitsen käytännön apua. Mutta tarvitsen myös kuuntelijaa, jokainen ihminen tarvitsee.

Tyttöystävästä ja perheestä en oikein osaa unelmoida. Haaveilen, että pääsisin lavatansseihin kotikatuni päähän. Sinne on matkaa vajaa kilometri. Yksin ei tule lähdettyä. 

Kun herään, lähden kiertelemään keskustan vaate- ja elektroniikkakauppoihin. Katselen, missä on alennuksia, vaikkei rahaa ostamiseen yleensä olekaan. Sitten käyn hampurilaisella. Eipähän tarvitse olla yksin. En tiedä, tuijottavatko ihmiset pyörätuoliani, koska en katso heitä.

Illalla surffaan netissä. Lähetän melkein päivittäin Facebookissa kaveripyynnön jollekin tuntemattomalle. Miten muutenkaan voisin tutustua? 

Kaikki eivät vastaa pyyntöön. Sairaanhoitajat ja hoitoalaa opiskelevat suhtautuvat yleensä myönteisimmin. Yöllä kolmen ja viiden välillä on yksinäisintä, koska silloin kaikki nukkuvat.

Viitisen vuotta sitten kävin baarissa. Opiskelin merkonomiksi ja asuin asuntolassa. Lähdimme kavereiden kanssa valvojalta puolisalaa paikalliseen parille. Sellainen äijien ilta oli niin hauska. Ei sellaista ole enää, kun asun yksin.

Facebook ei korvaa sitä, että joku istuisi­ vieressä ja söisimme vaikka omenaviinereitä. Puhelin soi harvemmin kuin kerran kahdessa viikossa, ja silloinkin siellä on äiti tai joku viranomainen. En näe ilmeitä, kukaan ei halaa.

Olisin mielestäni hyvä ystävä. Rauhallinen ja uskollinen. Toivosta en ole luopunut. Kymmenen vuoden päästä olen ehkä julkaissut runokirjan ja löytänyt ainakin­ yhden kaverin."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2015.

Karla N.

Yksinäinen Aleksi: "Kunpa ystävyys ei maksaisi"

Mites harrastusporukat ja yhdistykset? Varmasti sellaisia löytyy, mihin pääsee myös pyörätuolilla. Yleensä tutustuminen kun tapahtuu pikkuhiljaa, eikä heti vaikka kaveripyynnön perusteella. On haastavaa aloittaa nollasta, mutta heti kun pääsee tutustumisessa vähän eteenpäin, niin seuraa voi löytyä myös vaikka kaverien kavereista. Itse kirjoitan blogiini vinkkejä, jotta kaikille löytyisi kavereita: http://jaanmurtajat.blogspot.fi
Lue kommentti

Oopperalaulaja Jorma Hynninen soitti tyttärelleen Lauralle ennen vain työasioissa. Nyt he puhuvat myös perheestä ja tunteista.

Oopperalaulaja Jorma Hynnisen elämässä kuluneet puolitoista vuotta ovat olleet muutosten aikaa. Hänen puolisonsa Reetta Hynninen menehtyi munasarjasyöpään keväällä 2017. 

”Voi sanoa, että lapseni pelastivat minut”, Jorma Hynninen kertoo. Hänellä on aikuiset tyttäret, kanttori Ursula Hynninen ja harpisti Laura Hynninen. Poika, oopperalaulaja Marko Salo menehtyi vuonna 2005.

Jorma Hynninen asuu Leppävirralla, mutta Reetan kuoleman jälkeen hän on viettänyt usein aikaa Lauran perheen luona Porvoossa. 

”Aikaisemmin isä soitti vain työasioissa, mutta nyt hänestä on tullut esiin välittävä ja kuunteleva puoli. Kun isä on meillä, teemme ihan tavallisia asioita: käymme Käpy-koiran kanssa ulkona ja puhumme musiikista, töistä, luonnonilmiöistä ja nykyään myös perheestä ja tunteista”, Laura kertoo. 

”Yhteys lasten kanssa on kääntänyt suremisen elämän puolelle.”

”Uusi henkinen yhteys lasten kanssa on antanut minulle tukea ja kääntänyt suremisen elämän puolelle”, Jorma kertoo.

”Oli coolia, kun isä kuoli lavalla”

Kun Jorma Hynninen nuorempana lauloi maailmalla eri oopperataloissa, Laura ja Reetta kulkivat hänen mukanaan.

”Ursula ja Marko olivat jo sen ikäisiä, että he pärjäsivät kotona mummin paimentamina. Lauran mukanaolo oli suuri helpotus, sillä minua vaivasi jatkuva koti-ikävä.”

Laura muistaa, miten koulussa opettajat pyysivät häntä kertomaan kaikille, minkälaista oli ollut Pariisissa.

”En osannut vastata. Kaupungit ja maat menivät päässäni sikin sokin. Aika paljon matkustaminen oli odottelua. Aina oli kuitenkin hienoa, kun isä kuoli lavalla. Se oli jotenkin coolia.”

Mitä musiikkia Jorma inhoaa? Miten Laurasta tuli sirkkafarmari? Lue Jorma ja Laura Hynnisen koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä tai tähtiartikkelina.

Tilaajille
”Laura on luova. Vanhan talon osto Porvoosta oli yksi hänen tempauksistaan. Ihmettelin sitä aluksi, mutta nyt ajattelen, että se oli hyvä ratkaisu”, oopperalaulaja Jorma Hynninen sanoo.
”Laura on luova. Vanhan talon osto Porvoosta oli yksi hänen tempauksistaan. Ihmettelin sitä aluksi, mutta nyt ajattelen, että se oli hyvä ratkaisu”, oopperalaulaja Jorma Hynninen sanoo.