Jos tuntematon laittaa Facebookissa kaveripyynnön, Aleksi ilahtuu. Uusi­ ystävä?
Jos tuntematon laittaa Facebookissa kaveripyynnön, Aleksi ilahtuu. Uusi­ ystävä?

Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Tässä juttusarjassa kuusi heistä kertoo tarinansa.

Aleksi Keto, 24, Turusta:

"Molemmat jalkani amputoitiin viime keväänä tulehduksen­ takia. Vietin sairaalassa kolme kuukautta. Kukaan ei oikeastaan käynyt katsomassa. Ainoana seurana olivat kolme vanhaa miestä, jotka makasivat samassa huoneessa. Kun he putoilivat sängystä, hälytin hoitajat.

Joskus melkein itkin. Olin aika paljon Facebookissa. Harva kysyi sielläkään, miten menee. 

Minulla on selkäydinvamma. Lapsena pystyin vielä kulkemaan sauvoilla, muttei ystäviä silloinkaan juuri ollut. Yksinäisyys oli kuitenkin erilaista. Kuvittelin, että siskojen kaverit ovat tavallaan minunkin kavereitani. Koti ei koskaan ollut ihan tyhjä ja hiljainen. 

Paras lapsuusmuistoni on sellainen, että tuttu invataksikuski vei minut sadan kilometrin päähän katsomaan tyttärensä salibandyturnausta. 

Jos haluan seuraa, siitä pitää maksaa. Se on surullisinta. Kaupungin palkkaama avustaja hoitaa asioitani 30 tuntia kuukaudessa, mutta se kuluu virasto­asioissa. Olisipa edes yksi ihminen, joka haluaisi olla kanssani, kuten kaverin kanssa normaalisti ollaan. Ettei mietittäisi euroja, etten olisi vain työnantaja. 

"Puhelin soi harvemmin kuin kerran kahdessa viikossa. En näe ilmeitä, kukaan ei halaa."

On totta, että tarvitsen käytännön apua. Mutta tarvitsen myös kuuntelijaa, jokainen ihminen tarvitsee.

Tyttöystävästä ja perheestä en oikein osaa unelmoida. Haaveilen, että pääsisin lavatansseihin kotikatuni päähän. Sinne on matkaa vajaa kilometri. Yksin ei tule lähdettyä. 

Kun herään, lähden kiertelemään keskustan vaate- ja elektroniikkakauppoihin. Katselen, missä on alennuksia, vaikkei rahaa ostamiseen yleensä olekaan. Sitten käyn hampurilaisella. Eipähän tarvitse olla yksin. En tiedä, tuijottavatko ihmiset pyörätuoliani, koska en katso heitä.

Illalla surffaan netissä. Lähetän melkein päivittäin Facebookissa kaveripyynnön jollekin tuntemattomalle. Miten muutenkaan voisin tutustua? 

Kaikki eivät vastaa pyyntöön. Sairaanhoitajat ja hoitoalaa opiskelevat suhtautuvat yleensä myönteisimmin. Yöllä kolmen ja viiden välillä on yksinäisintä, koska silloin kaikki nukkuvat.

Viitisen vuotta sitten kävin baarissa. Opiskelin merkonomiksi ja asuin asuntolassa. Lähdimme kavereiden kanssa valvojalta puolisalaa paikalliseen parille. Sellainen äijien ilta oli niin hauska. Ei sellaista ole enää, kun asun yksin.

Facebook ei korvaa sitä, että joku istuisi­ vieressä ja söisimme vaikka omenaviinereitä. Puhelin soi harvemmin kuin kerran kahdessa viikossa, ja silloinkin siellä on äiti tai joku viranomainen. En näe ilmeitä, kukaan ei halaa.

Olisin mielestäni hyvä ystävä. Rauhallinen ja uskollinen. Toivosta en ole luopunut. Kymmenen vuoden päästä olen ehkä julkaissut runokirjan ja löytänyt ainakin­ yhden kaverin."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2015.

Karla N.

Yksinäinen Aleksi: "Kunpa ystävyys ei maksaisi"

Mites harrastusporukat ja yhdistykset? Varmasti sellaisia löytyy, mihin pääsee myös pyörätuolilla. Yleensä tutustuminen kun tapahtuu pikkuhiljaa, eikä heti vaikka kaveripyynnön perusteella. On haastavaa aloittaa nollasta, mutta heti kun pääsee tutustumisessa vähän eteenpäin, niin seuraa voi löytyä myös vaikka kaverien kavereista. Itse kirjoitan blogiini vinkkejä, jotta kaikille löytyisi kavereita: http://jaanmurtajat.blogspot.fi
Lue kommentti
Henna salasi syömishäiriönsä vanhemmiltaan ja kavereiltaan. Kouluterveydenhuoltokaan ei puuttunut asiaan. ”On aivan uskomatonta, kuinka hyvin ihminen, joka haluaa salata jotain, onnistuu manipuloimaan muita”, Henna sanoo.
Henna salasi syömishäiriönsä vanhemmiltaan ja kavereiltaan. Kouluterveydenhuoltokaan ei puuttunut asiaan. ”On aivan uskomatonta, kuinka hyvin ihminen, joka haluaa salata jotain, onnistuu manipuloimaan muita”, Henna sanoo.

Kun Henna suljettiin ala-asteella porukan ulkopuolelle, syömishäiriöstä tuli tapa helpottaa oloa. Nyt Henna opettaa tyttärilleen, että he riittävät juuri sellaisina kuin ovat.

Olet niin nätti, kun hymyilet.

Onpa sinulla kivat hiukset tänään.

Meillä on maailman paras äiti.

Tällaisia lauseita Henna Tiensuu, 31, ja hänen 6- ja 7-vuotiaat tyttärensä sanovat päivittäin toisilleen.

Tapa on ollut käytössä jo vuosia: joka päivä kerrotaan toisista jotakin kaunista.

”Haluan, että lapset huomaavat, että vaikka olisi vähän huono päivä, he riittävät.”

”Itsetunto voi musertua niin monesta asiasta. Mitä enemmän sitä pidetään kotona yllä, sitä paremmat edellytykset lapsilla on selvitä töytäisyistä, joita tulee ulkopuolelta”, Henna sanoo.

Hän tietää, millainen merkitys hyvällä itsetunnolla voi olla.

”Ehkä ajattelin, että jos muutun ulkoisesti, minut hyväksytään paremmin.”

Tämän minä hallitsen

Henna oli 9-vuotias, kun hän oksensi ensimmäisen kerran. Koulussa oli ollut huono päivä, ja Henna toivoi herkuttelun helpottavan oloa.

”Söin niin paljon, että oli pakko mennä oksentamaan. Huomasin, että tämähän voi olla ihan toimiva keino.”

Henna haki herkuista turvaa, koska häntä kiusattiin koulussa – valittiin liikuntatunneilla viimeisenä joukkueeseen ja suljettiin ulos porukasta. Kun Henna kirjoitti jotakin äidinkielen tunnilla, joku sanoi aina: et sinä ole tuota itse kirjoittanut.

Joskus joku haukkui läskiksi. Se riitti.

”Itsetuntoni oli täysin nollissa. Tuntui, että kaikki mitä teen, on jotenkin väärin. Että en kelpaa, en ole tarpeeksi tai riittävä”, Henna sanoo.

”Ehkä ajattelin, että jos muutun ulkoisesti, minut hyväksytään paremmin.”

Hennan syömishäiriö kehittyi hyvin pian bulimiasta anoreksiaksi. Syömisen vähentäminen tuntui hänestä ahmimista ja oksentamista tehokkaammalta tavalta hallita oloa.

Kiusaamisen edessä Henna oli voimaton, mutta viimein oli jokin asia, jota hän pystyi kontrolloimaan.

”Syömishäiriö oli minulle tapa hallita omaa elämääni. Tapahtui pahoja asioita, enkä voinut niille mitään, mutta syömistä pystyin hallitsemaan itse.”

Tuttu salaisuus

Kun vuodet kuluivat, syömishäiriö valtasi Hennan ajatukset. Hän teki useita pitkiä lenkkejä päivässä ja suunnitteli aamuisin, mitä päivän aikana tekisi ja missä järjestyksessä.

Joskus veden juominenkin tuntui mahdottomalta.

”Minulla oli pakonomainen tarve kontrolloida mahdollisimman hyvin kaikkea, mitä teen”, Henna sanoo.

”Kun syöminen oli jo niin kontrollissa, ettei mistään pystynyt vähentämään, sairaus alkoi vaikuttaa ihan joka asiaan. Kun kävelin linja-autopysäkille, laskin jokaisen askeleen. Askelia piti saada joka aamu saman verran.”

”En halunnut, että kukaan veisi minulta pois sitä, mihin olin tottunut.”

Henna alkoi ostaa suurempia vaatteita ja valehdella vanhemmilleen, että oli juuri syönyt kaverilla. Hän ei salannut syömishäiriötä siksi, että olisi hävennyt, vaan suojellakseen tapaa, josta oli tullut tuttu ja turvallinen.

Jos joku saisi tietää, pitäisi lopettaa.

”En halunnut, että kukaan veisi minulta pois sitä, mihin olin tottunut.”

”Tuntui, että minun pitää suojella syömishäiriötä. Että se on ainoa asia, joka ymmärtää minua, ja jota minä ymmärrän. Tiesin, että kukaan muu ei ymmärtäisi.”

Isä haki apua

Henna oli 17-vuotias lähihoitajaopiskelija, kun hänen isänsä sai puhelun. Soittaja oli Hennan työharjoittelupaikan työnantaja, joka halusi tietää, miksi Hennaa ei ollut näkynyt.

Hennan oli pakko kertoa: siksi, että hän oli alkanut pyörtyillä eikä pysynyt oikein pystyssä.

Sen kertominen oli tavallaan helpotus.

”Enää ei tarvinnut salailla tai valehdella.”

”Samaan aikaan sisäinen ääni sanoi, että ethän sinä voi lopettaa. Et ole mitään ilman syömishäiriötä.”

Isä vei Hennan mielenterveystoimistoon, ja paranemisprosessi alkoi. Henna sai mielialalääkityksen ja kävi säännöllisesti puhumassa mielenterveystoimistossa ja ravitsemusterapeutilla. Hänellä todettiin keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, anoreksia ja bulimia.

Vaikka Henna oli itsekin tiennyt, ettei kaikki ole hyvin, sairastumista oli vaikeaa myöntää.

”Tavallaan halusin sairaudesta eroon, koska olin jo niin huonossa kunnossa. Öisin en välttämättä saanut nukuttua, koska ahdisti niin paljon. Olisi pitänyt koko ajan tehdä vatsalihasliikkeitä.”

”Samaan aikaan sisäinen ääni sanoi, että ethän sinä voi lopettaa, et pysty siihen. Et ole mitään ilman syömishäiriötä.”

Vaikeinta oli nähdä vanhempien huoli.

”Aina ennen käänsin ajatukset itseeni ja syömishäiriöön, mutta kun näin, kuinka paljon se satutti ja pelotti vanhempiani ja läheisiäni, ymmärsin, kuinka vaarallista se on.”

Koska Henna oli kasvanut syömishäiriön kanssa, paraneminen alkoi kunnolla vasta, kun hän lakkasi pitämästä sairautta osana itseään.

”Tajusin, että sairaus ei ole minä. Sitä vastaan oli helpompi taistella, kun sitä ei pitänyt omana luonteenpiirteenään.”

Kolme parasta

Tällä hetkellä Henna tuntee itsensä terveeksi. Hänen ei ole tarvinnut käydä punnituksissa kahdeksaan vuoteen.

Joskus kun oikein ahdistaa, tulee vieläkin tarve päästä lenkille.

”Menen silloin luontoon ja hengittelen rauhassa. Jo ulkona olo riittää.”

”Syömishäiriö oli niin monta vuotta tapani käsitellä hankalia asioita. Se tulee välillä vieläkin selkärangasta. Että hei, näin sinä olet ennen tällaisen tilanteen hoitanut.”

”Kiinnitän huomiota siihen, miten puhun lasten kuullen itsestäni, heistä ja muista ihmisistä.”

Koska Henna sairastui hyvin nuorena, hänen kehollaan ei ollut teini-iässä tarpeeksi voimia kasvaa ja vahvistua. Seuraukset näkyvät vieläkin: Hennalla on nivelkipuja, heikot luut ja melkein aina kylmä. Hampaiden korjaamiseen on mennyt paljon aikaa ja rahaa.

Myös Hennan esikoisella on ollut ongelmia luuston ja hampaiden kanssa.

”Kun hän syntyi, minun kroppani tarvitsi vielä rakennusaineita itselleen. Niistä ei välttämättä riittänyt toiselle kaikkea, mitä piti. Ei sellaista osannut nuorena ajatella.”

Henna on päättänyt, ettei koskaan mollaa ulkonäköään lastensa kuullen. Aina kun hän kuulee jonkun arvostelevan toisen ulkonäköä, hän sanoo lapsilleen: Noin ei saa sanoa. Jokainen on hyvä, minkä kokoisena hyvänsä.

”Kiinnitän huomiota siihen, miten puhun lasten kuullen itsestäni, heistä ja muista ihmisistä. En halua, että lapsilleni tulee sellainen olo, että kun itsellä on huono päivä, voi dissata toista.”

Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Henna ja lapset listaavat kolme parasta sinä päivänä tapahtunutta asiaa.

Juuri nyt ne ovat tällaisia:

Kavereiden kanssa olo. Äidin hyvä ruoka. Se, että ollaan yhdessä.

Kaunis ilma. Lasten kanssa olo. Se, että jaksoin hoitaa asioita, vaikka väsytti.

Kaverit. Äidin syli. Se, että kaikesta voi puhua.
 

”Vaikka kutsun Ristomattia ukkeliksi, hän on sielultaan ikuinen Hannu Hanhi, jonka villeimmätkin ideat onnistuvat”, Eeva Mela sanoo.
”Vaikka kutsun Ristomattia ukkeliksi, hän on sielultaan ikuinen Hannu Hanhi, jonka villeimmätkin ideat onnistuvat”, Eeva Mela sanoo.

Palvelutaloon muuttanut Ristomatti Ratia, 76, käy yhä joka päivä toimistollaan. Siellä on ystävä Eeva Mela. Hän muistaa ne asiat, joita Ristomatti ei enää muista.

Laitapas lapaset käteen, Eeva Mela kehottaa.

”Kannattaa vetää takin vetskari ylös, ulkona on kylmä. Onhan puhelin mukana?” hän jatkaa.

Ristomatti Ratia on lähdössä toimistolta.

”Menen tästä taas välillä kotiin. Heippa.”

Kotiin,...