Toimittaja Ulla Ahvenniemen nimikirjoitusten keräily alkoi Kekkosesta.

Joskus elämässä on vaiheita, jolloin tulee miettineeksi peruskysymyksiä. Sitä, mitä tekisi, jos voittaisi lotossa päävoiton. Tai mitä omaisuuttaan pelastaisi tulipalosta. Minä pelastaisin nimikirjoitukseni.

Kirkkain helmeni on Urho Kekkonen. Syksyllä 1980 Kekkonen oli täyttämässä 80 vuotta ja minä olin 8. Lähetin tasavallan presidentille piirtämäni onnittelukortin, enkä osannut kuvitella, että hän vastaisi siihen. Nimikirjoitus oli aito ja itse kirjoitettu, ei mikään kopio, tarkistin sen.

Muutama vuosi myöhemmin Mauno Koiviston synttärikortin kanssa meni jo taktikoinniksi. Halusin vain toisenkin tasavallan presidentin nimikirjoituksen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pääasiassa keskityin kuitenkin misseihin. Seija Paakkolaa odotin Olarin Sestossa, Anna-Liisa Tilus jakoi nimikirjoituksia Tapiolan Sokoksessa. Sari Aspholmin ja Nina Rekolan kanssa oli käydä hullusti. Heillä ei ollut kortteja eikä minulla paperia, mutta hätä ei ollut sen näköinen: ostin karkkiosastolta Tupla-patukan ja pyysin nimikirjoitukset aluspahviin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun kuulantyöntäjä Reijo Ståhlberg tuli puhumaan ala-asteemme juhlasaliin, samettihousujeni taskussa oli kuulakärkikynä ja kirjepaperi.

Vähän yllätyin, kun tv:stä tuttu konstaapeli Reinikainen kirjoittikin korttiinsa Tenho Saurén.

Kerron perheelleni tämän kaiken ­– voihan olla, että en ole itse paikalla juuri silloin, jos tulee tulenpalava kiire.

Tytär ei osaa arvostaa tulevaa perintöään pätkääkään. Hän nauraa Reijo Ståhlbergilleni, vaikka mies on sentään kolminkertainen EM-hallikisojen kultamitalisti.

Mies sentään kiinnittää kellarin kattoon palovaroittimen, laittaa vielä eteiseenkin kaiken varalta. Ei tosin minun ja nimikirjoituksieni vuoksi, vaan talon lopputarkastuksen takia.

Jos lottovoitto tulee, maksamme talon. Sitä odotellessa yritämme välttää sen tulipalon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla