Vaikka joutuisi kodittomaksi ja tottuisi elämään keskikaljalla ja sokerinpaloilla, oman lapsen ikävöimiseen ei totu koskaan, sanoo vuosien kodittomuudesta selvinnyt Reijo Pipinen.

Asunnottomuus ei ole ihmisen ominaisuus.

Kadulle voi päätyä kuka tahansa, rekkakuski tai professori. On typerä väärinkäsitys, että kaikki kodittomat olisivat alko­holisteja tai narkkareita. Eivät ole.

En minäkään ollut. Olin kyllä tehnyt vääriä valintoja: jättänyt menemättä oppikou­luun, koska halusin muka ammattiurheilijaksi, ja tyrinyt kaksi avioliittoa. Mutta oli elämässäni hyvääkin: kuusi hienoa lasta, vesipallon Suomen mestaruus ja automaalarin koulutus.

Kurjuus alkoi 2001, kun jäin työttömäksi ja minulle tuli kolmas ero. Avovaimoni heitti minut ulos täysin varoittamat­ta. Yhtäkkiä seisoa möllötin pihalla muovikassi kädessä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pahinta oli, ettei ex-avovaimoni antanut minun tavata iltatähteäni, ihanaa pikkutyttöäni. Aloin juoda, jotta tuska lie­ventyisi. Keskikaljasta tuli tuttipulloni, ja siitä syytän vain itseäni. Majailin vuosia asuntoloissa. Jaoin kymmenen neliön soppeni tuntemattoman tyypin kanssa, ja yhteen vessaan jonotti aina kahdeksan äijää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Asuntolan möly ja yksityisyyden menettäminen olivat minulle järkytys. En ollut koskaan ennen elänyt ilman perhettä.

Yksinäisyys on pahempaa kuin nälkä.

Kun olin koditon, saatoin elää monta päivää pelkillä sokerinpaloilla. Roskiksista en ruokaa tonkinut, mutta moni muu Suomen yli 8 000 asunnottomasta tonkii. Useimpina päivinä söin pelkkää riisiä.

Nälkään tottuu. Lopulta sitä ei enää tunne, eikä se edes häiritse. Ennen kuin jäin asunnottomaksi, painoin 92 kiloa. Yhdeksän kuukauden kodittomuuden jälkeen pai­noin 67 kiloa. Oloni oli yhtä kevyt kuin vesipalloiluvuosinani.

Päivät kuljeskelin pitkin katuja. Olin pirun yksin. Mielestä­ni ansaitsin sen, pidin itseäni niin arvottomana. Mutta ihmi­nen en lakannut olemasta kadullakaan. Kaipasin yhä lapsiani, mietin kehitysvammaista poikaani ja toista poikaani, joka kuoli 18-vuotiaana leukemiaan. Naisystävästäkin haaveilin. Ketään en uskaltanut vikitellä, sillä tiesin, ettei kukaan selvä­päinen nainen halua treffailla alkoholistien asuntolassa.

Yksi­näisyyteen ei totu. Se on pahempaa kuin nälkä.

Kun ero yllättää, moni mies on pulassa. Naisille on turvatalo­ja, mutta miehetkin tarvitsisivat oman kriisikeskuksen. Sellai­sen, joka on auki 24 tuntia vuorokaudessa, ja jonka aulassa ei örise pelkkiä alkoholisteja. Pahimmassa syrjäytymisvaarassa ovat nuoret miehet.

Asuntolassa ei voi raitistua.

En haluaisi Suomeen yhtään asuntolaa. Kun moniongelmaiset ihmiset kerätään samaan asuintaloon, seuraa vaikeuksia. Ovat­han juopot silloin kätevästi pois silmistä, mutta raitistuminen on mahdotonta, jos kaikki ympärillä kännäävät. Ajattele itse: miten jaksaisit, jos jokainen naapurisi olisi alkoholisti? Pitäisi varmistaa, että samassa kerrostalossa asuu lapsiperheitä, maa­hanmuuttajia, entisiä kadunmiehiäkin. Mitä jyrkemmin yhteis­kuntaluokat eriytyvät, sitä pahemmin ihmiset oireilevat.

Raitistuin lokakuussa 2005. Päässäni oli jäljellä vielä muu­tama harmaa aivosolu, joiden ansiosta sain itseni pakotettua kuntoutukseen.

Jos olisin jatkanut juomista, en olisi enää hengissä. Raitistumiseeni oli yksinkertainen syy: halusin sittenkin elää.

Vartijat tarvitsevat psykologista koulutusta.

Olen nähnyt omin silmin, kuinka väkivaltaisesti ja halveksi­vasti monet vartijat kohtelevat kodittomia. Siksi vartijoiden koulutukseen pitäisi lisätä psykologian oppitunteja.

Alkoholi on myrkky. Jos se keksittäisiin nyt, sehän kiellet­täisiin heti! Viina tuhoaa aivot ja ylläpitää asunnottomuutta. Miksi alkoholin myyjät eivät joudu vastuuseen?

Reijo, muutit omaan vuokrayksiöön vuonna 2009. Mikä kodissasi on parasta? 

"Oma rauha ja lämmin patteri. Tuntuu hienolta, että ovessa on sukunimeni ja vain minulla avaimet lukkoon. Mutta parasta on se, että voin kutsua viimein lapseni kylään."

Sisältö jatkuu mainoksen alla