Nykymies on muuttunut, mutta nuoret naiset motkottavat samoista aiheista kuin äitinsä 1970-luvulla, väittää psykologi Hannele Törrönen.

Miesten vähättely alkaa jo päiväkodissa.

Kun kolme poikaani kävivät 80-luvulla päiväkotia, jouduin ratsaamaan heidän reppunsa perjantaisin. Silloin lapset saivat viedä tarhaan oman lelunsa. Tai siis tytöt saivat. Poikien lempilelut oli kielletty. Tarhantätien mielestä ne tekivät pojista sotahulluja. Tarkistin reput, jotta poikani eivät salakuljettaisi Batman-ukkeleitaan tai mummonsa ompelemia supermiesviittoja.

Silloin mietin ensimmäistä kertaa, mikä tätä naisten maailmaa riivaa. Miksi nainen näkee viattomuuden itsessään ja pahuuden miehessä?

Supersankarin tarina on aina sama: nynny saa taikavoiman ja muuttuu vahvaksi. Se tarina vastaa täydellisesti pienen pojan sisäistä maailmaa. Kotona annoin poikieni ravata miekkojen kanssa. Ei heistä sotahulluja tullut. Yksikään ei ole käynyt armeijaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Miehet ovat muuttuneet, naisten valitus ei.

Nuoret suomalaismiehet osaavat keskustella ja osallistuvat kotitöihin. He ovat aivan erilaisia kuin isänsä, joiden ihmissuhdetaitoja vaimoilla on perheneuvoloissa tapana luonnehtia puutarhatonttutasoisiksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Siksi kummastelen, miksi kolmikymppisten naisten suusta kuuluvat samat kommentit kuin 1970-luvulla: ”Se ei puhu. Se ei tee mitään.”

Miten niin ei puhu? Mitä jäi tekemättä? Kuka tekemiset määrittelee?

Miehet ovat muuttuneet. Miksi naisten puhe ei muutu?

Nuoret naiset oppivat miesten mollaamisen äideiltään.

Nuorten naisten motkotus periytyy suoraan meiltä äideiltä, mummoikäisten sukupolvelta. Olemme valuttaneet tyttäriimme tunkkaisia ajatusmalleja miehistä.

Toivoisin, että nuoret naiset ymmärtäisivät, miten erilaisessa maailmassa heidän äitinsä ovat kasvaneet. Kun olin lukioikäinen, tarjolla ei ollut kunnon ehkäisyä. Tytöistä kasvatettiin seksikammoisia, raskauden pelko oli valtava. Pojista sanottiin, että ”ne haluavat vain sitä yhtä”.

Nyt me mummot olemme tartuttaneet vanhanaikaisen mieshöpinämme nuorempiinkin. Mummot ohoi, on aika oikaista väärinkäsitykset!

Naista riivaa ikuinen mankeloimispakko.

Kun olin nuori äiti, tunnustin ystävättärilleni kuiskaten, että ”mä en muuten mankeloi”. Se tuntui kapinalliselta. Vielä 1970-luvulla jokainen nainen mankeloi lakanansa, vaihtoi kesä- ja syysverhot ja leipoi pullansa itse.

Pelkään, että mankeloimispakkomme on periytynyt nuorille naisille. He eivät mankeloi lakanoita vaan itseään. On oltava trimmattu kroppa, täydellisesti sisustettu koti ja sushireseptit hallussa. Ylimitoitetut vaatimukset seuraavat naista sukupolvesta toiseen.

Me äidit olemme tainneet unohtaa hehkuttaa tytöille, miten paljon naisena olemiseen kuuluu myös iloa.

Nauti jo, nainen!

Muistan, kuinka minua otti päähän, kun pikkupoikani ja ex-mieheni lojuivat sohvalla. Tajusin, että minua pännii vain siksi, että lepääminen on minulle itselleni vaikeaa. Kunpa me naiset oppisimme hellittämään.

On totta, että suomalaisnaisten asemassa on kohennettavaa. Työelämässä on syrjintää eikä samapalkkaisuus toteudu.

Muistammeko, miten huimasti asemamme on parantunut? Nyt on aika hengähtää. Nautiskella siitä, miten hirmuisen hauskaa on olla nainen.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla