Anoppi syyllistää ex-miniää siitä, ettei näe lapsenlastaan riittävän usein.

Olen päälle 3-kymppinen nainen, eronnut ja yhden lapsen yksinhuoltaja. Aloin seurustella ex-mieheni kanssa nuorena. Naimisissa ehdimme olla muutaman vuoden. Sitten mies halusi erota. Se oli minulle shokki, varsinkin kun mies ei halunnut keskustella asioista kanssani. Kävimme pariterapiassakin minun aloitteestani. Miehen mielestä terapeutin piti saada minut ymmärtämään, että hän haluaa erota.

Kun miehen avioeroaikeet paljastuivat, tulinkin raskaaksi. Halusin pitää lapsen. Avioero astui lopullisesti voimaan pari vuotta sitten. Käytännössä olen ollut koko ajan lapseni kanssa kahden, mies ei osallistunut hoitamiseen juuri mitenkään.

Alusta asti minua häiritsi anoppini tunkeileva käytös. Hän halusi tulla jatkuvasti käymään luonani ja tyrkytti lastenhoitoneuvojaan, joista osa oli auttamatta vanhentuneita. Tuli tunne, etten hänen mielestään osannut tehdä mitään oikein. En saanut edes imettää rauhassa, kun anoppi tuli samaan huoneeseen vahtimaan. Yritin sanoa hänelle, etten ihan osaamaton ole. Työssäni olen lasten kanssa tekemisissä, ja mielestäni maalaisjärjellä pärjää aina. 

Jo seurustelumme aikana purin miehelle mieltä siitä, että anoppi osteli meille tavaroita kysymättä mielipidettämme. Tuli kirjahyllyä, mattoa jne. Miehen mielestä minun olisi pitänyt olla kiitollinen, että saamme tavaroita.

Tein sen virheen, että eroprosessin ollessa päällä purin anopille tuntojani. Toivoin ehkä kuuntelijaa. Hän ohitti sanomiseni toteamalla, ettei osaa sanoa mitään. Joskus asioitani oli kerrottu eteenpäin.   Lapsen syntymän jälkeen lakkasin olemasta. Minulle neuvoja kyllä tyrkytettiin, mutta kaikki, mitä sanoin, ohitettiin eikä toiveitani kuunneltu. Joka viikonloppu minun olisi pitänyt ottaa anoppi kylään, ja kun joskus kielsin tulemasta, minulle suututtiin.

Lapsi täyttää pian 3 vuotta. Asumme nykyään anopin kanssa samalla paikkakunnalla. Hän on syyllistänyt minua siitä, että ei näe lapsenlastaan tarpeeksi usein. Hän syytti aikoinaan minua myös siitä, että käytän lasta kiistakapulana erossa. Suoraan sanottuna ei hirveästi tee mieli olla anopin kanssa tekemisissä kaiken tämän jälkeen. Keskustelusta hänen kanssaan ei tahdo tulla mitään, saan ihan yksikseni jutella. En myöskään halua, että lapsi hukutetaan tavaroihin, ja olenkin surutta joko myynyt tai kierrättänyt eteenpäin kaikki turhat lelut.

Olen sitä mieltä, että avioero oli aikanaan oikea ratkaisu. Olen käynyt terapiassa purkamassa asioita, myös anoppiin liittyviä. Minulla on oikeus omaan elämään, ja haluan olla lapseni kanssa mahdollisimman paljon, sillä hän on vielä pieni. Enää en pode huonoa omaatuntoa, jos sanon mielipiteeni anopille suoraan.

Mikä hauskinta, minun ja ex-mieheni välit ovat lähentyneet viime aikoina, ja mies osallistuu lapsen hoitoon eri tavalla kuin ennen. Anopille se tuntuu olevan vaikea pala, varsinkin kun poikansa ei käykään aina häntä tapaamassa, vaan tulee meidän luoksemme.  

Onnellinen kriisin jälkeen