Surullisena kuuntelen ihmisiä, joiden mielestä vanhemmuus ja lapsen saaminen ovat olleet parasta, mitä heille on tapahtunut. Itse olen miettinyt, onko kaikki kokemani ollut sen arvoista.

Minulla ei koskaan ollut vauvakuumetta, mutta mieheni halusi lapsen. Lapsen saaminen tuntui siinä elämäntilanteessa sopivalta, ja tulinkin helposti raskaaksi. Raskausaika sujui hyvin, mutta äitiysloman aikana aloin ahdistua. Väsyin lapsen hoitoon. Lapsen isä uppoutui töihinsä, enkä saanut häneltä apua. Neuvolassa minulta ei kertaakaan kysytty, kuinka jaksan. Kun lapsi oli pieni, jouduin pariin otteeseen uupumuksen ja masennuksen vuoksi sairauslomalle. Rämmin syvässä suossa yksin.
Parisuhteemme voi huonosti, ja lopulta kävi ilmi, että mies oli vuosien varrella pettänyt useita kertoja. Pettämisiin liittyi sellaisia piirteitä, etten voinut jatkaa avioliittoa. Lapsellemme tuli kaksi kotia.
Nyt lapsellamme on todettu aspergerpiirteitä. Kaverisuhteiden luominen on ollut vaikeaa, ja hän on joutunut koulukiusatuksi. Huoli lapsen pahasta olosta ahdistaa minua ajoittain paljon. Hän suree kavereiden vähyyttä ja sitä, ettei kelpaa joukkoon. Ainut, mitä voin tehdä, on kuunnella häntä ja yrittää tukea.
Apua on haettu perheneuvolasta, lastenneurologilta ja koulupsykologilta. Ainut valopilkku on ihana opettaja, josta olen kiitollinen.
Jos olisin nuorempana nähnyt kristallipallosta, mitä tulevaisuudessa on, olisin päättänyt jäädä lapsettomaksi. Kukaan ei ansaitse sellaista lapsuutta, jota oma lapseni on joutunut elämään. Minä en ole kyennyt parempaa hänelle tarjoamaan.
Särkynyt äiti

Takaisin lukijakirjeisiin pääset TÄSTÄ.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla