Kiitos vanhemmille vahvasta itsetunnosta, joka auttoi selviytymään.

Vammaiset joutuvat jatkuvasti taistelemaan ihmisarvonsa puolesta. Erilaisuus pelottaa ja vieroksuttaa niin sanotusti normaaleja. Eniten erilaisuuden kanssa joutuu kuitenkin kamppailemaan vammainen itse.

Olin vammainen lapsi. Näin aikuisten ilmeet ja kuulin äänenpainot.Tajusin olevani erilainen.

Vammaisen lapsen vanhempien on tietysti vaikea hillitä reaktioitaan, koska hekin olisivat halunneet ’normaalin’ lapsen. Ensimmäinen ratkaiseva tienhaara on se, miten vanhemmat suhtautuvat lapseen ja lasta vieroksuviin ihmisiin.

Minun vanhempani antoivat minulle onnekseni rakkautta, joka hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Yhtä tärkeää oli, että he kohtelivat minua säälittä ja samalla lailla kuin terveitä sisaruksiani. Koin olevani yksi joukosta, yhtä tärkeä kuin muut.

Vammaisen itsetunto rakentuu lapsuusvuosina. Silloin on löydettävä selviytymiskeinot ja välineet elämään. Koska tulin lapsena kohdelluksi samalla lailla kun sisarukseni, en ajatellut olevani erilainen ennen kuin aloin kulkea kodin ulkopuolella, koulussa ja opiskelemassa. Vahva itsetunto auttoi minua, enkä hyväksynyt muista poikkeavaa kohtelua.

Toki kirpaisi, kun näin ihmisten katseet ja kuulin haavoittavia sanoja. Selvisin niistä ajattelemalla, että minulla on samanlainen ihmisarvo ja oikeus olla olemassa kuin muillakin.

Se ei ole itsestäänselvyys. Monissa maissa ennen ja jossain vielä nykyisinkin jätetään vammaiset lapset heitteille. Heille ei anneta mitään arvoa.

Nyt talouslaman myötä vammaisten tukitoimia puretaan vaivihkaa. On paljon vammaisia, jotka pystyvät elämään itsenäisesti ja tekemään töitä, mutta jotka tarvitsevat vammansa takia apuvälineitä, kuljetusta tai avustajia. Siinäkin on lopulta kyse ihmisarvosta ja oikeudesta elämään, vaikkei ihminen normaaliuden mittaa täyttäisikään.

Jokainen voi myös itse tarkkailla, miten kohtaa vastaan tulevia vammaisia. Väistätkö? Vammaiselle vieroksumaton kohtaaminen voi olla elämän ja kuoleman kysymys.

Käy kohti

Huom. Kun kommentoit kirjettä, laitathan itsellesi nimimerkin, kiitos!

Ajattelen kauhulla sitä, kun äidistä aika jättää ja minä joudun käymään läpi kaikki hänen kaappinsa ja komeronsa.

Äitini kerää tavaraa ja varsinkin astioita. Hän rakastaa huutokauppoja ja kirpputoreja ja on hamstrannut astioita vuosikymmenien ajan.

Nyt äiti sanoi, että täytyy ostaa uusi kaappi, kun astiat eivät mahdu enää vanhoihin. Totesin, että jos eivät omakotitalon komerot ja kaapit riitä, sitten on syytä karsia tavaroita, ei ostaa lisää kaappeja. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa.

Sanoin äidille, että myy nuo tavarasi, saat hyvä rahat ja voit käyttää ne vaikka matkustamiseen. Seitsemänkymppisenä hän vielä pystyisi matkustelemaan. Kaapeissa on muun muassa Arabian astioita, joista saa nyt hyvät rahat. Mutta äiti ei raaski luopua mistään.

Itse en kerää mitään ylimääräistä. Jos ostan jotain uutta, laitan vanhan menemään. Ajattelen kauhulla sitä, kun äidistä aika jättää ja minä joudun käymään läpi kaikki hänen tavaransa. Eikö olisi parempi, että hän setvisi kaappinsa itse?

Miialiia

Vierailija

Lukijan kirje: Äiti hamstraa tavaroita

Äläpä viitsi halveksia äitisi harrastuksia. Todella vastenmielinen kirjoitus. Päätä jo nyt, että tilaat jonkun ulkopuolisen siivoojan kuolinpesän varoilla suorittamaan tyhjennys, niin ei tarvitse äitisi elinaikana tuollaisella asialla häntä vaivata. Eivät kaikki halua matkustella, ja äitisi saanee tehdä rahoillaan ja kaapeillaan niitä asioita, joista itse tykkää. Keräily ja sisustus on harrastus siinä missä matkustelukin. Jos itse tykkäät matkustella niin matkusta, mutta anna äitisi olla kuka...
Lue kommentti
Pientå rajaa

Lukijan kirje: Äiti hamstraa tavaroita

Olen samaa mieltä edellisen vierailijan kanssa, että äidin kasvattaminen (varsinkaan enää tuossa vaiheessa) ei kuulu lapsen tehtäviin. Ymmärrän toki pointtisi yleisemmällä tasolla. Mutta jos äitisi ei pyydä sinua maksamaan keräilyjensä kuluja, ei sinulla pitäisi olla nokan koputtamista hänen harrastuksiinsa. Jos oma lapsesi tekisi saman, tuskin pitäisit neuvoista, toruista ja opastuksesta. Jätä vain pesä sitten joskus ammattilaisten siivottavaksi.
Lue kommentti

Minulla on takana kymmenen vuotta epäonnistumista, enkä osaa enää unelmoida mistään.

Sitä alkaa elämässä pikkuhiljaa katkeroitua, kun elämä tuntuu aina ottavan enemmän kun antavan. Mietin, miksi edes yritän yhtään mitään, kun unelmani murskautuu heti alkumetreillä. Minulla on takana kymmenen vuotta epäonnistumista.

En osaa enää unelmoida. Olen täydellisen uupunut. Olen kyllästynyt siihen, että olen vain taakkana kaikille, sillä en kelpaa edes töihin. Nykyään mielenterveytenikin on jo niin huono, etten töihin edes pystyisi. Mietin, miksi pitää lyödä lyötyä?

Lopen uupunut

Stemppiä

Lukijan kirje: En elä elämääni, olen vain olemassa

Joskus käy niin, että itse torppaa unelmansa omilla tiedostamattomilla ajatusmalleilla. En sano että nyt olisi niin, mutta sekin on aina pohdinnan paikka. Olenko tehnyt aidosti kaikkeni saavuttaakseni tyytyväisyyden? Vai olenko pyrkinyt oikotietä onneen, niitä kun ei ole kuin saduissa. Olenko todella ollut valmis näkemään unelmani todellisuudessa, vai vain epämääräisinä muuttuvina ajatuksina jostakin paremmasta? Unelmia pitää tavoitella, tehdä suunnitelma, uskoa niihin ja ottaa pieni askel...
Lue kommentti