Hylkäsin sinnikkään herran, kunnes hän ei enää tullut. Nyt kaduttaa.

Erosin pitkän avioliiton jälkeen miehestäni. En enää jaksanut. Viimeisten avioliittovuosieni aikana inhosin kaksilahkeisia perusteellisesti.

Nuorempana olin herkkä ihastumaan, mutta en uskaltanut lähestyä ihailuni kohdetta, koska yleensä niin sanotusti kurkotin kuuhun. Kun kohtasin tulevan mieheni, en rakastunut oikopäätä. Aikaa kului, muutimme yhteen, menimme naimisiin ja meille syntyi lapsi. Siinä eleltiin köyhyysloukussa, lainoja maksellen, isompaan asuntoon vaihtaen. Lopulta päädyimme rakentamaan omakotitalon.

Se oli virhe. Miehen alkoholinkäyttö repesi rakentamisen aikana. Ei auttanut hyvä eikä paha, huutaminen tai kaunis puhe. Annoin miehelleni kaksi vuotta aikaa miettiä. Kun päätös lopulta syntyi, oli kuin juna olisi lähtenyt asemalta liikkeelle. Eromme jälkeen alkoi hänen lopullinen alas menonsa. Hänen uudelle kumppanilleen maistui alkoholi vieläkin paremmin kuin hänelle. Miestäni myös käytettiin hyväksi, ja hänen omaisuutensa hupeni.

Itse hylkäsin vuosi toisensa perään erään sinnikkään herran. En uskaltanut ryhtyä leikkiin. Vuosi sitten hän taas ilmestyi kuvioihin. Jos olisin tajunnut, mitä hänen eleensä ja ilmeensä tarkoittivat, olisin toiminut toisin. Hän käyttäytyi kuten minä, vihjaillen, mutta ei tyrkyttänyt itseään. En saa koskaan tietää, olisiko hän menetellyt toisin, jos olisin uskaltanut mennä puolitiehen vastaan.

Viime syksynä, kun tajusin, etten näe häntä enää koskaan, aloin murehtia. Vuoden vaihteessa sairastuin rintasyöpään. Kerroin naapurille sairastuneeni, ja hän tokaisi, että mitäs sinä olet murehtinut, kun itsesi sairaaksi olet saanut? Ottakaa tästä opiksi ja tarttukaa onneen, kun se on saatavilla.

Nyt jo eläkkeellä oleva mummeli