Olisiko joskus aiheellista jättää lapsenlapsipuheet vähemmälle?

Nauroin joskus sille vitsille, että maailman nopein liike on, kun mummi kaivaa lastenlasten kuvat esiin. Nyt tajuan, että se on tosiasia, ei mikään vitsi. 

Olen eronnut vuosia sitten ja minulla on yksi tytär. Hänellä on sairastanut niin, ettei voi saada lapsia. Minusta ei siis tule koskaan mummoa.  

Ystäväni surkuttelevat asiaa. Heistä yhä useammalla alkaa olla lapsenlapsia, eikä minun tilanteeni estä heitä kuitenkaan esittelemästä lastenlastensa kuvia. Vain jos olen kahdestaan jonkun ystäväni kanssa, hän välttää aihetta. Mutta jos paikalla on useampia, kohta alkaa se loputon puhe lapsenlapsista. 

Tunnen itseni niissä tilanteissa yksinäiseksi ja syrjäytetyksi. Olen alkanut vältellä ystävien tapaamista isommassa porukassa, vaikka ennen viihdyin hyvin ystäväjengissä. Ajattelen kammolla vanhenemista, sillä vanhuuteni alkaa näyttää hyvin yksinäiseltä, jos etäännyn tämän vuoksi ystävistäni, eikä niitä lapsenlapsiakaan tule.   

Ei yksin mutta yksinäinen

Huom! Kun kommentoit kirjettä, laitathan itsellesi nimimerkin, kiitos.