Kirjoittaja tuntee itsensä hylätyksi, kun aikuiset lapset muuttavat pois kotoa.

Poikani kävi  viime vuonna armeijan. Sieltä päästyään hän sai töitä sadan kilometrin päästä kotoa, ja muutti sinne. Tyttäreni kirjoittaa ylioppilaaksi ja hänkin suunnittelee jo täyttä vauhtia muuttavansa sen jälkeen pois kotoa.

Minä en meinaa kestää edes ajatusta, että toinenkin lapsi lähtee. Yritin houkutella poikaa etsimään töitä lähempää kotoa. Sanoin, että saisi asua tässä edullisesti, ja hän voisi säästää rahaa asuntoon. Mutta poika halusi lähteä.

Ystäväni juhli, kun viimeinen lapsi muutti omaan asuntoon. En ymmärrä häntä. Ajatuskin tyhjästä kodista ilman lapsia tekee minut sanomattoman surulliseksi. Olen päinvastoin tehnyt kaikkeni, että he viihtyisivät kotona. Kouluaikana en vaatinut heiltä juuri mitään. He saivat keskittyä rauhassa läksyihinsä ja harrastuksiinsa. Nyt kun toinen on lähtenyt ja toinen lähdössä, koen tulleeni jotenkin petetyksi. Tunnen oloni hylätyksi.

Koti ei tunnu kodilta ilman lapsia. Mitä se on enää? Kahden vanhemman yksinäinen, ankea kolo. Minua itkettää. Tuntuu kuin elämäni olisi ohi.

En kestä