Onko naisten tavoitteena miehen kuohitseminen tahdottomaksi nössöksi?

Kun kuuntelen naisten puheita miehistään, kauhistun usein puheen sävyä. Miten liitot voivat pysyä ollenkaan pystyssä, jos asenne kumppaniin on negatiivinen? Monen naisen tavoitteena tuntuu olevan henkinen kuohitseminen, miehen alistaminen tahdottomaksi nössöksi.

Kuitenkaan kukaan ei halua olla munattoman miehen kanssa. Eivät varmasti nekään naiset, jotka jatkuvasti teroittavat kuohintaveitsiään. Merkille pantavaa on myös, että mitä nuorempia naisia, sen ilkeämpiä puheita.

Parisuhteiden kaatumisille on tietysti syitä yhtä paljon kuin on liittojakin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana liitoissa näyttää kuitenkin lisääntyneen valtataistelu siitä, kumpi määrää.

Olettaisi, että liittoon ryhtyessään kumppanit sitoutuvat puhaltamaan yhteiseen hiileen. Käytännössä monet parit käyvät jatkuvaa kisaa niin pienistä kuin isommistakin asioista. Yllättävää kyllä, miehet antavat useimmiten periksi.

Valtataistelu näkyy myös toinen toisensa nälvimisenä vieraiden kuullen, ikään kuin haettaisiin naapurilta tukea omille ajatuksille: katso nyt, millainen tuo on. Seurassa oman puolison puheille tuhahdellaan ja ilmeillään. Kuitenkin kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että harva asia on niin rasittavaa kuin pariskunnan riitely muiden seurassa.

Naisten tasa-arvoistuminen on tuonut paljon hyvää suomalaiseen yhteiskuntaan. Mutta ei tasa-arvo tarkoita sitä, että naiset sen nimissä alistavat miehet. Itse en ainakaan halua elää munattoman miehen kanssa, joka tekee aina, mitä minä määrään. Nössöä miestä ei voi kunnioittaa.

Kestävässä parisuhteessa molempien on annettava tilaa toisen ajatuksille ja tavoille.Tarvitaan myös halua tehdä hyviä tekoja toiselle ja puhua kauniisti. Siitä kasvaa positiivinen noste. Nälviminen ja taistelu pomoudesta ovat varmin tae sille, että ennen pitkää liitto kaatuu.

Ne pienet teot

Huom. Kun kommentoit kirjettä, laitathan itsellesi nimimerkin, kiitos!

Ajattelen kauhulla sitä, kun äidistä aika jättää ja minä joudun käymään läpi kaikki hänen kaappinsa ja komeronsa.

Äitini kerää tavaraa ja varsinkin astioita. Hän rakastaa huutokauppoja ja kirpputoreja ja on hamstrannut astioita vuosikymmenien ajan.

Nyt äiti sanoi, että täytyy ostaa uusi kaappi, kun astiat eivät mahdu enää vanhoihin. Totesin, että jos eivät omakotitalon komerot ja kaapit riitä, sitten on syytä karsia tavaroita, ei ostaa lisää kaappeja. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa.

Sanoin äidille, että myy nuo tavarasi, saat hyvä rahat ja voit käyttää ne vaikka matkustamiseen. Seitsemänkymppisenä hän vielä pystyisi matkustelemaan. Kaapeissa on muun muassa Arabian astioita, joista saa nyt hyvät rahat. Mutta äiti ei raaski luopua mistään.

Itse en kerää mitään ylimääräistä. Jos ostan jotain uutta, laitan vanhan menemään. Ajattelen kauhulla sitä, kun äidistä aika jättää ja minä joudun käymään läpi kaikki hänen tavaransa. Eikö olisi parempi, että hän setvisi kaappinsa itse?

Miialiia

Vierailija

Lukijan kirje: Äiti hamstraa tavaroita

Äläpä viitsi halveksia äitisi harrastuksia. Todella vastenmielinen kirjoitus. Päätä jo nyt, että tilaat jonkun ulkopuolisen siivoojan kuolinpesän varoilla suorittamaan tyhjennys, niin ei tarvitse äitisi elinaikana tuollaisella asialla häntä vaivata. Eivät kaikki halua matkustella, ja äitisi saanee tehdä rahoillaan ja kaapeillaan niitä asioita, joista itse tykkää. Keräily ja sisustus on harrastus siinä missä matkustelukin. Jos itse tykkäät matkustella niin matkusta, mutta anna äitisi olla kuka...
Lue kommentti
Pientå rajaa

Lukijan kirje: Äiti hamstraa tavaroita

Olen samaa mieltä edellisen vierailijan kanssa, että äidin kasvattaminen (varsinkaan enää tuossa vaiheessa) ei kuulu lapsen tehtäviin. Ymmärrän toki pointtisi yleisemmällä tasolla. Mutta jos äitisi ei pyydä sinua maksamaan keräilyjensä kuluja, ei sinulla pitäisi olla nokan koputtamista hänen harrastuksiinsa. Jos oma lapsesi tekisi saman, tuskin pitäisit neuvoista, toruista ja opastuksesta. Jätä vain pesä sitten joskus ammattilaisten siivottavaksi.
Lue kommentti

Minulla on takana kymmenen vuotta epäonnistumista, enkä osaa enää unelmoida mistään.

Sitä alkaa elämässä pikkuhiljaa katkeroitua, kun elämä tuntuu aina ottavan enemmän kun antavan. Mietin, miksi edes yritän yhtään mitään, kun unelmani murskautuu heti alkumetreillä. Minulla on takana kymmenen vuotta epäonnistumista.

En osaa enää unelmoida. Olen täydellisen uupunut. Olen kyllästynyt siihen, että olen vain taakkana kaikille, sillä en kelpaa edes töihin. Nykyään mielenterveytenikin on jo niin huono, etten töihin edes pystyisi. Mietin, miksi pitää lyödä lyötyä?

Lopen uupunut

Stemppiä

Lukijan kirje: En elä elämääni, olen vain olemassa

Joskus käy niin, että itse torppaa unelmansa omilla tiedostamattomilla ajatusmalleilla. En sano että nyt olisi niin, mutta sekin on aina pohdinnan paikka. Olenko tehnyt aidosti kaikkeni saavuttaakseni tyytyväisyyden? Vai olenko pyrkinyt oikotietä onneen, niitä kun ei ole kuin saduissa. Olenko todella ollut valmis näkemään unelmani todellisuudessa, vai vain epämääräisinä muuttuvina ajatuksina jostakin paremmasta? Unelmia pitää tavoitella, tehdä suunnitelma, uskoa niihin ja ottaa pieni askel...
Lue kommentti