Lapsena vammautunutta on alettu pilkata nyt vanhemmiten. Mitä tehdä?

Sairastin lapsena polion ja olen ontunut melkein koko ikäni. Kun tapaan uusia ihmisiä, he huomaavat kävelyni erilaisuuden. Jotkut uskaltavat jopa kysyä, mitä on tapahtunut. 

Olen luonnollisesti taistellut itsetuntoni kanssa etenkin nuorena. Koen kuitenkin olevani sinut vammani kanssa. Naimisiinkin pääsin ja sain kaksi lasta. En ole myöskään joutunut pilkan kohteeksi koulussa tai työelämässä. Vasta viimeisten parin vuoden aikana olen joutunut kokemaan vammani takia pilkkaa. 

Kuljen päivittäin päiväkodin ohi. Sen aitaan nojailee lähes aina lapsia. Usein, kun kävelen ohi, joku lapsista nauraa minulle, osoittelee sormellaan ja huutaa: ”Tulkaa kattoo, miten toi kävelee, hahhahhaa!” Kohta aidalla roikkuu useita lapsia kulkuani ilkkuen. 

Olen niin hämmentynyt, että en ole saanut sanotuksi mitään. Täti-ihmisenä voisin tietysti kasvattaa lapsia, mutta lamaannun, enkä saa sanaa suustani. Pihalla seisoskelee kuuloetäisyyden päässä lastentarhanopettajia, mutta kukaan ei puutu asiaan. 

Mihin on kadonnut tapakasvatus? Eikö kotona tai päiväkodissa enää opeteta lapsille, ettei erilaisuutta saa pilkata? Ymmärtäisin yhden kerran, mutta tuossa tarhassa pilkka näyttää olevan sääntö. Sen verran olen kuitenkin pitänyt kiinni itsetunnostani, että en ole lähtenyt kulkemaan kiertotietä.

Lyöty