Kolme kustannustoimittajaa kertoo, mikä heitä nauratti viimeksi. Mikä sinua on naurattanut töissä?

Hei kustannustoimittaja, mikä nauratti viimeksi?

”Kävimme illalla pimeässä ja sateisessa säässä katsomassa Eino Leino Taloa. Halusin nähdä sen vaikka pikaisestikin, mutta paikka oli tietysti kiinni. Tuntui kuin olisimme joitain nuorisorikollisia, jotka karauttivat pihaan rokin soidessa autossa. Mielikuva nauratti meitä, vaikkemme tehneet mitään väärää. Ainoa ilkikurinen asia, joka tuli mieleen, oli halu korjata kyltin viivavirhe.”
Hanna Pudas, Helsinki

”Taannoin yhdestä kirjasta päätettiin ottaa toinen painos. Siinä vaiheessa huomattiin, että kirjan takakannessa oli toisen, siis väärän, kustantajan logo omamme lisäksi. Kirjaa oli myyty koko ensimmäinen painos kenenkään huomaamatta. Vahingolle löytyi ihan järkeenkäypä selitys, mutta siinä kohtaa asialle ei voinut tehdä muuta kuin nauraa. Ja poistaa logo toisesta painoksesta.”
Maija Lähteenmäki, Helsinki

”Kustantamoon tarjotuissa käsikirjoituksissa on elämän koko kirjo: saa nauraa, itkeä ja ällistyä. Luin juuri dekkarikäsikirjoitusta, joka alkoi vauhdikkaalla takaa-ajokohtauksella. Kirjoittaja tunsi kuvaamansa ympäristön selvästi hyvin – ja äkkiä tajusin, että niin tunsin minäkin. Fiktiivinen Datsun heitti voltin ja rysähti tienpientareelle juuri anoppini ikkunan edessä.”
Lotta Sonninen, Helsinki

Lue myös, mikä sähkömiestä, kotisiivoojaa ja rehtoria nauratti viimeksi.

Näyttää siltä, että masennuksen kasvun ja uskonnollisuuden vähentymisen käyrät kulkevat tasatahtia.

Kansantaudiksi muodostuneen masennuksen syitä pohtivat nyt kaikki: ammattiauttajat, tutkijat, toimittajat ja tietysti masentuneet itse.

Odotan, että joku tutkisi tätä: Kuinka paljon masennuksen lisääntymiseen on syynä samaan aikaan Suomessa tapahtunut uskonnollinen maallistuminen? En tiedä. Kysyn, koska minusta näyttää siltä, että masennuksen kasvun ja uskonnollisuuden vähentymisen käyrät kulkevat tasatahtia.

Uskonnollisella ihmisellä on elämässään korkeampi voima, jonka varaan voi laskea. Uskonnoton ihminen on ehkä enemmän yksin. Voiko masennus johtua siitä?

Yksi näkökulma

Nykyisin korostetaan, ettei toisten ulkonäköä saa kommentoida? Miten sitten lapsille ja nuorille voi päivitellä heidän ulkonäköään heidän kuultensa?

Olen isokokoista sukua ja myös lapseni ovat isoja. Jo pienenä he saivat jatkuvasti kuulla ihmettelyä koostaan, kun aikuiset kuulivat lapsen iän.

Varsinkin murrosiässä jatkuva koon päivittely on ollut lapsille todella rassaavaa. Kun naapurin mies tuli käymään meillä, hän hohotteli eteisessä poikien kenkiä, että onpas siinä kanootteja.

Nyt on vuorossa 13-vuotias tyttäreni, joka vaivaantuu jatkuvasta pituutensa huomauttelusta. Hän on alkanut kulkea hartiat kyyryssä, vaikka eihän se lyhyemmäksi tee.

Nykyisin korostetaan, ettei toisten ulkonäköä saa kommentoida? Miten sitten lapsille ja nuorille voi päivitellä heidän kokoaan heidän kuultensa? Päivitelläänkö lasten lyhyyttä samalla tavalla?

Onpa täti itse lihava...

entinen pullukka

Lukijan kirje: Miksi lasten ulkonäöstä saa huomautella?

Tiedän tunteen. Olin lapsena pyöreä ja sain jatkuvasti kuulla ulkonäöstäni ja syömisistäni kommentteja sukulaisiltani. Isovanhempani, tätini sekä äitini kommentoivat, milloin näytin hoikemmalta ja, milloin olin taas pyöristynyt. Painoni tuntui olevan julkinen keskustelun ja kommentoinnin aihe. Se tuntui todella ikävältä ja häpesin itseäni ja olemustani usein. Itse en kommentoi millään tavalla kenenkään lapsen kokoa tai ulkonäköä. Minusta kenenkään ulkoisen olemuksen kommentointi ei ole...
Lue kommentti