Unelmat voivat toteutua, joten miksipäs eivät myös pelot, jos niitä kyllin kiihkeästi ajattelee.

"VIHDOINKIN TURVASSA!” huokaisi hyttynen, kun hevosen hirnumafärkkiin istahti.
Ja samanmoinen turva luuraa kotonakin, joka tapaturmatilastojen mukaan on
maankolkkamme vaarallisin paikka.

Tietoa ei käy hämmästely. Jokainen näet onnistuu aika ajoin hankkiutumaan
omituiseen onnettomuuteen kotonaan.

Joulun aikaan naapuriasunnossa asusteleva äitini meni noutamaan iljanteiselta
parvekkeelta jäähtymässä olleita porkkanalaatikoita. Naps vain, ja mamma nurin.
Joulumieli aleni, kun kylki muistutti pyhät saaristolaislimppua.

Meikätyttö puolestaan vaihtoi vähän aikaa sitten lamppua (ei limppua). Vanhassa
talossa on yhäti sokeripalat, ei pirtsakoita pistorasioita. Palli kaatui alta, jolloin
hätäpäissäni tarrauduin mistä kiinni sain, tässä tapauksessa sokeripalasta,
joka roikkui tietenkin sähköjohdoissa.

Ei muikean makea olo, kun makaa ykskaks lattialla sokeri sormissa.

SIINÄ ALIMMALLA TASOLLA loikollessani mieleen tuli yhtä sun toista pöljyyttä
vuosien varrelta. Kauan aikaa sitten, kun veljeni oli vielä pentuiässä, hän otti ja
pamautti puuvasarallaan akvaarion kylkeen.

Istuimme äidin kanssa keittiönpöydän ääressä ja makkaraleivät jäivät puoleen väliin.
Akvaarion kylkeen ilmestyi pienenpieni tuikkiva tähti.

Siinä voileipien yhä matkalla suupuoleen tähti levisi ritisten ja rätisten etulasin
jokaiseen nurkkaukseen, kunnes yhtäkkiä – ilman, että olimme ehtineet haukata
vielä suupalaakaan – lasi murtui ja sata litraa vettä, hiekkaa, kasveja ja miljoona
miljoonakalaa syöksyi parketille.

Muutamaa kuukautta myöhemmin veli ajeli kolmipyöräisellään kotiportaita alas.
Kului muutama piinallisen äänetön sekunti, ja sitten, helpotuksen huokaus,
hirveä rääyntä täytti kämpän.

KAIKEN PAHAN ALKU JA JUURI ovat pikaistuksissa tehdyt päätökset, jotka kelpaisivat
Sirkus Sariolan päätösnumeroksi. Äitini meni kaatamaan pari kesää sitten räytynyttä
ritvakoivua pihalta. Jalkaan sujahtivat kaukalomalliset muovilipokkaat.

Näin meidän kesken, ko. jalkineet eivät ole varsinaista savottamallia.

Naps, mamma nurin ja tällä kertaa nilkka saaristolaislimppuna.

Tai entäpä se sadan boforin älynväläys, jolloin päätin rontata sohvan yksin toiseen
kerrokseen? Leikki oli kaukana siinä vaiheessa, kun sohva juuttui rappusiin ja
voimat alkoivat huveta. Lähtölaskenta tapaturmasfääriin oli jo käynnissä,
kun äiti naapurista riensi hätiin.

Mammaa nauratti: porraskuilussa puhisi punakka pösilö, joka piteli sohvaa suorilla
käsillä ilmassa ja karjui kuin Mutikainen muurahaispesässä.

ILTAISIN MINULLA ON TAPANA uneksua toki Johnny Deppistä, joka on valmistanut
juustofondueta ja köllii karhuntaljalla, mutta myös elätellä onnettomuuksia – mitä voisi tapahtua –
mieleni kitukasvuisella kasvualustalla. Talossa kun on kaksi poikaa, rutkasti rappusia, avoparvi
ja sähäkästi sähkövirtaa. Toivon mukaan en vain samalla kylvä kyitä. Onhan yleisesti todettu,
että unelmat voivat toteutua, joten miksipäs eivät myös pelot, jos niitä kyllin kiihkeästi ajattelee.

Lapsia suojelen apinaemon raivolla, mietin tietä tasaiseksi heidän edestään
kuin kehnon maineen hankkinut curling-vanhempi.

Tiedän kyllä, ettei elämää pysty ikuisuuksiin pyöristämään niin kuin sohvapöydistä
kulmia lasten ollessa vauvaiässä.

Vaan kenties kodilla on tämmöinenkin tehtävä: se toimii onnettomuuksien harjoittelukenttänä.
Ja jos hyvin käy, palkintona on vain kimppu kuhmuja, pussillinen mustelmia ja soma paketti
haavoja ja nirhaumia.

Teksti Asta Leppä. Kolumni on alun perin julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/2010.