Sinä olet itsesi tärkein pomo. Kysy itseltäsi näitä kysymyksiä, joka auttavat tekemään elämästä hienompaa ja kehittymään paremmaksi ihmiseksi.

Lapset ovat siinä taitavia. Hädin tuskin koululaisiksi kasvaneet puhuvat itsearvioinnista ja rastittavat lomakkeisiin arvionsa siitä, mitä osaavat ja missä  olisi vielä kehittämisen varaa.

Aikuisena elämään tulee muita pomoja, ja heidän mukanaan kehityskeskustelukaavakkeita. Ihan liian usein vapaaehtoinen itsensä arvioiminen jää.

Ei kannattaisi, tietää ympäristöjärjestöjohtaja ja kansalaisaktivisti Leo Stranius. Hän on liki parikymmentä vuotta soveltanut elämässään itsensä johtamisen menetelmiä ja huomannut, mikä toimii: esimerkiksi oikeat tehtävä- ja kysymyslistat itselle.

"Alussa tarvitaan tahdonvoimaa. Kun tapa rutinoituu, sen noudattaminen ei enää kuormita ja voi asettaa uusia tavoitteita."

Leon listan kysymykset sopivat hyvin myös muille - lue, ota talteen ja kysy itseltäsi!

Kysymyksiä itselle joka päivä:

Mistä olen kiitollinen ja ketä haluan kiittää? Esimerkiksi vähintään viisi kiitosta puolisolle tai muulle läheiselle ja viisi kiitosta muille.

Miten olen onnistunut tänään? Mitä onnistumisia on ollut, mikä ei ole sujunut?

Mitä teen huomenna? Seuraavan päivän kulun voi kuvitella mielessään, tehdä aikataulu sitä varten.

Kysymyksiä itselle viikoittain:

Miten olen nukkunut, liikkunut ja syönyt?

Mikä on ollut viikon suurin onnistuminen ja suurin epäonnistuminen?

Mistä olen erityisen kiitollinen?

Kysymyksiä itselle kuukausittain:

Mitä uutta aion oppia? Mitä uutta haluan kokeilla seuraavan kuukauden aikana?

Teenkö parhaillaan merkityksellisiä ja mielekkäitä asioita?

Mitkä ovat 1-3 keskeisintä tavoitetta seuraavalle kuukaudelle?

Kysymyksiä itselle vuosittain:

Jos tämä olisi elämäni viimeinen vuosi, tekisinkö sitä, mitä olen nyt tekemässä?

Mitkä ovat tärkeimmät tavoitteet seuraavalle vuodelle? Miten mittaan päivittäin tai viikottain näiden tavoitteiden toteutumista?

Miten voin palvella läheisiä ihmisiä seuraavan vuoden aikana olemaan parhaimmillaan heidän omissa jutuissaan?

Vinkki:

Alla olevasta linkistä voit ladata nämä kysymykset itsellesi pdf-tiedostona ja tulostaa talteen vakituista käyttöä varten!

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä

Janne Saari, 45, seisoo käsillään ja asettaa tavoitteet millin päähän. Kolme oivallusta -juttusarjassa ihmiset kertovat, mikä auttaa heitä jaksamaan.

Oivallus 1: Suorana on vaikea olla

"Moni luulee, että käsilläseisontaan vaaditaan paljon voimaa, mutta käsilläseisonta syntyy voiman ja liikkuvuuden tasapainosta. Oikeaoppisessa käsilläseisonnassa ihminen on täysin suorassa, lavat ja hartiat vahvoina mutta rentoina.

Harjoitellessa tehdään paljon liikkuvuutta parantavia liikkeitä sekä harjoituksia, joissa kehon pitää mennä uusiin asentoihin. Alussa ne olivat raskaita, nelikymppisen keho ei antanut periksi. Olin juossut itseni rautakangeksi.

Oivalsin, että jos nyt annan periksi ja valitsen lajikseni punttisalin, kuusikymppisenä olen vielä pahemmin jumissa.

Se, mikä on mennyt kasaan 30 vuodessa, ei aukea vuodessa. 

Se, mikä on mennyt kasaan 30 vuodessa, ei aukea vuodessa. Nyt kolmen vuoden jälkeen pääsen suoraksi, ja jäykkyys on selvästi vähentynyt."

Oivallus 2: Aseta tavoite millin päähän

"Minulla käsilläseisontaan pääsemiseen meni melkein vuosi. Nyt olen puoli vuotta opetellut seisomaan yhdellä kädellä.

Käsilläseisonta on opettanut, että lopputulokseen pääsemiseksi on osattava asettaa tavoitteita, jotka ovat millien päässä. Tämä pätee kaikkeen muuhunkin. Parasta on, jos tavoite, johon pyrin, menee karkuun, mutta on koko ajan niin lähellä, että tyhmänä juoksen sen perässä ja motivaationi säilyy.

"Käsilläseisonta on harrastus, jossa ei tule koskaan valmista. Se näyttää minulle, mitä en osaa."

Käsilläseisonta on harrastus, jossa ei tule koskaan valmista. Se näyttää minulle, mitä en osaa. Kun hartiat ovat suorassa, lantio onkin taas vinossa.
Keholta ja mieleltä voi vaatia, mutta on myös päiviä, joina käsilläseisonta ei vain tunnu onnistuvan. Sen hyväksyminen vähentää turhautumista ja on tuonut malttia."

3. Häpeästä pääsee yli

"Aloitin käsilläseisonnan, koska neljänkympin kriisissä iski kuolemanpelko. Alussa vertasin itseäni muihin ja häpesin osaamattomuuttani.

"Tajusin, että en enää pyri olympialaisiin, en SM-kisoihin enkä edes piirikunnallisiin. Pyrin Janne Saari -kisoihin."

Kuukauden jälkeen pääsin häpeästä yli. Tajusin, että en enää pyri olympialaisiin, en SM-kisoihin enkä edes piirikunnallisiin. Pyrin Janne Saari -kisoihin.

Jouduin kertomaan itselleni monta kertaa, ettei minun tarvitse pystyä samaan kuin parikymppisenä. Olen armollinen itselleni ja teen sen, mitä kehoni ottaa vastaan. Sama oivallus on tärkeä muussakin elämässä.

Punttisalilta tulleet nuoret ja lihaksikkaat miehet ihmettelevät, kuinka minä, sopivasti lihava 45-vuotias äijä, seison käsilläni, mutta he eivät. Hauispatin koko ei kerro, pystyykö seisomaan käsillään. On myös muunlaista voimaa kuin lihasvoima."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2017.