Lumikenkäillessään Johanna Ovaska hengittää nenän kautta ja eksyy sopivasti.

1. Hengitä nenän kautta.

Alumiinirunkoiset lumikengät jalassa ei voi kävellä kovin lujaa, joten matkalla on aikaa ihailla maisemia. Toisaalta luonnossa liikkumiseen ei voi talvella suhtautua yhtä rennosti kuin kesällä. Vaatekerroksia täytyy olla riittävästi mutta ei liikaa, ja jos kaatuu hankeen, talvikamppeissa on hankala nousta.

Aiemmin tulin usein kipeäksi lumikenkäilyn jälkeen. Sitten luin lehtijutun talviurheilijoista ja tajusin, että olin vetänyt pakkas­ilmaa suun kautta suoraan keuhkoihin. Nyt tiedän, että kylmällä kannattaa hengittää nenän kautta.

Pakkaan lumikenkäretkille reppuun lämmintä juotavaa ja kännykän. Pidemmille retkille otan varmuuden vuoksi myös kartan, taskulampun ja toisen, vanhanmallisen puhelimen. Se kestää pakkasta paremmin kuin älypuhelin.

2. Yksin ei ole yksinäistä.

Lapsena liikuin paljon metsissä, mutta vuosien varrella se jäi. Lumikenkäilyn löysin nelikymppisenä. Menin perheen kanssa Lappiin laskettelemaan, mutta rinteessä tajusin, ettei vauhti ole minua varten. Päätin kokeilla lumikenkiä. Oli yllätys, miten ihanaa se oli.

”Käyn joka talvi Lapissa nimenomaan lumikenkäilemässä.”

Nyt käyn joka talvi Lapissa nimenomaan lumikenkäilemässä. Kotona kenkäilen lähipelloilla tai pihaltamme alkavassa metsässä.

Kun lumen tultua laitan ensimmäistä kertaa lumikengät jalkaan, päässä on kauhea hälinä. Kävellessä hälinä pikkuhiljaa vaimenee.

Luminen metsä vaimentaa äänet oikeastikin. Tuntuu kuin olisin maailmassa yksin mutta en yhtään yksinäinen.

Hengitän syvään, olo rauhoittuu. Luonto tuntuu yhtä tutulta kuin lapsena.

3. Välillä on hyvä eksyä.

En koskaan suunnittele lumikenkäilyreittejäni tarkasti. Katson kartasta matkan, jonka suurin piirtein ha­luan kulkea, ja valitsen sen varrelta jotkin maamerkit. Niitä voivat olla vaikka tie tai järvi.

Kodin lähistöllä saatan kävellä puoli tai puolitoista tuntia, Lapissa voi mennä kolmekin tuntia.

”Olen ymmärtänyt, että elämässä kannattaa ylipäätään olla vähän eksyksissä.”

Mieleeni painamani maamerkit pitävät huolen, etten eksy kokonaan. Sopivasti eksyn lähes aina, koska usein tekee mieli kävellä kohti kauneimman näköisiä maisemia.

Aikaisemmin olin kova suunnittelemaan joka asiaa, mutta nyt olen ymmärtänyt, että elämässä kannattaa ylipäätään olla vähän eksyksissä. Se on olosuhteiden hyväksymistä ja joustavuutta. Opin, että joskus pitää vaihtaa suunnitelmaa ja siitä selviää olkia kohauttamalla.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2018.

Johanna Ovaska

50-vuotias tuotepäällikkö asuu Vihdissä puolisonsa Samin sekä Linnean, 18, ja Hildan, 14, kanssa. Johanna lumikenkäilee mieluiten yli metrin paksuisessa hangessa, mutta paremman puutteessa 20 senttiä riittää. Joskus lumikenkäily on hikiliikuntaa, joskus lähinnä jäniksen jälkien seuraamista.

Kun terveydenhoitaja Mira Kettunen juoksee Helsingin Malminkartanonmäen portaita, hän pysähtyy välillä huilimaan. Porrasjuoksu on opettanut häntä pilkkomaan muutkin urakat pienemmiksi paloiksi.

1. Portaissa tyyli on vapaa.

Porrasjuoksuun liittyy rentous, vaikka kipuaminen rankkaa onkin. Juokseminen ei vaadi vaikeita tekniikoita, kurssimaksuja tai hienoja vaatteita, ja se tuo portaille hyväksyvän tunnelman. Olen nähnyt jonkun juoksevan jopa farkuissa.

Vakiojuoksupaikassani Helsingin Malminkartanossa on 426 porrasta. Juoksen ne kolme kertaa ylös, kerran nopeasti ja pari kertaa hitaammin.

Alas tulen polkua pitkin. Pahimmalta tuntuu vartin jälkeen, kun jäljellä on viimeiset 50 porrasta. Silloin jalat painavat ja reisiä polttaa.

Joskus saatan harppoa joka toisen askelman, mutta mitään siksakkeja tai kyykkyhyppyjä en ole kokeillut. Otan portaat portaina, en hienostele.

2. Huipulle pääsee yhdessä.

Innostuin porrasjuoksusta tyttärieni imussa. Mietin, että jos kerran he, niin miksi en minäkin. Kun ensimmäisen kerran katsoin portaiden juurelta ylös, portaat näyttivät jatkuvan taivaaseen asti. Kauhistelin, etten millään jaksa kiivetä niitä. Sitten lähdimme hitaasti kokeilemaan.

"Perillä tuntui voittajalta."

Tytär kannusti matkan varrella, että jaksaa, äiti, jaksaa. Juoksin ylös asti. Tuntui voittajalta, ja maisema oli upea. Helsinki näytti sieltä ylhäältä ihan pikkukylältä.

Juuri koskaan en mene rappusille yksin, luovuttaisin helpommin. Lapset sanovat, että huilaa hetki ja sitten mennään taas. Porrasjuoksusta on tullut perheemme yhteinen juttu. Käymme yhdessä huipulla, yksin en pääsisi.

3. Kaikki on helpompaa palasteltuna.

Näin lähes viisikymppisenä useaa sataa porrasta ei noin vain juosta. Vakioportaissani on pieniä tasanteita, joilla pidän huilitaukoja. Varmaan kertaakaan en ole rykäissyt matkaa kerralla näiden parin vuoden aikana, kun olen portaita juossut. 

"Olen oppinut, ettei kotitöitäkään kannata ajatella isona kaaoksena vaan pieninä paloina."

Jokainen porras on numeroitu. Välillä juostessani katson, että hitsi, vasta porras 300. Silloin yritän kääntää sen niin, että enää vain 126 jäljellä.

Porrasjuoksun myötä olen tajunnut, ettei työpaikan tehtävälistaa tai kotona pursuavia kotitöitäkään kannata ajatella isona kaaoksena. Näen ne mieluummin pieninä paloina, jotka loksahtavat paikoilleen yksi kerrallaan. Tänään imuroin ja huomenna pesen pyykit. 

Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Ja jos voimat meinaavat loppua, voi välillä pysähtyä huilimaan.

Tässä sarjassa ihmiset kertovat, miten he jaksavat paremmin. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/18.

Mira Kettunen

48-vuotias terveydenhoitaja asuu Helsingissä miehensä Arin ja tyttärensä Rosan, 16, kanssa. Perheeseen kuuluvat myös lapset Miikka, 28, Henni, 26, ja Ron, 18. Mira juoksee portaita muutaman kerran viikossa. Joskus sylissä matkaa myös joku perheen kolmesta chihuahua-koirasta.