Yksi puoliso puhuu tunteista, ihmisistä, ongelmista, tapahtumista, suunnitelmista ja haaveista. Toinen on aina hiljaa. Asiantuntija kertoo, miten he oppivat ymmärtämään toisiaan. 

Taas se pälätys alkaa.

Mies on palannut töistä, sulkenut juuri ulko-oven takanaan. Nainen on ehtinyt kotiin vähän aikaisemmin. Hänen tilityksensä käynnistyy heti: Työkaveri on niin hankala. Esimies on ihan pihalla. Ihmiset ajavat, miten sattuu. Teini murjottaa taas. Arvaa, oliko kiva tulla kotiin ja kompastua eteisessä sinun treenikassiisi? Miltä luulet minusta tuntuvan, kun olen nähnyt vaivaa, että koti olisi nätti, ja sinä levittelet kamojasi kilpaa murrosikäisen kanssa? Voisit muuten joskus vastata, kun sinulle puhutaan. Jos sen verran minua arvostaisit.

Sekunnin tai kaksi mies miettii, mistä oikein on kysymys. Työkaverista, pomosta, liikenteestä, teinistä vai siitä saamarin kassista, joka kieltämättä jäi lattialle, kun aamulla oli ensin kiire vessaan ja sitten töihin?

Vai siitä, että hänen pitäisi puhua? Niin varmaan pitäisi, mutta mitä ja miten ja onko pakko juuri nyt? Kun oikeasti ­haluttaisi töiden jälkeen vain olla, edes ensimmäiset 20 ­minuuttia. Möllöttää hetki hiljaa ilman, että tarvitsisi ottaa kantaa mihinkään.

"Sulla taitaa olla kuukautiset", mies murahtaa ja katoaa läppärinsä taakse.

Kuuntele, älä neuvo

"Kyllähän se tavallisin kuvio on, että nainen puhuu ja mies on hiljaa. Sen näkee vastaanotollani", perheterapeutti Milja Utukka-Jokinen sanoo.

Sekä puhujalla että vaikenijalla on kuitenkin sama tavoite: he haluavat ratkaista arkeen ilmaantuneen ongelman. Kumpikin tekee sen tavalla, jonka on oppinut omista kokemuksistaan, lapsuuden perheeltään ja edeltäviltä sukupolvilta. Moni mies vaikenee jo kolmannessa tai neljännessä sukupolvessa.

"Poika kärsii isän vaikenemisesta, mutta silti hän huomaa aikuisena olevansa samanlainen. Perinne jatkuu, kun muuhun ei ole keinoja. Ei ole sanoja sille, miltä mielessä ja ruumiissa tuntuu."

Puhuminen voi tuntua vaikealta senkin vuoksi, että se tekee kipeää. Se nostaa mieleen tunteita, joita ei hallitse ja jotka tuntuvat pelottavilta ja hävettäviltä.

Tai sitten miehellä on huonoja kokemuksia niistä harvoista kerroista, kun hän on päättänyt avautua. Kun hän kertoi siskosta, joka puhuu hänestä pahaa selän takana, ja veljestä, jonka kanssa pitää aina kilpailla kaikessa, mitä teki nainen? ­Alkoi neuvoa, että kyllä sinun nyt pitää sanoa siskollesi sillä tavalla ja veljellesi tällä tavalla.

"Ei mies toimintaohjeita halunnut. Hän toivoi, että puoliso kuuntelisi."

Mitä vähemmän mies puhuu, sitä raivokkaammin nainen hyökkää ja vaatii keskustelua. Valtataistelu on valmis.

"Kumpikaan ei pääse siihen, että oikeasti he kaipaavat toisiltaan jotain ihan muuta. Läheisyyttä, huomiota. Tai ihan vain sitä kuulemista."

Huomaa rakkauden teot

Puhumisen taidossa on sukupolviero. Keski-ikäisillä ja vanhemmilla miehillä on ollut keinonsa paeta keskustelua − jos ei muuten niin vetäytymällä hakkaamaan halkoja. Nuorilla ei ole enää halkopinoa. Heidän on ollut pakko avata suunsa.

Vanhemmille miehille onkin usein luontevampaa osoittaa tunteet teoilla.

"Näkyy se omassakin elämässäni. Kun mies laittaa minulle aamulla puurolautasen valmiiksi, se on merkki, että olen tärkeä ja minusta välitetään", Milja Utukka-Jokinen sanoo.

Ammatti-ihmisenä hän on silti sitä mieltä, että välillä olisi hyvä myös puhua. Jos molemmat pitävät jääräpäisesti kiinni omasta ongelmanratkaisukeinostaan, tuloksena on kaksi ­onnetonta ihmistä, jotka eivät keskustele enää millään lailla.

"Mutta jos mies haluaa hyvitellä käytöstään tai kertoa ­välittämisestään tekemällä hyviä tekoja, miksei niitä voisi ­ottaa vastaan sellaisina? Rakkauden töinä."

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2013.

 

Nämä ovat hälytysmerkit

Jos tunnistat jonkin näistä ilmiöistä, parisuhteessasi on ongelma.

1. Sinusta tuntuu puolison kanssa, ettei mikään suju.

2. Tilität ystävillesi jatkuvasti, miten hankala kumppanisi on.

3. Seksistä tulee taistelukenttä. ”Kun sinä et puhu, 

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä

Anna Taipale kirjoitti kirjan itsensä arvostamisesta. "Aiemmin ajattelin, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti."

Anna Taipale, Sydänjuttu-kirjasi kehottaa suhtautumaan itseensä lempeästi. Miksi se on niin tärkeää?

”Jos haluaa tehdä innostavia asioita, voida levollisemmin ja toteuttaa unelmiaan, on hirveän tärkeää suhtautua myönteisesti itseensä. Moni ajattelee huomaamattaan, että ei voi, pysty tai kehtaa. Sen ei tarvitse olla niin.

Ein sanominen on meille vaikeaa, ja moni tuskailee sen kanssa, ettei osaa vetää omia rajojaan. Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei? Teen silloin tilaa jollekin ihanalle.

Suhde itseen vaikuttaa ihan kaikkeen. Olen aiemmin kärvistellyt parisuhteissa, joissa on ollut hirveitä mustasukkaisuuskärhämiä. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa miestäni. Ymmärsin, että se ei ole sitä, mitä haluan. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti missään asiassa.”

”Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei?”

Miksi itselle on joskus niin vaikea olla kiva?

”Kielteinen ajattelu on opittu tapa. Aivojen vanhin osa, liskoaivot, on kehittynyt kalkuloimaan uhkia ja vaaroja. Se toimii edelleen niin.

Aivojen hermoradat ovat tottuneet tuottamaan tietynlaisia ajatuksia. Kun tiedostaa, millaista oma sisäinen puhe on, voi oppia puhumaan itselleen kannustavasti.”

Miten itse onnistuit muuttamaan ajattelutapaasi?

”Olen työskennellyt itseni kanssa vuosia ja opetellut kannustamaan itseäni. Olen itse oman hyvinvointini paras asiantuntija. Toiset voivat tukea ja peilata, mutta minä saan itse valita, kuinka itseeni suhtaudun.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.