Kirjoitukset avainsanalla työ

Oonko kertonut marhaavani pitkin mäkiä ja mantuja ihan palkan perässä? Juuh. Ja kaverina kulkee tomppeli.

Ja oonhan kertonut myös, että Vantaa on asuinalueena varsin iäkäs. Nii-i.

Tälläkin kertaa marhailin vallan rautakautisten hautaröykkiöiden liepeillä. Alueelta on löydetty merkkejä kivikauden asutuksestakin. Ei niin, että ihan niin varttunutta väkeä työkseni tavoittelisin. Ei sentään. Mutta samoilla hoodeilla ollaan taas.

70-lukulaisen asuinalueen läpi kulkee tie haarautuen sinne tänne sivuille päättyviksi kadun/kujan/polunpätkiksi. Päätin antaa koneälylle mahdollisuuden.

Mitä teki tomppeli?

Ei ohjannut suoraan talon eteen parkkipaikalle. Ei.

Vaan ohjasi kiertämään viereisen omakotialueen laitoja myöten metsän laitaan. Ehe. Noh. Siellähän nuo kerrostalot näyttävät olevan, kuusikon takana. Auto parkkiin ja mars kävelytielle.

Talvisäässä ei huvittaisi kilometrejä vaeltaa, otanpa tuosta oikopolun. Joku muukin on näemmä täällä metsän keskellä vaellellut. Nousen lumista polkua ylös, yhä ylemmäs. Osoitteessa olikin jokin ….rinne. Oikea suunta siis. Vaan sitten loppui polku. Koskematon hanki se siinä. Hmmm.

Kääntyilen aikani. Mitä taloa ensimmäisenä lähestyisin? Päädyin lopulta ottamaan toisen luurin ja valitsemaan osoitteen uudestaan.

Ja kas.

Siinähän se. Tuo kaikkein kauimmainen talohan se onkin. Niinpä tietty.

Kiitos taas, tomppeli, ulkoilusta raikkaassa talvisäässä.

Mutta että. Vanha asuinalue. Oli jo ennen kuin navigaattoreita oli keksitty. Ja juuri nämä osoitteet osoittautuvat naville liian vaikeiksi. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun tällä(kin) alueella marhailen sankan kuusimetsän läpi kohti katujen vieressä nököttäviä kerrostaloja!

Peukku silti sille aluerakentamiselle. Että on jätetty niitä metsälämpäreitä talojen väleihin. Heh.

Navigaattori, tuo koneen sisään ympätty mukaäly, ottaa suuntimansa satelliiteista. Ja mittaa etäisyyksiä sieltä ilmasta. Kuinkapa muuten.

Työsuhdesiivet ois aika kivat.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuva on Tuhat ja yksi yötä -kirjasta, vuodelta 1954.

 

Ystäväni Wiki P auttoi tällä(kin) kertaa määritelmissä:

Työllä tarkoitetaan jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjännitteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa, joka liittyy tyypillisesti toimeentulon hankkimiseen (ansiotyö). 

Harrastus on säännöllisesti harjoitettua vapaa-ajan toimintaa, jonka tarkoituksena on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Harrastamisen motiivina on nautinto ja kiinnostus aiheeseen, ei rahallinen palkkio.

(lainaukset/Wikipedia)

Suurin osa meistä kai käy työssä turvatakseen leivän pöytään. Joillekin ansioita kertyy, että leivän päällekin riittää jotain.

Kun sanotaan, että vaan vähän harrastellaan - on kyse sellaisesta mukavasta ajanvietteestä. Ilman tulospaineita.

Niinkö?

Harrastaa voi yksin, kaksin, ryhmässä. Kuka mistäkin tykkää.

Työ voi joskus häiritä harrastustoimintaa. Voiko harrastus käydä työstä? Entä jos siitä tosiaan tulee työ? 

Paljon riippuu tietysti siitä, mitä harrastaa. Tai tekee työkseen.

Harrastamista pohdin jo blogini alkumetreillä:

http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/allina_kalliolla/harrastuksensa_kullakin

Koska kaikesta harrastamisesta ei aina paljon huudella, joutuvat tutkijat nyt työkseen kysymään suoraan:

'Sait sä?'

Kerrotko sinä hesarin suuressa orgasmikyselyssä, miten on?

 

Kommentit (0)

Digitalisaatio voi myös tuoda työtä, vaikka lyhytaikaistakin – ei vain viedä.

Hakeuduin keikkatöihin perustelemalla, että pääsen välillä ihmisten ilmoille.

Hehee.

Tiesin sen johtavan pohjalle.

Likaisen tiedon äärelle.

Eikä siellä ihmisiä ole.

Paitsi ehkä rakennusmiehiä, jossain suojamuovien toisella puolen.

Talo on remontissa varmaan lattiasta kattoon. Eikä näytä homma etenevän kerros kerrallaan. Hyvin on hajalla ja sekaisin koko mökki.

Oon ihan keskenäni kaukana hälystä, kellarikäytävän perukoilla.

Pölyn keskellä havahduin, että oon myös etuoikeutettu.

Avoimet työtilat on tällä hetkellä toimistoissa in. Täytyy kuulemma erikseen varata ’hiljainen tila’, jos aikoo työskennellä rauhassa. Vakityöpisteitä on harvoilla. Muut saavat kilpajuosta aamuisin parhaille paikoille.

Kellarissa on hiljaista. Melkein.

Ihmisääntä kuuluu.

Oon nääs hyvä puhumaan keskenäni. Jo työuraa aloitellessa olin alalla, jossa oli ihan tavallista höpöttää ääneen. Sitä olen tarvittaessa jatkanut läpi työelämän.

Hopotan siis ääneen numeroita, otsikoita, vuosilukuja, kirjainlyhenteitä.

Arkiston kätköistä löytyy sarjoja, liitteitä, lisä- ja täydennysosia.

Epätietoisuuden hetkellä saattaa välillä pärähtää ilmoille joku sivistyssanakin.

Keikalla kun ollaan, pitää luurin olla käden ulottuvilla, takataskussa.

Ei sillä tietenkään soittaa voi. Ei oo kenttää. Nääs.

Nuoremmille tiedoksi, ettei se luurin taskulamppu ole pelkästään festarikeikkojen valomerta varten kehitetty.

Tai voi se ollakin.

Tällä keikalla se kuitenkin saattaa myös pelastaa

sähkökatkon sysimustalta pimeydeltä.

 

Kommentit (0)

Marhaan milloin missäkin kujalla, pihalla, polulla ja varsinkin niiden vierellä. Nimitoimikunnat kun rakastavat tehdä alueille samaan teemaan liittyvää nimistöä. Se kun on niin kätevää.

Sitten osoitteisto koostuu vaikkapa näin: Makkaratie, Makkarapolku, Nakkipolku, Ryynimakkarankuja, Hiillosmakkara, Meetwurstikujanne, Musta Makkara 1 ja niin, tietysti vielä Nakkikuja. Saattaapa sekaan mahtua Makkarantekijänkulma, Lenkkikatu tai Grillimäkikin. On vielä Kaarre, Kierre, Pyörre ja Rinne.

Ei yhtään sekavaa. Eihän?

Luurin karttaohjelma (Tomppeliksi nimittelen uskollista työkaveriani, ihan luonteensa mukaan) kertoo milloin mitäkin. Joskus se on häkellyttävän täsmällinen. Toisinaan se suoltaa ihan puutaheinää.

Olin tässä taannoin jälleen retkelläni. Näillä hoodeilla, hei! Auto parkkiin. Jalkaudun. Tomppelihan neuvoo joskus kävelijääkin. On ollut hymyssä pitelemistä, kun marssin rappukäytävään ja taskuni ilmoittaa iloisesti: ’Olet perillä.’ Joskus se tosin kailottaa isoon ääneen myös jalankuljeksijalle: ’Tee U-käännös!’ Heh-he.

Olin haeskelemassa Nakkipolkua, kääntynyt välillä Makkaratielle ja päätynyt erään talon ulko-ovelle. ’Olet perillä.’ kertoo tunnollinen työkaverini. Ilahtuneena ja luottavaisena painelen soittamaan ovikelloa.

Kas kummaa. Ei tullut osumaa. Ihmettelin ääneen ’Eikö tämä olekaan Nakkipolku 19?’ Tomppelihan juuri ilmoitti minun tulleen perille.

’Ei suinkaan. Tämä on Kyökkipiiantie. Se Nakkipolku taitaa olla tuolla.’ minulle viitotaan. Jatkan marhailua. Vai harhailua. Ihan sama. Löydän tieni lopulta Nakkikujalle.

Tiedän käyneeni tässä nurkilla aiemminkin. Itse asiassa autoni on tuolla noin, parin talon päässä. Tomppeli-raasu on jo pyörryksissä ja hukannut sekä itsensä että opastettavansa eikä sano enää mitään. Toimin epäsuomalaisesti ja huikkaan vastaantulijalle ’Missä kummassa on Nakkipolku 19?’

Seisomme näet Nakkikuja 19 edustalla. Avuliaasti alkaa kohtaamani henkilö kertoa, että ’Juu – tässä on osoite vaihtunut, se oli kai ennen Nakkipolku 17 vaan nyt se on Nakkikuja 19. Että ei kai sitä Nakkipolku 17 tai 19 enää olekaan.’ Kujat, polut, tiet ja mäet risteilevät niin, ettei mitään tolkkua. Mutta miten tien numerointikin voi muuttua?

Asuntojen numerointi tai oikeammin kirjaimointi on ihan oma taiteenlajinsa. Siitä(kään) ei ota selvää sen enempää naapurin Erkki kuin sokea Reettakaan.

Meillä numeron perään tuli kirjain b, vaikkei aata ole olemassakaan. Se nyt kuitenkin piti osoitteeseen lisätä. Ja se kuuluu olla nimenomaan pikku-bee. Ei iso.

Aiemmin esimerkiksi ottamani Musta Makkara 1 voi myös sisältää jatkeenaan A a b –merkinnän ja jos kyse on vaikka rivitalosta, niin kirjaimet vilisevät B a cD, C a dE jne...Mitä ikinä.

Eikä pelkoa, että ne kulkisivat loogisessa järjestyksessä.

Miten ihmeessä taksit, ruokapalvelu, kotihoito, pelastuslaitos…ylipäätään kukaan löytää noihin osoitteisiin?!

En ymmärrä sitäkään, miten asukkaat ovat alkujaan löytäneet uusiin koteihinsa. Tai sitten asuvat siinä asunnossa, josta eivät enää jaksaneet lähteä etsimään sitä oikeaa.

Olin niin lomani ansainnut. Lyhyenkin. Ensimmäisen palkallisen lomani – kuuteen vuoteen.

Ps. Nimistö muutettu kotikaupunkini identiteetin suojelemiseksi.

 

Kommentit (4)

Hollanninhippiäinen
Liittynyt6.2.2017
2/4 | 

Tuo on kyllä klassikko tuo "Olet tässä" - "You are here". Olen oppinut suhtautumaan varauksella siihen, minkälaisen totuuden siitä saa irti. Okei, piste on tuossa, mutta mihin suuntaan katson? Onko kartalla ylhäällä oleva tie nyt edessäni, takanani vai vasemmalla? Välillä, jos tuntee alueen jo, huomaa, että kartan piste on kyllä ihan eri paikassa kuin se opastetaulu, jota juuri ihailee.

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat