Kirjoitukset avainsanalla Koti

Siro neitonen on peräisin Viipurista vuodelta 1940. Siihen aikaan Viipuri oli iso kaupunki. Vilkas ja kansainvälinen. Lappu neitosen käsivarressa kertoi äidin saaneen esineen 17-vuotiaana. Löysin sen kolme vuotta sitten kaapista. En muista nähneeni sitä koskaan aiemmin.

Kuten niin moni muisto, on tämäkin saanut kolhuja. Nokkaansa nosteleva oli kokenut Marie Antoinetten kohtalon. Kaula oli katki. Oliko se hajonnut jo evakkotaipaleella vai vasta myöhemmin? Silti se oli säästetty. Kaikki nämä vuosikymmenet.

17-vuotiaana sain tämän sormuksen. Siihen kuuluva rannekorukin on yhä olemassa. Sen yksi lenkki on pettänyt. Heikoin lenkki. Kuinkapa muuten. Pitäisi korjata, kuten niin moni asia elämässä. Pitäisi.

Pellavankukka.

Hämäläisen kunnan vaakunakukka. Perhe on viettänyt siellä kesiä niin kauan kuin muistan. Ja pidempäänkin, jo ennen mua. Myöhemmin seudusta tuli karjalaisen äitini kotikunta. Ystävät ja sukulaiset olivat hajaantuneet ensin evakossa ympäri Suomea, myöhemmin kadonneet elämän pyörityksessä.

Avioituessaan äiti jäi pois työelämästä. Niin oli tapana. Perhe kasvoi ja elämä vei. Kun isä jäi eläkkeelle, kesäkoti muuttui myös talvikodiksi. Evakko pakkasi jälleen kerran elämänsä ja muistonsa.

Olen nyt samanikäinen kuin äitini oli muuttaessaan Hämeeseen.

Avioiduttuani kävin töissä. Niin oli tapana. Perhe kasvoi ja elämä vei. Nykyään ajankuvaan kuuluu myös tauot työelämässä. Kun se tapahtuu omasta tahdosta, ollaan between jobs. Muuten sitä sanotaan työttömyydeksi. Pirullinen tila. Vaikka olen takaisin työssä – muistijälki ei häviä.

Puolisko jäi eläkkeelle. Pohti puolitosissaan muuttoa maaseudulle. Hämeeseen.

EI!

Äitini elämää en halua. Tai siis.

Siis ei. Eihän meidän kahden elämänpolut yks yhteen ole. Lähellekään. Maailma on muuttunut niin paljon. Silti. Vaikka miten pohdin, en ole valmis. Mun koti on pääkaupunkiseudulla. On aina ollut.

Syyssateen roimiessa ikkunaa on oivallinen hetki tehdä vertailua.

Onhan landella kesällä kaunista ja mukava talloa saunapolkua pihan poikki. Teepä sama talvella.

Kesällä on mukava piipahtaa kylillä ja kaupassa. Reilut kymmenen kilsaa sinne ja takaisin. Teepä sama talvimyräkän mylviessä ja viiman paiskoessa ajotiet umpeen.

Kesällä on kiva käydä rantakävelyllä. Teepä sama marraskuussa hyhmäisen sateen vihmoessa. Olematonta piennarta pitkin, valaistusta ei ole.

Kun tulee ilta, ikkunan takana on p-i-m-e-ä-ä. 

Kesällä on kiva lepuuttaa korvia hiljaisuudessa, kunnes se soi. Jos talvella on lunta, hiljaisuus karjuu korvat lukkoon.

Olen siis vielä töissä. Kilometrien työkeikat vaihtuisivat kymmeniin kilometreihin. Kymmenet satasiin. Kelissä kuin kelissä. Pimeällä ajaminen ei muuten ole mun juttu. Ollenkaan.

Kuntoni on vielä kohtuullinen. Entä iän karttuessa lisää, vanhuuden kremppojen iskiessä?

EI!

Nostan lippistäni kaikille maaseudun asukkaille. Citykettu suhaa osan vuodesta eestaas,  sinne ja takaisin.

Ainakin toistaiseksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Alkuperäisessä kunnossa olevat rintamamiestalot alkavat olla historiaa. Talot muuttuvat siinä missä elämä ympärillä. Niin kuuluu ollakin. Meidän talosta alkuperäisyyttä löytyy, mutta enää siellä täällä.

Onko perinnetalo tuhottu?

Kuka sen mitenkin määrittää.

Sodan jälkeen oli tärkeintä saada katto pään päälle. Sisä- kuin ulkopintojakin viimeisteltiin sitä mukaa kuin ylimääräisiä markkoja jostain saatiin. 60-luvullakaan ei elämä äveriästä ollut.

70-luvulla tuli energiakriisi. Muistan. Talvipakkasilla koulupäivän jälkeen teinin huoneessa oli +14 astetta. Taloa kun lämmitettiin vain öisin, halvemmalla yösähköllä. Hrrrrrr.

80-luvulla talo sai uudet omistajat. Parikymmentä vuotta myöhemmin sain nähdä, että alkuperäistä oli hyvinkin kunnioitettu. Sisätilojen muutokset olivat yllättävän vähäisiä. Vain osa pinnoista oli uusittu. Ainoastaan keittiö oli saanut osakseen isomman huomion.

Kotiinpaluu edessä. Hieno juttu. Kuusilankkulattia oli otettu esiin sodanjälkeisen korkkimaton alta. Lattia piti kuitenkin hioa ja lakata jo uudestaan. Tyhjässä talossa se onnistui ihan kätevästi.

Kiirettä piti, esikoisen yo-juhlat painoivat päälle. Kellastuneet tekstiilitapetit saivat valkoisen remonttimaalin pintaansa hujauksessa. Tehdään sitten ajan kanssa kunnon pintaremontti.

Kas. 15 vuotta on kulunut. Tässä välissä ikkunat on vaihdettu. Sauna ja kellari on uusittu. Vesivahinko suorastaan pakotti isompaan kellariremonttiin kuin ensin ajateltiinkaan.

Kymmenisen vuotta sitten pojan huone sai uuden tapetin ja maalipinnan lattiaan. Katonrajassa kiertävät maastopyöräilijät vuorimaisemissa. Nyt se on meidän makkari. Kuka niitä seiniä nukkuessaan katselee?

Ollaan oltu. Asuttu. Eletty.

Muutama vuosi sitten annoin periksi. Yläkerran osin alkuperäinen ponttilaudoitettu katto sai valkoista pintaansa. Huone valaistui hetkessä. Jo omilleen muuttanut esikoinen nurisi. Ei itse saanut maalauslupaa kotikutoiselta museoamanuenssilta.

Valkoinen maali valui lopulta yläkerran katosta portaikkoon ja sieltä eteisen kattoon. Keittiön ja olohuoneen katotkin ovat valkaistuneet. Ei sentään maalilla vaan paneloinnilla. Saa sitten joku toinen taas kaivaa alkuperäisen esiin.

Muuton aikaan olohuoneessa ja eteisessä kiersi puukuvioinen petsattu puolipanelointi. Siitä se ajatus sitten lähti. Punaruskea sävy miellytti ja ostettiin samaa toistava ruokapöytä tuoleineen.

Mutta kun lankkulattia hiekan ja elämän hieroessa kuluu, arki alkaa tikkuuntua. Tarttisko tehdä jotain?

Ajatus koko alakerran täydellisestä tyhjentämisestä lattian hiomisen ja pintakäsittelyn ajaksi pyörryttää. Pitäisi viettää leirielämää viikkoja. Eeeeeeeiiih.

Päädyimme helppoon. Laminaatit odottivat jo nipuissaan. Saa sitten joku toinen taas kaivaa sen alkuperäisen esiin.

Jostain syystä harmaa tuntuu nyt omalta väriltä. Hah. Siispä punaruskea panelointi saa uuden sävyn pintaansa. Mutta se tekstiilitapetin pikamaalaus pitää pintansa. Mitä sitä uusimaan, ihan hyvä vieläkin.

Ja mitä. Nyt tila on puoliksi harmaa ja puoliksi valkoinen. Hehee. Muuttui lattia katoks, katto lattiamatoks laulu alkaa soida päässä. Aika hauska. Meidän mielestä. Ja sehän riittää!

Alkujaan talossa oli kuusi komeroa, joista yksi oli keittiön ruokakomero ja eteisessä oli siivouskomero. Neljä komeroa muuhun säilytykseen, ja perhe oli kahdeksanhenkinen.

Siinäpä ’konmareille’ pohdittavaa.

Vaan ei tavaraakaan ollut nykyisiä määriä. Ja olihan yläkerrassa vintit molemmin puolin taloa. Kylmää säilytystilaa siis oli.

Mitä kuuluu komeroille nyt? Ollaan ehditty purkaa ne kaikki! Tai siis ruokakomero oli purettu jo silloin toisen omistajan asuinaikana. Samalla paikalla on jääkaappi.

Yksi vinttikomero on lämpöeristetty vaatehuoneeksi. Yhden epäkäytännöllisen komeron tilalla on koko seinän leveydeltä liukuovikaapistoa. Lisäksi muutama irrallinen säilytyskaluste, joita on helpompi siirtää käyttötarkoituksen ja tarpeen mukaan.

Alkuperäistä talossa on edelleen vintit. Tosin nykyaikana ne ovat aika epäkäytännöllisiä. Ennallaan on myös yläkerran seinälaudoitus. Alakerrassa kahden huoneen katot saavat pysyä käsittelemättöminä.

Parhaiten aiempia vuosikymmeniä talossa edustavat vanhat ovet. Niitä ei käsitellä. Eikä vaihdeta.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat