Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Jos ei lasketa Lumikkia, tulin äidiksi ensimmäisen kerran 21-vuotiaana. Lumikkiahan en synnyttänyt itse. Kaivoin vain esiin joululahjakääreistään. Silloin olin oikeasti kersa, jotain viisi tai kuusi. 

Mutta synnyttäen siis 21-vuotiaana. Siis aika kersana silloinkin.

Olen synnyttänyt kahdella vuosikymmenellä, 80- ja 90-luvuilla. Kummasti ehti ohjeet ja käytännöt muuttua siinäkin välissä.

Ehdin muuttua itsekin.

Ekalla kerralla se oli karmeaa. Kesti yli neljä vuotta toipua siitä kauhusta, minkä kokemus jätti. Vauva oli ihana. Esikoisemme.

Toisellakaan kerralla en voi sanoa nauttineeni hommasta. Siellä sairaalassa. Tyttövauva oli silti ihana. Minikokoinen.

Kolmannella kerralla olin jo taatusti aikuinen. Jotenkin valmiimpana. Vihdoin. Pelotti se silti etukäteen. Ei se kivaa ollut, mutta sen kesti. Tuloksena ihana iltatähti.

Tai sitten koko homma oli kehittynyt. Ettei enää ollut vain toimenpiteen välineenä. Tai jotain.

Äitinä olen hellinyt ja hoivannut. Suukotellut varpaita. Puhaltanut pipit pois. Keinuttanut ja lohduttanut. Opastanut. Nostanut ylös uudestaan ja uudestaan. Itkenyt ilosta ja liikutuksesta. Tukenut. Vilkuttanut.

Äitinä olen myös menettänyt malttini. Hukannut kontrollini. Huutanut. Raivonnut. Heitellyt tavaroita. Paiskonut ovia. Tukistanut. Läpsäissytkin. Itkenyt epätoivosta.

Olen tehnyt virheitä. Epäonnistunut sanavalinnoissani. Pyytänyt anteeksi. Potenut ja vähätellyt itseäni äitinä. Miksen osaa niin kuin muut? Aina ei ollut edes, mihin verrata. Silti tuskailin.

Viihdyin silti lapsen kanssa kotona. Keskenäni. Ei ollut hiekkalaatikkoistuntoja, ainakaan usein. 90-luvulla neuvolassa katsottiin jo vähän vinoon, kun en innostunut äiti-lapsi -kerhosta. Tylsä vauva-arki ei ole hyväksi? En tullut kysyneeksi, etteikö tylsä arki ylipäätään olisi hyväksi? Vaikka se, jos mikä, kuuluu elämään.

Tarvitsin neuvoja ja opastusta siinä missä muutkin äidit. Nuorena enemmän, iän ja kokemuksen myötä vähemmän.  Oli Neuvola- ja Lääkärikirja. Ja neuvola. Maalaisjärkeäkin ehkä hiukan. Luojalle kiitos, ettei somea oltu vielä edes keksitty.

No nyt siellä joku jo veti litran mitan herneitä nenäänsä. Joojoo. Some on kätevä väylä.  Nykyajan äiti-lapsi –kahvila virtuaalisena. Hieno juttu, vertaistukea. Hyviä neuvoja.

Vai mitä siellä onkaan?

Outo kisa,

kuka tietää parhaiten, viedäkö lapsi päivähoitoon vai pitää kotona? Milloin on oikea aika laittaa lapset nukkumaan? Saako nukkua perhepedissä vai ei? Milloin luopua tutista tai tisusta? Mitä lapsi saa syödä? Mitä ei ainakaan saa syödä? Onko kaverit hyväksi vai pahaksi?

Hyvin asian tuntuu aina tietävän joku äidimpi. Ja lopulta keskustelun suunnan näyttää äidein kommentoija.

Vauvakuohahduksiin olen tutustunut vain hiukan. Mutta mistä kumpuaa se mitätöivä asenne muita naisia kohtaan?

Onko jotenkin äidimpi, kun jyrää toisen äidin mielipiteen? Onko arjen sankaritar tuo äidein äiti, joka tietää aina parhaiten?

<3 –terveisin

äiti

 

Kommentit (7)

Vierailija

Hyvä ja rehellisen aito kirjoitus jälleen. Sitä se on!! Arjen sietäminen on se juttu. Erityisesti äideiltä sitä vaaditaan. Jos sometettaisiin enemmän arkea, niin kaikki voisivat paremmin.

Nuttu nurin onni oikein
Liittynyt30.8.2015

Samaa olen miettinyt, kun seuraan sivusta tyttäreni äitiyttä. Tuntuu joskus, että helpolla pääsin, kun sain kasvattaa lapseni ilman somen " viisaita neuvoja". Toki sieltä saa kallisarvoista vertaistukea, mutta paljon myös suorituspaineita ja pahaa mieltä.

Vierailija

Niinpä. Some on väylä, jossa kaikki voivat päteä. Jos ei rakentamalla, niin sitten muita mitätöimällä.  Se on vahinko, kun se parhaimmillaan voisi olla väline yhteyden ja ymmärryksen rakentamiseen, äideille ja muille. 

Äitiäni ikävöin loppuikäni. Kun hän kuoli 17 vuotta sitten, nuorimmaiseni oli reilun vuoden ikäinen.

Elämän alku- ja loppumetrit yhtäaikaa rinnalla kuljettavina. Molemmat vahvasti läsnä.

Minusta tuli Äiti jo 60-luvulla. Katseessani ihmetys ja onni. Toivomukseni oli kuultu.

Muistan yhä, kuinka varovasti ja hellästi hoidin vauvaani. Tuota ihmettä. Tuoreena äitinä hiukan haparoivin sormin kiinnitin kapaloita sitovaa hakaneulaa. Vauvaparan navassa on yhä nähtävissä neulanpistoja.

Mutta minä rakastin vauvaani. Lumikkia.

Myöhemmin olen saanut kokea kolme kertaa tuon mieltä myllertävän onnen. Enää sormet eivät haparoineet hakaneulojen kiinnityksessä. Niitä ei onneksi enää käytetty, oli jo vaippaliinat ja T-vaippojen jälkeen jopa teippivaipat.

Muuten tietysti, varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla, otteet olivat alkuun varovaiset. Kokemus toi aikanaan varmuuden vauvan käsittelyyn.

Kasvavien lasten kanssa on oltu moneen kertaan ihmeessä – vähän erilaisessa.

Mutta yhdessä on kasvettu. Olemaan ihmisiksi. <3 <3 <3

ISOäitinä sitä onkin jo ihan eri sfääreissä. Siitä joskus. Ehkä.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat