Kirjoitukset avainsanalla elämä

Piparkakkua, hän sanoi.

Olisin väittänyt äänekkäästi vastaan, mutta suun ollessa täynnä sormia ja härpäkkeitä, en pystynyt.

Kyllä olin kalustoni tiskannut. Mutta hammaslääkärini oli toista mieltä.

Hän siis löysi kielestäni piparkakkureunuksen. Monta vuotta sitten.

Siellä se on vieläkin. Jäin siihen uskoon, että leuat ja purukalusto on eri kokoa - siksi reuna on mitä on.

Noh. Vasta äskettäin luin, että se voisi olla pitkittyneen stressin merkki.

Mitäs siellä stressaat?

Niih.

Meni duuni.

Meni toimeentulo.

Meni usko tulevaan.

Joissain mutkissa, kuin huomaamatta, katosivat viereltä matkakumppanit nuoruus ja terveys.

Vaan mitä.

Noh.

Kieli pois kitalaesta, hei!

Jos alkaisikin katsella maisemia vaihteeksi kieli poskessa.

Reissuhan se on tämäkin.

Elämä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elämä on yhtä suunnittelua.

Ihan ekaksi perhesuunnittelu. Noh, siihen ei kaikki pysty. Toisille lapsia tulee, jos on tullakseen. Toisille ei, vaikka miten suunnittelisi.

Jossain vaiheessa pitää jo suunnitella tulevaisuutta. Siihen on olemassa ihan yliopistotason tutkijoitakin. Joo-o.

Onhan se aika hurjaa, että kaikenlaiset oudot kotkotukset voivat olla tutkijoiden pöytälaatikoissa tai ainakin mielen sopukoissa vuosikymmeniä, jopa -satoja, ennen kuin niistä tulee totta.

Kuka olisi uskonut Da Vincin aikoihin, että ihan oikeasti ihmisiä pakataan metalliputkiin ja lennätetään ympäri maailmaa? Vaikka arvostivat joitain keksintöjä, outona taisivat aikalaiset pitää.

Nykyään sellaisen  siivekkään putken kuski, kapteeni, tekee aina lentosuunnitelman, eikö vain? Ennen lentoa.

Sitä ennen matkustaja voi tehdä matkustussuunnitelman ja -ilmoituksen. Siis jos epäilyttää, ettei reissussa kaikki mene ihan kuin Strömsössä. Siis mallilleen.

Lentopelko.

On tunne hallinnan menettämisestä. En pysty vaikuttamaan tapahtumiin. Vaikka miten haluaisin ja suunnittelisin. Ihan vaan matkustajaksi joutuu peltiputkessakin. Joskus vähän sama fiilis elämässä.

Se lentosuunnitelma. Se on ammattilaisten hommia. Tuli todistettua.

Olin näet reissussa. Sanoin paluuta edeltävänä iltana, että todennäköisesti valvon, koska lentosuunnitelma on kuitenkin tehtävä. Siltä varalta, ettei kapteeni sittenkään muista.

Kyllä tulikin suunnitelma ihan silmien eteen yön pimeinä tunteina. Äidilläkin oli taipumusta näihin. Päätin olla kertomatta muille.

Lentohan sujui ihan mallikkaasti ja tasaisesti. Kunnes Helsingin kattojen yllä kuski, se kapteeni, päätti ajeluttaa meitä vielä vähän aikaa. Oli kuulemma ruuhka-aika.

Monitorista katseltiin, kuinka kone teki kauniin (no ei se ihan symmetrinen ollut) lenkin Itämeren yllä. Voi ei. Koneen nokka näytti ihan selvästi Sipooseen. Ei ei ei. Siellä on korpea ja korkeita puita. Ei sinne!

Taisi kapteeni itsekin huomata vikasuunnan. Huh.

Sitten laskeuduttiin. Nätisti. Ihan oikealle kentälle. Turvavyövalo sammui.

Tässä kohtaa uskalsin kertoa omasta lentosuunnitelmasta. Siinäkin kone oli näet kääntynyt.

Katolleen. Ei kiva.

Sitä se mun uneni - eikäku lentosuunnitelma - siis tiesi.

Että tehdään pieni lenkki, käännös ja takaisin - vaan ei ylösalaisin. Jestas. Mitään taitolentäjiä tässä olla.

Tarkkuutta noihin suunnitelmiin, hei!

.

.

Pelkäätkö sinä lentämistä?

Entä oletko sinä oman elämäsi kapteeni vai sittenkin matkustaja?

Kommentit (2)

Yksinäinen peltirumpu
Liittynyt23.12.2015
1/2 | 

(Lento) pelko on tunne hallinnan menettämisestä. Tämä.

Musta tuntuu että oon istunut takapenkillä jo pitkän aikaa. Nään usein sellasia unia, joissa ajan autoa takapenkiltä, bussia jossa ei toimi jarrut. En hallitse ajopeliä en sitten yhtään. Liekö sen takia pelkään ajamista todellisuudessakin? Liekö pelkään vaan ihan liikaa? 

Toisille itsesuojeluvaistoa ei kehity lainkaan. Vaikka mäkihyppääjät. Kuka lähtee sukset jalassa järkkyjyrkkää mäkeä alas? Ja ilman sauvoja. Tai ne, jotka tekee sen sauvojen kanssa, mutta pujottelevat siinä samalla? Hulluja!

Kuulun turvallisuushakuisiin ihmisiin. On aina ollut yliohjautuva itsesuojeluvaisto. Siitä on ollut hyötyä jos ehkä haittaakin. Ipanavuosina en voinut lähteä leirille – siellähän oli vieraita ihmisiä. Iik. Alaluokkien opettaja kertoi vanhemmille mun olevan kovin, kovin ujo. Joo-o. Maailma oli pelottava paikka. Jo silloin.

Silti lähipiirini tietää, etten enää ole niin hiljainen hiiri. Enkä kovin ujokaan. Maailmaan kuin elämäänkään en silti oo oppinut luottamaan. Vähän kuin heikoilla jäillä kulkisi. Jokaista askelta varoen ja harkiten.

Autokoulun suoritin esikoisen ollessa vauva. Hullu! Ei vauva vaan minä. Kuka lähtee liikenteeseen opettelemaan, kun itsesuojeluvaisto oli viritetty potenssiin tuhat? Piti pysyä hengissä, ei enää omaa elämää turvaten vaan sen pienen ihmisen. Ei liene yllätys, ettei musta sitten tullut koskaan oikeaa autoilijaa. Kaupittelin vuosikaudet ajokorttiani halvalla. Erittäin vähän käytettynä.

Oon kuitenkin nykyään ilolla ajorajoitteinen. Ajelen kyllä, mutta mua ei isoille väylille saa. Liikennekulttuuri on ajovuosieni aikana mennyt ihan hulluudeksi. Karmean aggressiivista menoa. Aina niitä, joilla on kiirekiirekiire. Mutta onhan siellä säännöt. Ja kaikki noudattavat niitä. Hah. Uskoo, ken haluaa. Ite en luota muihin senkään vertaa kuin itseeni enkä siten änkeä  motareille ynnä muille väylille otsasuonet tykyttäen. Eieiei.

Pelkään siis vauhtia. Ja korkeita paikkoja. Näsinneulan juurelta en suostunut liikahtamaan ovea kohti ja huvipuistojen laitteet oon suosiolla jättänyt muille. Kaistapäille. Mulle hurjin härveli Lintsillä on ollut Monorail! Joojoo! Hehee.

Sitten joku hormonimyrsky sai kai aikaan sen, että nuorinta odottaessani punkesin mahani kanssa siihen näköalatorniin. Siihen hitaasti nousevaan ja pyörivään. Katselin sieltä, kuinka puolisko ja tytär killuivat samaan aikaan maailmanpyörässä. Hullu! Ei perhe vaan minä.

Paljon on loiskinut vettä maailman merissä, ennen kuin suostuin peltiputkeen taivaalle. Hullu! Sitä toistelen itselleni joka kerta vieläkin.

Niin paljon kuin turvaa ja rauhaa haenkin, niin mahtuuhan ihmiselämään vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toisille tuntuu töyssyjä, kivikoita ja myrskyä kertyvän enemmän kuin toisille. Kaiken kaikkiaan omalla kohdalla merenkäynti on tainnut olla aika tasaista. Mutta mihin kaikkeen olen oikeasti vaikuttanut omilla valinnoillani?

Kaikenlaisia elämänhallintaoppaita tursuaa kirjamarkkinoilla. En vaan jaksa innostua näihin self help -oppaisiin. Elämäntapavalmentajat kilpaa hokevat, kuinka pitää ottaa elämä haltuun. Olla oman elämänsä itsevaltias. Kuinka pitää vain päättää. Lähteä kohti omaa unelmaa. Että elämä kantaa. Noin vain. Onpa iisii?

Jostain syystä kolahti paljon syvemmin hesarista lause, jossa elämänpolullaan jo paljon kokenut tuumasi elämän vievän ja ihmisen vikisevän.

Niin se roolijako taitaa mennä.

Kommentit (0)

Jos on syntynyt 60-luvulla, saanut lapsen kolmenkympin jälkeen (lasketaanko myös ne alle kolmekymppisenä saadut?) ja yhdistää työelämän, kodin, vanhenevat vanhempansa – kuuluu voileipäsukupolveen.

Jaa?

Mitä se sitten on, kun käy töissä (on sentään niitä onnekkaita, joilla on edes joku työ), hoitaa koteja siellä ja täällä, huolehtii lasten - aikuisten ja -stuvan - elämää, hoivaa välillä lapsenlapsetkin. Omat vanhemmat sen sijaan jo huolenpidon ulottumattomissa. Anoppikin hoivakodissa vieraiden hoteissa.

Oma elämä? Hilluminen ja vapaus?

Mitä?

Näkkärisukupolveako tässä sitten ollaan?

Vähän kuivakkaa ja murenevaa…

Kommentit (2)

Musta hattara
1/2 | 

Kyllähän tässä iässä tosiaakin jo vähän murenee, milloin polvet,milloin pää...:-).
Silti pitää virtaa riittää,onneksi välillä voi oikaista vaikka sohvalle fundeeraamaan!

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat