Kirjoitukset avainsanalla asenne

Että positiivisuus on ...tiedät kyllä!

Hei, isosti respektiä teille, positiivarit. On taito nähdä asioissa se hohto, jota kohti jaksaa punnertaa.

Mutta. Yltiöpositiivarit saavat mut voimaan pahoin. Kuin mikään ei milloinkaan voisi olla huonosti. Että ihan kaikki on omasta asenteesta kiinni. Hei, pliis.

Onhan kuitenkin niin, että iso osa elämästä on puurtamista ja päivästä toiseen selviytymistä. Onnellisillakin asioilla on tapana olla hetkellisiä. Kenellä mistäkin syystä. Mutta ikuisesti auringon alla kulkevia Hannu Hanhia on vain sarjakuvissa. Ja ehkä Ruåttissa.

Siksi tervehdin ilolla Hesarin otsikkoa: Lupa olla negatiivinen.

Meillä pessimismin kautta elämää katselevilla on vähän kuin negalasit päässä. Värit tälläytyvät väärinpäin. Siksi valkoinen näyttääkin mustalta. Voi se olla opittua, mutta veikkaan, että siihenkiin liittyy perimää jos ympäristötekijöitäkin.

Pessimistejä on syytetty milloin mistäkin. Lamat, työttömyys, nälänhädätkin on meidän syytä. Mitäs ei uskota tarpeeksi?!

Totuus lienee kuitenkin, että meillä negaihmisillä on realismia ranteissa siinä missä positiivareilla voimaa vääntää onnellisuuskampea.

Realismi asettaa elämän rakennuspalikat paikoilleen. Pilvilinnoilla on tapana haihtua - viimeistään ukkosrintaman pyyhkäistessä yli.

Niin se on. Pessimisti ei pety. 

Vaikka pettyisikin - eipä putoa korkealta. Korkeintaan rakennustelineiltä. Ei sieltä pilvistä asti.

Hei, onnea sekin on.

Kommentit (4)

Ystävyyttä lähes 53 vuotta

Hyvä kirjoitus jälleen👍
Olen aina kokenut sinut positiiviseksi, sinun oivallinen huumori kääntää asiat hauskasti ympäri. Vanhemmiten vaan paranee ja me kamut saadaan nauttia.

Äiti uhkaili. Tosissaan. Sanoi ottavansa itselleen nenärenkaan.

Jos laitatan reiät korviin.

Laitatin silti. Joskus 70-luvulla.

Nenärengasta ei äiti sittenkään ottanut.

Mahtoi äidin sydämessä läikähtää huoli silloinkin, kun myöhemmin merenkulkija kihlasi tyttären.

Vuodet kuluivat.

En itsekään ihastunut, kun perheen teini ilmoitti haluavansa lävistyksen. Napaan. Korvikset oli, hei pliiis, niiiin laaaast siison. OMG.

Nuorin ei enää edes etukäteen ilmoitellut saati lupia kysellyt. Eräänä päivänä leuassa kiilteli pieni pyöreä pallo. Korvien rei’issä kevyet venytykset.

Jaajaa. Eihän niihin enää edes kiinnitä huomiota.

Tatuointejakin löytyy perheessä enemmistöltä. Vanha merenkulkijakin innostui asiasta uudestaan. Eläkkeelle jäätyään otti myös korvaansa reiän. Kun se vanha, joskus teininä hakaneulalla itse tehty, oli mennyt umpeen vuosien saatossa.

Samalla kertaa otin itsekin uuden rei’ityksen. Pitihän kettukorvikselle paikka saada. Heh.

Tätä päivää. Yksilö saa ilmaista identiteettiään tai koristautua, miten haluaa.

Tai kuka saa, kuka ei?

Nuori meni lääkäriin.

Jälkikäteen papereissa lääkärin havaintona: …lävistyksiä…

Joo-o. Totta.

Mutta oliko se oleellista, kun vastaanotolle oli menty jäisellä tiellä liukastumisen takia?

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat