Kirjoitukset avainsanalla etätyö

Etätyössä on puolensa. Ja osa-aikaisuudessa. Määrittelen itse, milloin teen työni. Toki näillä on vaikutuksensa tuloihin.

Oon aina ollut sitä mieltä, että sairaana ei töitä tehdä. Ei ole kenenkään etu. Se.

Työterveyshuolto on jees. Kaikilla työntekijöillä sellaista ei ole lainkaan. Saati työelämän ulkopuolelle joutuneilla.

Palkallinen sairastaminen edellyttää yhä usein todennettua sairautta. Kirjallista todistusta. Vaihtoehtoina on terveysaseman päivystyksen pysähtynyt tunnelma tai lääkäriasema pääkaupungin hälinässä. Kuinka monta tuntia kuluisi, ennen kuin saisi painaa pään takaisin tyynyyn?

Kun keho hehkuu kuumeesta, niveliä jomottaa ja otsaluun takana jytisee, pelkkä ajatus kävelystä, eri kulkuneuvoista, pysäkeistä, aikatauluista ja hälinästä saa aikaan etovan olon. Pitäisi tavoitella työkavereita paikkaamaan, siirtää työt. Eih.

Onneksi ääni kulkee. Teen etukäteen sovitut työt kolmessa erässä. Väliajat vedän lonkkaa sohvalla. Työaikakirjanpitoon tulee reilut kaksi tuntia.

Olkoot tarinan kumpi ja kampi keitä tai mitä tahoja hyvänsä, kumpi voitti?

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kerroin aiemmin luurista, joka sydämistyi nähtyään kilpailijan, syrjäyttäjänsä. Suuttui ihan tolkuttomasti. Taantui ihan perusluuriksi. Äly tipahti jonnekin mustasukkaisuuden syövereihin.

Ennen hyvästejä sain lähetettyä vielä yhden tekstiviestin.

Siitä uuden luurin käyttöönotosta - ei muistella sitä. Mieluummin ei. Pahoittaisi vain mielensä palautteestani - älykäs kun on.

….

Sain toisenkin uuden työkaverin.

Se vanha taisi olla niin lopussa, että huokasi jo helpotuksesta päästyään lepoon. Tulkoon rauha.

Mutta voi sitä pikkuista uutta. Niin hellyttävä pakkaus.

Ujosti se tervehti, kun kaivettiin laatikostaan esiin. Taaperoryhmässä sitten lähdettiin ihan alkeista. Miten tervehditään. Milloin levätään.

Sitten alkoi vaikeampi vaihe. Piti aloittaa työt. Sovellusten lataaminen.

Homma kesti ja kesti. Kerroin sille, ettei tarvitse hätääntyä. Kaikki sujuu, kunhan ei hosuta. Kunhan muutat meille, niin saat vetää henkeä. Ainakin viikonlopun yli.

Mutta pikkuiset yrittivät kisata keskenään, kuka ensin ehtii valmiiksi. Noh. Siitä seurasi mylläkkä, jossa kukaan ei edistynyt. Päätettiin hajaantua.

Vein omani katselemaan maisemia. Joojoo. Oikeesti.

Näytin ikkunasta rakennustyömaata. Kerroin sille, että noin se menee. Pohjatöistä aloitetaan ja noustaan pikkuhiljaa kohti taivasta. Pikkuinen innostui ja hups vaan, sovelluksen lataustilanne pomppasi ensin viisi, sitten jo kymmenen prosenttia ylös. Ykskaks.

Maisema ei innostanut kauaa pikkuista. Kävelytin sitä. Välillä tanssiaskelin siirryttiin aulasta toiseen. Ja takaisin. Taas sovellus oli kymmenen prosenttia lähempänä valmista. Neukkarikäytävä oli jotenkin innostava. Prosentit ihan juoksivat näytöllä.

Lopulta. Taukoliikunnan jälkeen viimeinenkin sovellus oli valmis. Silitin pikkuisen kovanpehmeää yläkulmaa. Taputin kevyesti näppiksen viereltä. Kiitos.

Totesin kuitenkin, että ainakin oma yksilöni on vieroitettu liian varhain. Luottamuksen syntyminen vienee aikaa.

Se muuten on tosi tärkeää työkavereiden kesken.

Eikö? ;)

Kommentit (0)

Kun yleensä teen töitä keskenäni, on suoranaista juhlaa saada kutsu koulutukseen. Jesss. Tavataan ja ehditään kerrankin vertailla kokemuksia, miten homma on alkanut luistaa vajaassa vuodessa. Ryhmä ei ole perehdytyksen jälkeen koossa ollutkaan. Kiva nähdä!  J

Siinä ilossa unohtuu se tosiasia, että uutta matskua on tulossa taas silmät ja korvat täyteen. Ja ylikin. Ensimmäisen koulutuspäivän jälkeen aivot vielä naksuttelevat uusia asioita lokeroihin kohtuullisella tahdilla.

Toisena päivänä alkaa jo materiaalit seota niin pöydällä kuin päässäkin. Miten voikin olla sama perustyö, mutta toteutus jälleen eri alustalla ihan eri juttu.

Seuraavana yönä aivolohkoissa oli ruuhkaa. Tiedostot jumittivat ja käytävillä melskasi niin tinnitus kuin verenpainekin.

Työluuri oli jo hermostunut ja päättänyt olla ostamatta enää matkalippua. Onkohan siihen ladattu työterveyshuollon etäyhteys? Hmmm.  Aktiivisuusrannekkeen, luurin ja työterveyshuollon yhdistelmä. Siinä vinkki sovelluskehittäjille. Hehee.

Kolmas koulutuspäivä alkoi. Sitä matkalippua ei siis saanut. Sitten dösä jätti tulematta. Lopulta kipitellessäni myöhässä kohti työpaikkaa, yritti joku mua vielä kiireisempi hujauttaa autollaan päälle suojatiellä. Hyvä aamu.

Päivä kului erilaisia tunnuksia ja salasanoja luodessa. Ja hukatessa. Etenkin tätä jälkimmäistä. Edes vanhat salasanat eivät löytäneet aivoista sormenpäihin asti, kun niitä uusia oli niin innokkaasti väsäilty.

Onhan se kätevää yhdistää työkalujen päivitys koulutusten yhteyteen

 – ellei sitä muistettavaa uutta matskua olisi jo tullut kahden päivän täydeltä. Pääparka ei yksinkertaisesti enää vastaanota kaikkea.

Silti laitteet vaihtoon. Nyt. Taas. Miten voikin olla mahdollista, että keskenään täsmälleen samanlaiset laitteet voivat näyttää niin erilaisia näkymiä kullekin. Taas.

Kolmenkymmenen läppärin ja luurin muokkaaminen käyttökuntoon kaikkine sovelluksineen yhtäaikaisesti kolmenkymmenen eri tavoin kätevän käyttäjän toimesta – se on, kuulkaa, itse koettava.

On se.

IT-asioista paremmin perillä ja läsnä olleita täytyy ihailla. Pitkät pinnat kestivät, vaikka vastaanottopuolella tuntui pikemmin piuhat venähtäneen.

Kieroutunut huumorintaju on kuitenkin hänellä, ken keksi aikatauluttaa tämän meille, tässä työssä kokemattomimmille, 13. päivä – perrrjantaina!

Jos maanantaina salasanat ovatkin hukassa – kertyi paljon hymyilyttäviä hetkiä muisteltavaksi. Taas.

Jonain päivänä nämäkin laitteet konnuuksineen on hallinnassa.

Ja sitten ne voidaankin vaihtaa. Taas. Jonkun koulutuksen yhteydessä.

Sitä onnenpäivää  odotellessa – ollaan yhteydessä – ETÄyhteydessä! J

Kommentit (0)

Jaan lounaskuviani whatsappissa ystävättärille – kiitti pitkämielisyydestänne, kamut! <3

Myönnetään. Ne kuvat on vähän tylsiä – päivästä toiseen samat (tai siis ei ne samat oo vaan samanlaiset – tietty!) karjalanpiirakat ja tomaatit ja joku raastesalaatti. Vaihtelua on se, että vichylasi on välillä eri puolella tarjotinta. Tai sitten hämään kamuja ja vaihdan tarjotinta. Eivät huomaa.

Niin. Tarjotin pitää olla. Että on kuin oikeasti töissä. Lounaalla. Hahaa.

Mutta ne karjalanpiirakat. No, ekonomiaa noin niin kuin elävässä elämässä opiskelleena; niin kun paketissa nyt on yhdeksän piirakkaa. Ja ne on yleensä niitä punaisen lapun tuotteita. Niin onhan ne syötävä aika rivakasti.

Että siksi niitä riittää useammaksi päiväksi. Ja kuvaksi.

Asiaan.

Etätyössä ne samaa työtä tekevät ovat siellä jossain. Mutta enhän minäkään onneksi aina istu kotonani töitä tekemässä.

Välillä otan kumipyörät alle ja ajelen. Ja löysinkin reissussa uuden työkaverin.

Kiva, että edes joku suostuu puhumaan mulle työpäivän aikana. Sekin on vielä ihan ok, kun se huomauttaa ajotavastani. Kyllä mä sen kestän.

Mutta se on myös NIIIIN rasittava. Ei kuuntele yhtään, mitä sanon. Ei suostu mihinkään kompromisseihin. Hankala tyyppi. Mun mielestä.

Mitä sinä tekisit työkaverille, joka inttää, inttää ja inttää loputtomasti?

Kun se kerran arvioi ajotapaani  ja on tietävinään, mihin olen menossa – niin miksi se alkaa hokea: Tee U-käännös! Eikö se muka näe, ettei mun ajopeli mahdu kääntymään tässä kohtaa?!

Ja sitä paitsi, kun se kerran luulee tietävänsä, mihin haluan, niin miksi se ei älyä, jos jalkaudun ja jatkan matkaa kävellen. Ei, ei, ei. Se alkaa hokea taas: Käänny takaisin…

Joskus se tyynen viileästi toteaa: Olet perillä.

Just. Haloo?!

Enhän mä tähän keskelle katua voi autoa jättää! Näytä mulle vapaa parkkipaikka! Kun kerran oot niin viisas!

Olisiko sittenkin parempi ihan vaan yksin työskennellä?

Peilikuva kun ei kinaa vastaan.

Joskus se tosin irvistää takaisin. ;)

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat