Kirjoitukset avainsanalla maaseutu

Vietettiin pari kesää tässä talossa. En kyllä ihan muista, miten ihmeessä.

Kahdeksanhenkinen perhe ja siihen päälle vielä isovanhemmat, yksi enomies ja serkkujakin.

Talossa oli kolme huoneistoa, joista yhdessä vakiasujat. Kaksi asuntoa tyhjillään. Meillä sitten se toinen päätyhuoneisto, olikohan siinä 2 huonetta ja pikkuinen keittiö ja eteiseen mahtui kerrossänky?

Systerithän oli viikot töissä, tietty. Juhlahetki aina, kun perjantain iltapäivädösää odoteltiin. Nykyisin talo näyttää tältä.

Muutettiin 70-luvun alussa outoon autiotaloon kylän toiselle laidalle. Jokainen sai oman huoneen, jopa kaks. Isovanhemmat ja enokin oman lukaalinsa. Tilaa oli. Autiotalo heräsi eloon. Ensin kesäisin. Lopulta ympäri vuoden.

Kun oma perhe kasvoi, alettiin miettiä, olisiko "oma tupa, oma lupa" kivempi tapa viettää kesää. Lähistöllä oli jälleen yksi hiljainen talo ruohottuvine pihoineen.

Selvisi, että rouva oli jo vuosia sitten muuttanut kirkonkylän vanhainkotiin. Poika ei voinut taloa vuokralle antaa. Sinne jäi yksi unelma lahoamaan.

Äiti ehdottikin meille umpihullua ideaa. Oli nähnyt lehdistä kuvia.

Hetkellinen selväjärkisyys sai puoliskon toteamaan "Ei ikinä!"

Siihen se kuitenkin alkoi rakentua - uusi unelma. Kesälomat meni rempatessa. Äiti ehti kuolla, ennen kuin päästiin asuttamaan hullua ideaa. Piharakennuksesta ja nutriatallista Ketunpesäksi.

Seuraavakin polvi aikuistui. Taas tuli tilantarvetta. Väistyttiin, kaks harmaantuvaa kettua, ylätaloon. Taas uuteen unelmaan. Autioituvaa taloa asuttamaan.

Että montako autiotaloa yhden ihmisen pitää pelastaa lahoamiselta  - sitä vaan ajattelin.

Hyvää kesää. Ja kun ajelet maaseudulla - havahdutko joskus miettimään, millaisia ihmisiä on niissä harmaantuneissa taloissa, nurmettuneilla pihoilla käyskennellyt, elänyt ja unelmoinut?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Siro neitonen on peräisin Viipurista vuodelta 1940. Siihen aikaan Viipuri oli iso kaupunki. Vilkas ja kansainvälinen. Lappu neitosen käsivarressa kertoi äidin saaneen esineen 17-vuotiaana. Löysin sen kolme vuotta sitten kaapista. En muista nähneeni sitä koskaan aiemmin.

Kuten niin moni muisto, on tämäkin saanut kolhuja. Nokkaansa nosteleva oli kokenut Marie Antoinetten kohtalon. Kaula oli katki. Oliko se hajonnut jo evakkotaipaleella vai vasta myöhemmin? Silti se oli säästetty. Kaikki nämä vuosikymmenet.

17-vuotiaana sain tämän sormuksen. Siihen kuuluva rannekorukin on yhä olemassa. Sen yksi lenkki on pettänyt. Heikoin lenkki. Kuinkapa muuten. Pitäisi korjata, kuten niin moni asia elämässä. Pitäisi.

Pellavankukka.

Hämäläisen kunnan vaakunakukka. Perhe on viettänyt siellä kesiä niin kauan kuin muistan. Ja pidempäänkin, jo ennen mua. Myöhemmin seudusta tuli karjalaisen äitini kotikunta. Ystävät ja sukulaiset olivat hajaantuneet ensin evakossa ympäri Suomea, myöhemmin kadonneet elämän pyörityksessä.

Avioituessaan äiti jäi pois työelämästä. Niin oli tapana. Perhe kasvoi ja elämä vei. Kun isä jäi eläkkeelle, kesäkoti muuttui myös talvikodiksi. Evakko pakkasi jälleen kerran elämänsä ja muistonsa.

Olen nyt samanikäinen kuin äitini oli muuttaessaan Hämeeseen.

Avioiduttuani kävin töissä. Niin oli tapana. Perhe kasvoi ja elämä vei. Nykyään ajankuvaan kuuluu myös tauot työelämässä. Kun se tapahtuu omasta tahdosta, ollaan between jobs. Muuten sitä sanotaan työttömyydeksi. Pirullinen tila. Vaikka olen takaisin työssä – muistijälki ei häviä.

Puolisko jäi eläkkeelle. Pohti puolitosissaan muuttoa maaseudulle. Hämeeseen.

EI!

Äitini elämää en halua. Tai siis.

Siis ei. Eihän meidän kahden elämänpolut yks yhteen ole. Lähellekään. Maailma on muuttunut niin paljon. Silti. Vaikka miten pohdin, en ole valmis. Mun koti on pääkaupunkiseudulla. On aina ollut.

Syyssateen roimiessa ikkunaa on oivallinen hetki tehdä vertailua.

Onhan landella kesällä kaunista ja mukava talloa saunapolkua pihan poikki. Teepä sama talvella.

Kesällä on mukava piipahtaa kylillä ja kaupassa. Reilut kymmenen kilsaa sinne ja takaisin. Teepä sama talvimyräkän mylviessä ja viiman paiskoessa ajotiet umpeen.

Kesällä on kiva käydä rantakävelyllä. Teepä sama marraskuussa hyhmäisen sateen vihmoessa. Olematonta piennarta pitkin, valaistusta ei ole.

Kun tulee ilta, ikkunan takana on p-i-m-e-ä-ä. 

Kesällä on kiva lepuuttaa korvia hiljaisuudessa, kunnes se soi. Jos talvella on lunta, hiljaisuus karjuu korvat lukkoon.

Olen siis vielä töissä. Kilometrien työkeikat vaihtuisivat kymmeniin kilometreihin. Kymmenet satasiin. Kelissä kuin kelissä. Pimeällä ajaminen ei muuten ole mun juttu. Ollenkaan.

Kuntoni on vielä kohtuullinen. Entä iän karttuessa lisää, vanhuuden kremppojen iskiessä?

EI!

Nostan lippistäni kaikille maaseudun asukkaille. Citykettu suhaa osan vuodesta eestaas,  sinne ja takaisin.

Ainakin toistaiseksi.

Kommentit (0)

Maisa täss taas, Moooi!

Kun me ollaa landella, ni käydään usein dallaamass tuoll rantsuss. Tää on nääs sellanen kuivan maan mesta. Tiätsä. Ett ei oo vettä rantaa lähellä. Tai on tääll välill vettä, mutt siitä joskus toiste. 

Mutt joo. Siis rantsuun pitää dallailla Hyttyspolkuu pitkin. Outo nimi, eiks oo? Millonkaan en oo siell hyttysii nähny! Lempeä on kertonut, ett sillon ku se oli pieni - voiks olla - ett toi on joskus ollu pieni?! What!?

Nii. No, siis sillon joskus hyttysii oli niin paljo, et niit joutu huiskimaa koko matkan jollai risulla. Sitä mä oon kelannu, ett miksei ne vaa heiluttanut korvii tai häntää. Ei hyttyset! Ku noi, niinku Lempeä. Ai nii, eihän sill oo. Häntää. Raukka!

No mutt joo. Rantsuun tullessa mä en ikinä! mee veteen. Se on kylmää! Ja märkää. Se vesi. YÄK. Mä en tykkää ees kävellä märäss ruohikoss. YYYYYYH. Ällöö.

Siin matkall me nähdään ain yks hurtta. Se on ISO. Schäfer kuulemma. Ilmanko en ain tajuu, mitä se bamlaa. Lempeä sanoo kyll, ett se puhuu hämettä. Se on murre. Ei se hurtta! Vaa se, ku puhuu välill outoij.

Noh anyway, me dallailtii tuoll. Ja mitäh! Yhess pihass oli yhtäkkii jotai ISOI ELÄIMII! Luja sano, ett ei saa mennä lähemmäs, siin on sähköpaimen. Missä muka?! Mä nää täss ketää.

Noh, mä yritin bamlata niille, mutt ne vaa kattelee tuolt. Eikä ne vastaa Lempeällekää, vaikk se puhuu niille, sillai MUUUUU, MUUUU. Lempeä osaa kyll aika montaa kieltä, se puhuu joskus koiraaki tosi hyvin. Mutt nää ei oo koirii. Kai. 

Mutt mitä ne o? - Ne haiseeki niin kummalt.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat