Kirjoitukset avainsanalla Mimmi

Koira hyppää melkein ilmaan säikähdyksestä. Se räjähtää raivoisaan haukkuun kesken aamunuuskutusten. Pihalle on tullut tunkeilija! H-Ä-L-Y-T-Y-S!

Joskus ikävä läikähtää. Kirsikkapuun Kuningatar olisi osannut arvostaa uutta tulijaa. Hoveissa kautta aikain on haalittu vähän erilaisia otuksia käyskentelemään linnan puistikkoon. Joka hovistahan vähintään yksi pitkäkoipi pitää löytyä!

Maisa ei vaan tajuu. Mutta se onkin mikä lie tallikoiran jälkeläinen. Kuningattaren mielestä ikuisesti tolvana.

Brittihovissa oli häät. Kuninkaalliset. Olihan sulhona Henry. The….kuinkahan mones olisikaan? Siis jos olisi ihan kunkku. Herttualle pariksi löytyi meren takaa Meg.

Seurapiirihäät. Oikein suihkuseurapiiriä vieraina. Oli varmaan ruuhkaa ilmassa, kun häävieraat  merten takaa singahtelivat taivaan halki omilla suihkareillaan. Hiilijalanjälkiä ei nyt viitsitty pohtia.

Enpä kerinnyt töllön äärelle.

Oli omat Pool Partyt. Paljon suihkua. Ja piiriä. Seuraakin ainakin hetkellisesti altaan laidalla.

Maisa pysytteli suihkujuhlien ajan kauempana. Se ei tykkää vedestä. Tippaakaan. Sadekelilläkään ei lähtisi millään ulos. Katsoo hämmentyneenä kynnykseltä: ”Oikeesti, hei! Tuolhan on, M-Ä-R-K-Ä-Ä!”

Kirsikkapuun Kuningatar sen sijaan oli uimari ja olisi lumoutunut Pool Partyn loiskeista. Jos vielä eläisi. Vähän oli jäykät nivelet lopulta silläkin. Aito Kuningatar. "Alamaiset polvistukoot. I Mimmi I, (lue: Minä Mimmi Ensimmäinen), me emme kumartele. Emme elämässä. Emme kuolemassa."

Enää entisenä hovineitona en ryhtynyt sitten niiailemaan itsekään. Vaikka yhden sakun pelastinkin. Ei ollut kuningas. Sammakkoprinssi korkeintaan. Eikä Saksassa kuninkaita ole. Eihän se yksikään edes meille kunkuksi sitten tullut.

Aurinko olkoon kruununi.

Oonhan Queen of fucking everything!

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Maisa täss, moooi!

Onkoha tää kevätväsymystä? Vai jotai muuta?

Mull on siis niin oikeesti T-Y-L-S-Ä-Ä.

Ei oo mitää tekemistäkää enää.

Ennen mä hengailin Vanhan kaa. Okei. Noh. Kyll mä joskus kiusasin sitä. Vaan joskus!

Mutt se hävis. En tiä, ett mihi.

Se jätti mut. Hapis. Tänne. Niinku yksin. Aika epistä.

Ku tullaa dallaamast, nii mä juoksen ain kämpän ympäri, niinku ett Moooi, me tultii.

Ei se ookaa tääll missää. En oikeen tajuu.

Enkä tajunnu, ett mull vois tulla ikävä sitä. Hapankorppuu.

Epistä.

Se haiski niin kummalle. Vanhalle.

Epistä.

Ett se jätti mut. Yksin.

Tarttisko tehä jotai?

Jos sä oisit mä, ni mitä sä tekisit?

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Voi kun olivat ihan pari valjakko,kun vaan toinen ei ymmärrä mistä on kyse.Totta kai eläimilläkin on ne omat tunteensa.

Ihminen on vastuussa hankkimistaan eläimistä. On huolehdittava niistä. Sitten tulee päivä, kun joutuu päättämään eläimen kuolemasta. Ennemmin tai myöhemmin.

Olin Toinen, se kelvoton hovineito itsensä Kuningattareksi ylentäneen hovissa. Sitä hovielämää kesti 16 vuotta.

Raivostuttavaa oli seistä joskus iltapimeällä pihalla sateen piiskatessa ja viiman viuhtoessa. Pitäisi päästä nukkumaan, mutta aineenvaihdunta ei käskien toimi?

Miten muutaman kilon painava koira voi tuntua tonnikeijulta peittoni päällä, kun öisin yritin kääntyä sängyssä?

Raivostuttavaa oli käydä sananvaihtoa, kuka hovissa saa huutaa. Kuningatar pyrki viimeiseen sanaan, vaikka väittelyn lopuksi suupielestä kuului enää hmphh. Aiemmin tunnistettavat eri haukut vaihtuivat soinnuttomaan kuuron koiran päättymättömään nak-nak-nak-nakutukseen.

Raivoa saivat aikaan mielenosoitukselliset vetiset kostot matoilla. Syytä ei meille moukille kerrottu. Mutta aineenvaihdunta toimi.

Agility olisi ollut Kuningattaren laji. Paitsi. Terrierinä se olisi luonut omat sääntönsä. Ja paheksunut äänekkäästi tuomaripisteitä. Phyi. Moukat! Eivät ymmärrä todellista lahjakkuutta.

Se oli pentuna niin hellyttävä lilliputti. Aina valmiina futispeliin, läkähdyksiin asti. Innokas uimari. Siro ballerina. Sairaalan vieressä asuttaessa Kuningatar sai säännöllisesti harjoittaa korkeaa ääntään hälytysajoneuvojen tahdissa.

Nuorena se kampesi aina syliin. Luettiin usein sunnuntaihesaria yhdessä. Vanhemmiten oli suosionosoitus, jos se tuli viereen sohvalle.

Järki sanoi, on aika. Silti tunteet pääsivät yllättämään.

Viimeinen yö. Sängyn jalkopäässä käy armoton kuorsaus. Pistää nieleskelemään.

Viimeinen ruokailu. Nielen vieläkin kyyneleet.

Viimeinen ulkoilu. Nyt ne pyrkivät jo silmiin.

Viimeinen rutistus. Kyynelvirta on vuolas.

Nuorempi hovineito lähti saattokeikalle. Hyvä niin. Kuivaan kyyneleet, niistän nenän. Rykäisen kurkun auki. Menen takaisin töihin.

Niin rakas rakki kuin olikin, hämmentää.

Tuotantoeläimet viedään teuraaksi, eikö? Loukkaantunut hirvi tai ravihevonen lopetetaan, eikö?

Miksi lemmikille annetaan eutanasia - kun ei sitä ihmisille haluttaisi myöntää?

Sitten eläinlääkäriaseman laskun alalaidassa lukee Otamme osaa suruunne.

Jaa.

Ihmisen kohdalla hautaustoimiston lasku on puhdas liiketoimi. Edes seurakunnan laskuun ei ole liitetty osanottoa.

Annettaisiinko lemmikin olla ’vain’ eläin.

Rakkaankin rakin.

 

Kommentit (3)

Nuttu nurin onni oikein
Liittynyt30.8.2015
1/3 | 

Voi sentään. ? Osaan eläytyä tuntemuksiisi hyvin, kun jalkojeni päällä kuorsaa juuri 14-vuotias russelidiiva. En kyllä lupaa suhtautua sen lähtöön mitenkää kevyesti. Koiraa voi surra kuin perheenjäsentä. Halaus. ❤

Vierailija

Suuren surun osanottoni yhden perheen jäsenen pois menosta siis ihan suloinen KUNIGATAR nyt lepää rauhassa siellä koirien taivaassa.Päätös on aina vaikeaa mutta pienen kohdalla helpotus.Osanotto koko perheelle.

Maisa täss.

Tää on ny vähä outo juttu.  Yks päivä oltii lööbisluolass, ku Luja näytti Lempeälle jotai siit lätyst. Mikä se o, se tabletti? Nii. Ei se mitä syödää, ku se toinen.

Ei sekää, ku o safkakupin alla. Meill se o oikeesti kylppärin matto. Valkonen.  Ei se lätty. Ku se toinen. Noh. Anyway. Siin lätyss, mitä luetaa tai jotai. Ni siin oli jotain kummaa.

Lempeä kysy, ett oikeesti? Lukeeks siin ajanvarauksess sillai?! Miks ihmeessä?

Ne oli vähä kummallisii sen jälkeen. Ne katteli Vanhaa – siis Hapista, niinku eri tavall ku ennen. Outoo.

No sitt. Yleensä mä pääsen messiin, kun noi lähtee ulkoilee.

Mutt yks päivä Luja ottiki vaa Vanhan messiin. Ja mut jätettii himaa. Epistä! Ja ihan outoo.

Mä yritin tsiigaa viel, mihi ne lähti. Ilman mua! Ne meniki autoon. Tosi outoo.

Sitt myöhemmin Luja tuli takas. Se sano jotai Lempeälle. Sillai hiljaa.

Sitt Lempeä luki jotai. Se motkotti. Ei Luja. Ku Lempeä. Ei tykänny.

En tajunnu yhtää. Niinku ett niinku kuka se Euta o? Ett mitä meiän Hapis, Hapankorppu, siis Vanha kuuluu jolleki Eutalle? Ett niinku miks Vanhalle tuli Eutan asia? Ihan tositosi outoo.

Ja sitt mä hiffasin, ett Hapis ei tullukaa Lujan kaa takas.

Hei, saiks se jäädä viel pihalle vai mihi? Epistä!

Lempeä selitti mulle, ett se on lopetettu. Aha. Okei. Epistä? Ett niinku mitä?

Noh. Lempeä selitti viel, ett Vanha oli eläin. Ja ett eläimet lopetetaan.

Eikä se sillon oo mikään Eutan asia.

Ei nii. Ihmiset puhuu joskus tosi outoij. Vai mitä?

Mutt mä oonki eläin. Russeli. Niinku Vanhaki.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat