Kirjoitukset avainsanalla vanhustenhoito

Ehtoolehtolaiset ovat palanneet palvelutaloonsa. Vapaaehtoiset tupsahtavat pelastamaan syntisiä, mutta hoivaa ei tipu. Henkilökuntaa ei enää ole. Se on korvattu älyllä!

Älyseinä herättää uuteen päivään ja vaatii leikkimään kanssaan. Kuka on sanonut, että vanhukset haluavat leikkiä kuin lapset? Tai ilahtuvat värikkäistä otuksista?

Robotit siivoavat. Vihivaunu jakaa lääkkeet. Ruoka tulostetaan. Tuolijumppa on korvattu konsolipelisalilla. Lääkärin tavoittaa etänä.

Ehtoolehtolaiset kuitenkin totuttelevat tätäpäivää -menoon. Onko oudompaa seuralaista kuin tunteeton kone? No, ehkä kone, joka alkaa niiskuttaa saatuaan potkun kylkeensä?

Anna-Liisan mielestä kuolemaakin kummempaa ja surullista on possessiivisuffiksin katoaminen suomen kielestä.

Ei hän tainnut ilahtua siitäkään, että Kielitoimisto on antanut luvan käyttää muotoa alkaa tekemään yhtä lailla kuin sitä ainoaa ja oikeaa, alkaa tehdä.

Äidinkielen opettajana kaimani silti viehättyy kielen muuttumisesta ja monimuotoisuudesta. Maailma muuttuu, toiset sopeutuvat. Toiset eivät.

Onpa loistava mielikuvitus Minna Lindgrenillä. Uusia tuotoksia odotellen.

Mutta mitä pitäisi ajatella noista googlettamalla löytyneistä otsikoista?

Mitähän?!

Kommentit (0)

Ehtoolehtolaiset joutuvat sen pahimman mahdollisen kouriin. Putkiremontti! Ja sen keskellä pitäisi vielä elää. Tai kuolla. Tai siis odottaa kuolemaa.

Remonttifirma konsultteineen on mitä hämärintä laatua. Eihän siitä asumisesta mitään tule. Pakoon on päästävä. Sarjan kakkososa viekin Pitkänsillan toiselle puolelle Hakaniemeen. Hulvaton meno väistötilassa jatkuu vaikkakin pienemmällä porukalla.

Tai miten sen nyt ottaa. Ambulanssiralli uhkaa jälleen sairastuvia. Itsekin minuuttiaikatauluissaan sekoavat hoitajat kotihoidon puolella, oudot hiippailijat asunnon aiemmilta vaiheilta. Myös uudet ystävät Afrikasta asti sekoittavat arkea uusissa ympyröissä.

Siiri rakastaa ratikka-ajelua. Hän osaa ulkoa kaikki reitit ja vaunun huojahdukset kiskoilla. Arjen pyöritys kimppakämpässä vie ajan, joten ajelua on toisessa osassa hiukan vähemmän. Kirjan juonesta ei sen enempää. Mutta sujuvasti lipeän aiheeseen, joka kuulostaa jopa putkiremppaa pahemmalta.

Helsingin sporalinjat rukataan uuteen uskoon. Yhdelle linjalle tulee yhtä reittiä ajettaessa kolme! numeroa. Siis kuinka? Ymmärtäisikö tätä ikistadilainen Siirikään?

Pääkaupunkiseudun Kehärata tullessaan sekoitti muun joukkoliikenteen vuonna 2015. Linja-autoille väännettiin uudet reitit ja väkisin vielä uudet numerot, joilla ei tietenkään ollut mitään muistisäännöksi soveltuvaa yhteyttä entisiin. Loistoidea! Vai kuinka?

Julkisen puolen satunnaismatkustajana mulla ei ole enää mitään hajua edes lähialueen linjanumeroista. llman googletusta ei ole asiaa edes muutaman kilometrin päähän Tikkurilaan. Ai niin, sinne pääsee junalla.

Vaan jos kaikki eivät sitten asukaan ihan radan vierellä? Nykyisin useimmiten saa HSL:n reittihaulla ehdotuksia, joissa on kaksi tai jopa kolme! vaihtoa. Matkalle, joka aiemmin tehtiin yhdellä kulkupelillä.

Siinä mielessä tietysti tuo sporalinjarukkailu poistaa vaihtotarpeen. Loikkaa kyytiin kolmosen ratikkaan ja pian huomaat olevasi linjalla 2. Lopulta poistuessasi valotaulussa loistaa numero 7.

Jepjep.

Kommentit (0)

Minna Lindgrenin Ehtoolehdon asukkaiden hykerryttävät oivallukset oudoksi muuttuneesta elämästä ja kuoleman läheisyydestä osuvat ja kolahtavat kovaa.

Vihdoin kirjakerho tarjosi nämä kirjat houkuttelevan huokeina. Nappasin kiinni heti. Sorry, Minna L., mutta liikaa euroja ei ole – eikä siis varaa niihin kovakantisiin. Tuoreeltaan.

Joo, tiedän kirjastojen olevan olemassa. Siitä joskus toiste.

Mutta. Vihdoin pääsen Ehtoolehtoon minäkin. Noh. Ikäni kuin kuntonikaan puolesta en asukkaaksi. Vielä. Mutta kärpäseksi kattoon.

Alkajaisiksi löydän jotain sielunsiskon kaltaista. Nimikaimakin vielä. Aina korjaamassa toisten sanomisia. Joskus tekemisiäkin. Iiiih. Olisinko ysikymppisenä tommonen? Vaikken opettajana uraani tehnytkään. Vanhojen rouvien toilailut naurattavat ääneen. Pyrskähtelen sohvalla tuon tuosta.

Tarinan edetessä naurattaa harvemmin. Suomalainen vanhustenhoito levittäytyy eteen koko karmeudessaan. Alati vaihtuvat hoitajat, epäselvät laskutukset, lisääntyvät lääkitykset, vaipanvaihdon kuin hoitotoimienkin tarkka aikatauluttaminen, sairastuessa ambulanssiralli laitoksesta toiseen.

Kyseessä on fiktiivinen tarina, mutta ettei kirjailija sittenkin halunnut kertoa, mitä ihan oikeasti voisi tapahtua? Ja miltä nykymeno vanhenevan ihmisen silmissä näyttää?

Läheisten ajatteleminen vastaavissa oloissa ja toimenpiteiden kohteina ei huvita. Oma ikääntyminen alkaa pohdituttaa oikein todella. Mitä jos muistisairaus tulee ja vie vääristyneeseen maailmaan – kuin Liisan Ihmemaahan. Mutta josta ei enää herää?

Olisinko silloin niin onnekas, että rinnalta löytyisi joku hyvä ystävä, joka nykisi vielä takaisin todellisuuteen edes hetkittäin?

Mutta mikä on kuolemaakin pahempi kohtalo?

Siiriltä, Anna-Liisalta, Irmalta, Olavilta, Reinolta tai Onnilta kysyttäessä vastaus olisi yksi ja sama:

Ryhmäkodiksi kutsuttu dementiaosasto.

Tarina ei onneksi päättynyt sinne. Ainakaan vielä.

Kommentit (0)

Lehdestä osui silmiin tekstinpätkä, jossa pohdittiin, mitä tehdä pitkäaikaistyöttömille, kun heidän työelämäkelpoisuutensa on työnantajan kannalta mennyttä. Mitä se kelpoisuus edellyttää? Miten sen voi menettää? Aiheuttaako työtön itse työnhakunsa pitkittymisen – vai joku muu taho?

Ratkaisu löytyy kuitenkin vanhustenhoidosta. Elinikä pitenee ja työttömien määrä kasvaa. Kuningasidea on yhdistää nämä kaksi. Joissain kunnissa tätä on jo kokeiltukin.

Leikitään vähän. Tai ei leikitä. Tänään vietetään kansallista pelipäivää. Siis pelataan.

Pelin hahmoina ovat

Vanhus, joka pelkää kovakätisiä hoitotoimenpiteitä, mutta vielä enemmän hän pelkää yksinäisyyttä. Ja sitä, että kukaan ei hoida eikä auta. Siksi hän ei valita. Tai jos valittaa, se kuitataan höperyydeksi. Eikä se kuitenkaan enää kauaa ole valittamassa kohtelustaan.

Hoitaja on kutsumusammatissaan. Kaiken kiireen ja loputtoman tehostamisen keskelläkin hän jaksaa katsoa vanhusta lämpimin silmin ja koskettaa lempeästi hoitotehtävässään. Ehtii hän halatakin joskus. Hän on ammattitaitoinen ja osaa oikeat otteet hauraan vanhuksen käsittelyssä.

Joskus väsyneenä hänen mieleensä hiipii ajatus, kannattiko kouluttautua alalle, jossa ammattitaitoa ei arvosteta. Kun työtä voisi teettää myös kenellä tahansa työttömistä.

Työtön voi olla metallipajan rasvakoura, kaupan kassa, kokki, tarjoilija, trukkikuski, pakettien tai papereiden pyörittäjä, insinööri, tilastotieteilijä tai minkä tahansa muun alan ammattilainen. Mutta jolta saattaa täydellisesti puuttua kyky empatiaan tai kokemus vanhuuden ja sairauden kohtaamisesta.

 Hänet voitaisiin silti määrätä hoitamaan vanhuksia. Koska hänelle ei tarvitse maksaa palkkaa. Kun ei ole soveltuvaa tutkintoa. Mutta sietäisi edes jotain tehdä oikeuttaakseen olemassa olonsa. Ja työmarkkinatukensa.

Nyt pelilauta on valmis. Yhdistä hahmoihin sanat arvoton, arvottomampi, arvottomin. Kokeile eri yhdistelmiä.

Mihin järjestykseen nappulat asettuvat laudallesi? Kuka hahmoista sinun mielestäsi ansaitsee adjektiivin superlatiivimuodon?

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat