Kirjoitukset avainsanalla tipaton

Onpa iisii! Ei mitään vaikeutta.

Hyh. Olipa taas negatiivinen ilmaisu. V-a-i-k-e-u-t-t-a. Eihän kukaan enää niin sano. Oikea termi on: haasteellista. Siinä on niin ihana, positiivinen klangi! Haasteet on tehty voitettaviksi. Vaikeus on - varmaan ihan ylitsepääsemätöntä?

Ihan sama juttu, kun puhutaan vanhenemisesta. Hyh. Miten harmaa ja ikävä sana. Nykykielessä ihminen ikääntyy. Osaaminen sen sijaan voi olla vanhentunutta. Varsinkin ikääntyneillä.

Niin se on. Ei muutu elämäntapapessimisti vanhetessaan positiivariksi, vaikka miten yrittäisi. Sanavalinnatkin ihan vääränlaisia.

Mutta.

Nythän on ihan kertakaikkisen IN olla armollinen. Varsinkin itselleen. Muista niin väliksi ookaan. Hemmottele itseäsi!

Siksipä tammikuu on alkanut siellä täällä kilistellen. Ensin loppiaisena valkoisella laivalla. Sitten jo kohta teatterissa. Ja sieltä suoraan ystävän tupareihin. Eihän tässä mitenkään voi alkaa nyrpistellä.

Seliseliseli. Kyllähän niitä tekosyitä piisaa. Että ilo ilman prosentteja olisi jotain tekokivaa?

No ei. Mutta kiva on juhlan hetkellä skoolatakin. Kunhan arki ei muutu ainaiseksi juhlaksi.

Silloin, kun ite aloittelin tipattomia, eipä ollut edes Stadin ravintoloissa iisii saada alkoholitonta olutta. Voisi sanoa olleen suorastaan vaikeaa. Haha. Ykkösolutta tarjottiin nollalinjalaiselle!

Tänään ei oo konsti eikä mikään. Ipaton. Niin iisi toteuttaa. Kun ipat, apat, alet ja palet saavat jäädä mun puolesta kylmäkaappiin. Oon peruslagerin ystävä. Ja sitäkin saa nykyään monenmoisesti nollana.

Kilsoja on jo kertynyt. Polttoainettakin on kulunut. Vanhetessa oon todennut, ettei nollakausi välillä ole ollenkaan huono. Samalla voi miettiä, paljonko on paljon? Vai onko? Entä onko se haasteellista tai vaikeaa? Hehe.

Ipattomasta tipattomaan 20.1. 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lupasinko jättää menneet taakseni?

Silti katse tuntuu olevan usein peruutuspeilissä. On jo kertynyt aika paljon muisteltavaa.

Postauksissani tulee varmasti olemaan matkoja menneeseen jatkossakin. Jos toisinaan pidän katseeni eteenpäinkin. Ja ihmettelen samalla, mihin maailma on menossa.

Tammikuussa ollaan taas itsekurin äärellä.

Syksy hujahti työn ja sohvan väliä rampatessa, ettei salille kerinnyt. Muka.

Noh, ihan oikeastikaan ei iltaisin oikein aikaa ollut. Työhuoneelta lompsiessa kello näytti iltaseiskaa aika usein. Sohvan kutsu oli voimakkaampi. Myönnetään.

Salille siis. Kalenteriin päivät etukäteen, niin lipsua ei voi. Jos kamut peruu, on mentävä keskenään.  Ei auta itku.

Salikortti on näet käytettävä nyt – ettei syksyllä ladatut eurot mene hukkaan. Siihen ei ole varaa.

Hyvä pakkokeino. Pihiys. Hahaa.

Tammikuu on myös jälleen t-i-p-a-t-o-n.

Nollalinja tekee ihan hyvää.

Joku (varmaan valtiovarainministeriöstä - pelkäävät siellä verotulojen pienenevän!) netissä väittää, että tipattomuus voi olla riskikin. Hah. Uskoo, ken haluaa. En ajatellut läträtä tammikuun jälkeenkään.  Pysyttelen kohtuuden rajoissa.

Silti voin olla myös kokonaan ilman. Nollilla.

Paljon enemmän vaatisi täydellinen sokerittomuus. Eiiiiiiiih!

Onneksi sokerivero alenee! ;)

Jokaisella meillä on heikkoutemme. Eikö?

Kommentit (3)

Vierastelija

Tällä alkaa se kammoksumasi sokeriton tammikuu....työporukan kanssa yritetään yhdessä, kun on edelliset 2kk vedetty suklaata kaksin käsin ?

Muita (etenkin puoliskoa, lapsia, koiria) on helppo kieltää tekemästä milloin mitäkin. Välillä on hyvä sanoa itsellekin Ei. Eikä se vaadi kuin päätöksen.

Saunoessa sitä on kaivannut. Olutta.

Tekisi mieli käydä pitkästä aikaa vaa’alla, josko holiton kausi näkyisi myös elopainossa.

Kuuluin pitkään, itse asiassa 50 vuotta siihen kroppamalliin, ettei jatkuvasti tarvinnut miettiä, mitä syö. Olin aika sopivankokoinen, omasta mielestä. No ainakin joskus. ;)

Kerran muotialan ammattilainen sanoi minun olevan harteikas päärynä. Myöhemmin olen pohtinut, olikohan se sittenkään positiivinen arvio?

Ja kas! 50 tuli mittariin ja takuuaikani umpeutui. Näemmä. Niveliä alkoi kolottaa, paino on nousujohteinen; syön, liikun taikka en. Ja varsinkin, jos en. Liiku!

Vaatekaappi kertoo aika paljon. Ei tosin kaikkea. Jotkut vaatteet mahtuvat aina vaan.  Mutta joku oikeasti LEMPIVAATE kinnaa sieltä täältä. KÄÄK.  Miksi juuri niiden kohdalla käy niin?!

Ja se on muuten ihan höpöä, kun nyt mainostetaan, että voi laihtua vaikkei liikkuisi lainkaan. Syömisen pitää olla oikeassa suhteessa liikkumiseen ja päinvastoin. Muuten siinä käy lopulta kuin aikoinaan maata kiertelevän kansanryhmän edustajan hevoselle; justiin kun oppi oleen syömättä – kuoli pois.

Jokin aika sitten kävin kasvohoidossa (kiitti vielä kerran lahjakortista, kamut!) – oli pitkästä aikaa hienoa olla huollettavana. Tosin kosmetologi mainitsi kuin sivulauseessa, että iho oli vähän harmaa…

No, hiustenkin sävy alkaa löytyä värikartan harmaalta sektorilta.

Ett haittaaks se?

Kommentit (4)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat