Kirjoitukset avainsanalla julkinen liikenne

Julkisissa kulkupeleissä kuulee kaikenlaista väkisin, vaikkei aina tahtoisikaan.

Varsinkin aamuisin dösässä on kuitenkin yleensä hiljaista. Pari pysäkinväliä kulkevat teinit jatkavat jutusteluaan koko matkan ajan, mutta entä me muut? Lähes jokainen tuijottaa alaviiston syliinsä. Siellä se on.

Luuri. Musaa, viestejä, digilehtiä. Kenellä mitäkin. Se, mitä kadehdin, on nuorten (tai ainakin mua nuorempien) kätevyys. Kuulun siihen ryhmään, joka tarvitsee kaksi kättä luurin selailuun. Eikä tulisi kuuloonkaan, että peukaloilla tekstailisin!

Mun viestit on muutenkin välillä niin siansaksaa. On tosi ärsyttävää, kun luuri luulee itseään mua viisaammaksi ja ehdottelee mitä ihmeellisimpiä sanoja. Mutta. Sitten sanaan eksyy yksi ainoa väärä kirjain – ja hah. Eipä tunnista luuri enää koko sanaa. Muka ÄLYluuri?! Diitä on ollut udein puhetta. Jod muidtat lukeneedi viedtejäni?! :)

Mä en yleensä luureja (juu, on kaksi, oma ja se toinen) kauaa tuijottele, vilkaisu riittää, onko viestejä. Yleensä ei. Luen Metron, sen paperisen! -  ja sen jälkeen tihrustan läpi sateen pisaroiman ikkunan. Tai suljen silmäni.

Asiaan. Siis kuulolle. Julkiseen kulkupeliin.

Toisinaan jonkun luuri sitten kuitenkin soi. Sitten me kaikki tiedämme, että vastaaja on bussissa. Yllättäen samassa kuin mekin. Saamme kuulla myös mihin hän on menossa ja kuinka pian hän on perillä. Hei. Hyvä tietää. :) Itse kukin tullee joskus kailottaneeksi, että se toinen siellä luurin toisessa päässä kuulisi.

Maailmaan mahtuu ääntä. Siksi en oikein oo ymmärtänyt, eikö kaukojuniin jossain vaiheessa suunniteltu 'hiljaisia' vaunuja vai onko niitä jopa olemassa? Millaisella opasteella se olisi merkitty? Mahtaisi maailmalta tullut ihmetellä, jos hahmon suun eteen olisi laitettu raksit päälle? Suomalaiset on outoja!

Junassa oon sitten kuullut, kuinka joku ikävöi äitiä eikä millään suostu lopettamaan puhelua. Ei, vaikka äiti vakuuttaa, että jatketaan keskustelua myöhemmin. Lopulta äitiparka joutuu läppäämään luuria jälkikasvun korvaan. Niisk.

Päivänä eräänä kuulin myös, miten jotkut kaupat on parempia kuin toiset. Ajatella. En ihan heti seurueen ulkoisesta olemuksesta arvannut heitä kiinnostavan eri kaupparyhmien erot.

Vaan. Niin. Tehdään tarkkaa suunnitelmaa, missä järjestyksessä kannattaa kiertää kauppoja. Esitetään toiveita tuntemattomalle taholle ’…ttu, kun se myymälävastaava ei olis vuorossa! Ja sitä paitsi, ...ttu, kaikki myyjät on ihan, …ttu, ….stä!’ Myyjät työssään kun kehtaavat yrittää estää näpistyksiä. Saavat palkakseen lyöntejä, tönimistä, huutelua ja uhkauksia.

Seurue on avoimen närkästynyt tapahtumien seurauksista, tuomioita on napsahdellut. Suht tiheästi, kai. Eräskin myyjä oli ’muka’ saanut jotain vaivoja kärsittäväkseen. Hah. Ihan feikkiä. Kuka nyt sellaista iskusta päähän saisi? Niin just, ...ttu.

Pienenä tyttönä haaveilin myös kaupantätiydestä – siis myyjän ammatista. En haaveile enää.

Tulen kuulleeksi myös, että huumeet voi olla terveydelle vaarallista. Hmmm. Niinkö? Tätä pohtien seurue päättää jatkaa vielä matkaa.

Surettaa. Nuoret ihmiset. Ei kai kukaan suunnittele sellaista elämää. Silti joillekin käy niin.

Mietteliäänä poistun junasta. Kuulen yllättäen takaani ’Rakas, ilman sua…ilman sua, ilman sua mä…’

Ihana.

En kuitenkaan käänny katsomaan. Ei nuorimies mulle puhu.

Kuulokkeet korvissaan hän toistelee laulunsanoja. Tai harjoittelee lausetta mielitietylleen.

Onneksi ainakin joillekin käy hyvin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lähdin keikkatöihin.

Sitä ennen olin luvannut huolehtia mummiuden velvoitteista – eipäsku oikeuksista! <3<3

Jatkan samalla etätöitäkin.

Enää pitäisi tietää, missä pitäisi milloinkin olla.

Kotona työskentelevällä ei ole lähtörutiineja. Mulla ainakaan.

Siis sitä normiarkea aamutoimista lähtöhetkeen ja matkanteosta paikasta A paikkaan B.

Sitä kun vielä unessa kulkee kylppärin ja vaatekaapin väliä ja ihmisvaatteet ovat päällä kuin taikaiskusta.

Sitä kun keittiössä kaikki tapahtuu automaattiohjauksella. Kahvi tippumaan, nappi huuleen, leivät paahtimeen, lehti pöytään. Ilman yhtään ylimääräistä askelta.

Sitä kun osaa vaikka unissaan parhaat vaihtoyhteydet ja tuntee kanssamatkustajat, joiden läsnäolosta samassa kulkupelissä voi tarkistaa kellonajan.

 Automaattiohjaukseni on epäkunnossa.

Joudun miettimään jokaisen siirron. Kuin shakkipelissä.

Otetaan mukaan välipysähdyksen pari muuttujaa (lapsenlapsiksikin kutsutaan) ja työnantajan oletus, että työt aloitettaisiin yhä tasatunnein.

Entistä työnantajaa palvelin joskus kristallipallon kera. Nykyinenkin olettanee minun pystyvän taikoihin. Että tiedän etukäteen vuorosuunnitella mahdolliset viivästymiset.

Alkaa hengästyttää.

Mitä jos bussi ei tulekaan? Entä jos se tuleekin minuutin liian aikaisin? Sinä aamuna, kun pienempi muuttuja ei saa haluamiaan sandaaleita jalkaansa (koska on syyskuu) eikä mekon väri soinnu yhteen takin kanssa. Juuri silloin isomman muuttujan sormia palelee (koska on syyskuu) ja sormikkaat ovat silkkaa oveluuttaan piiloutuneet.

Mihin junaan sitten säntäisi – I vai P vai K vai miten päin ne nyt menikään? Mille asemalle on vähemmän metrejä? Oletusarvohan on, että kaikki asuvat junaradan vieressä.

Ja että kaikki työpaikat on ripoteltu radan varsille.

Ei ne ole.

Silti bussilinjat on katkottu rakettispagetiksi ja 'pitkien' linjojen vuorovälejä venytetty entisestään.

Olisiko teleportista pelastajaksi?

(Se scifi-leffoista tuttu juttu, tiedäthän.)

Z-I-P! ja P-U-F!

Kätevää. Sitä vaihtaisi paikkaa noin vain. Nuttura pysyisi ojennuksessa. Ja kengät kuivina.

Työnantajakin tykkäisi?

VR tai HSL ei ehkä niinkään. Mutta mitä. Konkat junista ja kuskit dösistä (tele)portinvartijoiksi.

Mikä ettei?

Entä jos sellaisen portin läpi kulkisi samaan aikaan ei-niin-lempparihyönteiseni ampparin kanssa?

Hei, mietipä sitä.

Saisi ampiaisvyötärön!

Hehee!

Mukavaa päivää sinulle, lukijani!

Kommentit (2)

allikalliolla
Liittynyt31.10.2015

Onnekas hattara! Tuskin muistan, kun oli säännöllinen työaika. Toisaalta, tässä on se juttu, ettei käy ykstoikkoiseksi. Kun aikataulu ja reititys on joka päivä eri, niin pysyypä skarppina. Mutta ilolla ottaisin silti joskus ne muutamat unensekaiset minuutit vielä levon kannalta. Kun voisi unissaan kulkea kylppärin ja vaatekaapin väliä. :)

Matkustaminen on taitolaji.  Otetaan ensin malliksi dösä, busa, bussi, linja-auto, nysse. Rakas kulkupeli. Monta nimeä.

Ihan alkajaisiksi pitää tietää, miten ilmoittautua kuljettajalle. Pitääkö vilkuttaa, huiskuttaa, näyttää korttia vai keskisormea – että auto pysähtyy siihen oikealle pysäkille.

Seuraavaksi pitää osata käyttää lippuautomaattia. Jälleen saattaa käydä mielessä näyttää keskisormea, kun automaatin toiminnot on lopulta käyty läpi. Voi myös vilauttaa käteen kiinni kasvanutta luuria ja siinä olevaa mobiililippua – jos sovellus sattuu toimimaan. Rahaakin saa yrittää tarjota kuljettajalle. Vielä. Vaan ei varmaan enää kauaa.

Kertalippuja on tulossa myyntiin kauppoihin ja kioskeihin. Asemien lähellä on kuulemma aina kauppa tai kioski. Ei muuten ole. Epäselväksi on myös jäänyt, miten ne liput leimataan, kun leimauskoneita ei enää palauteta käyttöön. Kuljettajaa ei saa häiritä, ainakaan sporassa. Pitääkö olla joku sovellus luurissa, millä aktivoi sen pahvilipun? Tai jotain? Sääliksi käy turisteja.

Palataan dösään. Maksujupakan jälkeen on lupa astua kuljettajan ohi. Seuraavaksi pitää osata tulkita kanssamatkustajia. Onko vakiasiakkaita? Heillä on omat paikat. Niille ei saa satunnainen matkustaja mennä. Dösässä ei ole soveliasta puhua. Ainakaan vieraille, niille toisille samaan suuntaan matkustaville. Ei sanota ääneen, että 'jospa viereesi istuisin' tai 'saanko poistua'. On parempia tapoja ilmoittaa. Kiinteä tuijotus vieruskaverin ohimoon. Ääntä saa käyttää korkeintaan rykäisyn verran.

Matkan aikana miehet eivät saa vilvoitella sukukalleuksiaan manspreading-tyyliin. Reidet yhteen, mies! Naiset eivät saa asetella laukkuaan siihen viereiselle istuimelle. Vaikka kanssamatkustajia olisi vain pari. Sen väskynhän saa nostetuksi syliin. SITTEN, KUN istuimet alkavat käydä vähiin. Joku oli kuulemma kerran kysynyt, paljonko laukku oli maksanut paikastaan.

Kerran minä makuutin olkalaukkuani mielenosoituksellisesti penkillä vieressäni. Koko matkan. Olin maksanut myös sille matkan. Tämä tapahtui tosin junassa. Lippuautomaatti teki omiaan ja otti matkakortilta 2 maksua. Konduktööri nauroi vahingoniloisesti ja neuvoi ottamaan yhteyttä HSL:n lipputoimistoon. Sinne Helsingin päähän, Rautatieasemalle.

Junamatkailukin alkaa olla seikkailulaji siinä missä Amazing Race –kisan kaupunkiseikkailut.

Matkalippujen myynti päättyy HSL:n lähijunissa 19.6. Tilalle tulee automaatit asemille. Tai nyt ens alkuun parin viikon ajan asemilla päivystää lipunmyyjiä.. .kun automaatteja ei yllättäen riittänyt kaikille asemille. Nerokasta.

Junissa kulkevat samat konduktöörit kuin ennenkin. Eivät vain enää myy lippuja. Edes tämän kahden viikon ajan, kun odotellaan niitä puuttuvia automaatteja. Ei. Oppivatpa olemaan, matkustajat. EX-lipunleikkaajat neuvovat mummot, mammat, papat ja turistit seuraavalla asemalla laiturille ostamaan lippua automaatista. Ja odottamaan seuraavaa junaa? VR onkin ollut jo pitkään luotettava aikatauluissaan. Seuraava juna kyllä tulee. Ei vain tiedetä, milloin!

Yksityisautoilua pitäisi vähentää. Niin varmaan. Sitten, kun VR saa aikataulunsa ja HSL automaattinsa toimimaan, voivat alkaa odotella. Seuraava matkustaja kyllä tulee. Ei vain tiedetä, milloin!

Kommentit (6)

Nuttu nurin onni oikein
Liittynyt30.8.2015
1/6 | 

Niin totta! Joka kerta pääkaupungissa hortoillessani ja julkisiin kulkupeleihin harhautuessani tunnen itseni Suomen Törpöimmäksi Matkustajaksi. En ikinä osaa ilmaista kyytiinmenoaiettani oikein, en osaa maksaa oikein - enkä näköjään osaa istuakaan oikein (laukku....). Kotiuduin juuri Santorinilta, missä oli ihastuttavan helppoa matkustaa julkisilla: joka bussissa oli rahastaja! Istuin penkille ja odotin palvelua. Eikä haitannut, oliko raha juuri sopiva vai isompaa sorttia. Helppoa ja mukavaa. Muistanpa vielä ajan, kun Suomessakin oli rahastajat (toiveammattini lapsuudessa)....

Ehtoolehtolaiset joutuvat sen pahimman mahdollisen kouriin. Putkiremontti! Ja sen keskellä pitäisi vielä elää. Tai kuolla. Tai siis odottaa kuolemaa.

Remonttifirma konsultteineen on mitä hämärintä laatua. Eihän siitä asumisesta mitään tule. Pakoon on päästävä. Sarjan kakkososa viekin Pitkänsillan toiselle puolelle Hakaniemeen. Hulvaton meno väistötilassa jatkuu vaikkakin pienemmällä porukalla.

Tai miten sen nyt ottaa. Ambulanssiralli uhkaa jälleen sairastuvia. Itsekin minuuttiaikatauluissaan sekoavat hoitajat kotihoidon puolella, oudot hiippailijat asunnon aiemmilta vaiheilta. Myös uudet ystävät Afrikasta asti sekoittavat arkea uusissa ympyröissä.

Siiri rakastaa ratikka-ajelua. Hän osaa ulkoa kaikki reitit ja vaunun huojahdukset kiskoilla. Arjen pyöritys kimppakämpässä vie ajan, joten ajelua on toisessa osassa hiukan vähemmän. Kirjan juonesta ei sen enempää. Mutta sujuvasti lipeän aiheeseen, joka kuulostaa jopa putkiremppaa pahemmalta.

Helsingin sporalinjat rukataan uuteen uskoon. Yhdelle linjalle tulee yhtä reittiä ajettaessa kolme! numeroa. Siis kuinka? Ymmärtäisikö tätä ikistadilainen Siirikään?

Pääkaupunkiseudun Kehärata tullessaan sekoitti muun joukkoliikenteen vuonna 2015. Linja-autoille väännettiin uudet reitit ja väkisin vielä uudet numerot, joilla ei tietenkään ollut mitään muistisäännöksi soveltuvaa yhteyttä entisiin. Loistoidea! Vai kuinka?

Julkisen puolen satunnaismatkustajana mulla ei ole enää mitään hajua edes lähialueen linjanumeroista. llman googletusta ei ole asiaa edes muutaman kilometrin päähän Tikkurilaan. Ai niin, sinne pääsee junalla.

Vaan jos kaikki eivät sitten asukaan ihan radan vierellä? Nykyisin useimmiten saa HSL:n reittihaulla ehdotuksia, joissa on kaksi tai jopa kolme! vaihtoa. Matkalle, joka aiemmin tehtiin yhdellä kulkupelillä.

Siinä mielessä tietysti tuo sporalinjarukkailu poistaa vaihtotarpeen. Loikkaa kyytiin kolmosen ratikkaan ja pian huomaat olevasi linjalla 2. Lopulta poistuessasi valotaulussa loistaa numero 7.

Jepjep.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat