Kirjoitukset avainsanalla kotilo

Maailmassa on monta ällöä, pelottavaakin asiaa, mutta keskitytään nyt tällä kertaa elukoihin.

Hämähäkit – en tykkää. Mutta olkoot, kunhan eivät tule iholle. Ne pienet. Isot ja pörröiset pysykööt kaukana.

Ampiaiset – en tykkää. Niiden luonne on v-ttumainen. Oikeasti. Ne mustakeltaiset ovat olemassa ainoastaan hyökätäkseen kimppuun. Tehdäkseen niitä harmaita pallopesiä sinne, missä niitä ei kaivata. Niiden sukulaiset, mehiläiset, ovat mustaruskeita, ne sentään saavat aikaiseksi hunajaa. Ja huolehtivat kukkien pölyttämisestä. Kuten myös pörröiset kamunsa kimalaiset. Paitsi ne häiriintyneet karvapallerot, jotka yhtenä kesänä kävivät porukalla sekä koiran että isännän kimppuun. Takaapäin vieläpä. Raukkiksia. Olisivat yrittäneet yksi kerrallaan ja reilusti näyttäneet naamansa. Mimmi olisi syönyt. Jokaisen.

Mutta niissä raidallisissa ja lentävissä on eroja. Oikeasti. Noille pölyttäjille voi sentään yrittää osoittaa suuntaa, mihin toivoo niiden painuvan.

Mutta ampiaiset. Tulevat kohti kuin hävittäjälentokone. Tavoitteena ainoastaan osuma. Kipeä sellainen. Ei mitään virkaa. Ellei lasketa sitä, että ne syövät puuta. En kyllä näe siinäkään mitään järkeä. Terassiharjan harmaantuneeseen puuvarteen tulee vaaleita viiruja. Mutta mitä sitten? Ovat muuten myös lihansyöjiä. Siis haaskaeläimiä. Oikeasti. Eväsleivän kinkkusiivua, entistä porsasta, pistellään poskeen porukalla, jos se vain pöydälle sattuu jäämään.

Kotilot – en tykkää. Tekevät pihalla pitsiä kaikesta vihreästä. BLÄÄH! Liiskaan tai kerään jokaisen tielleni osuvan. Siitäs saatte, senkin nilviäiset!

Punkit – en tykkää. Salamatkustajia. Maksaisivat matkalippunsa. Vaan ei. Ensin piiloutuvat pienuuttaan. Sitten pullistelevat koiraparan silmäkulmassa. Saattavat tunkea sänkyynkin. Mitä loikkivat paikasta toiseen? Pysyisivät siellä isäntäelukoissaan. Myyrissä, peuroissa, jäniksissä. Metsässä.

Sammakot – en tykkää. Tulevat uima-altaaseen. Ja kuolevat sinne. Eivät tajua poistua pelastautumislankkua myöten. Yök. Eläessään ovat vähän arvaamattomia loikkiessaan. Ei voi varmasti tietää, mihin suuntaan.

Hiiret – EN tykkää. Ja sukulaisensa myyrät. Samaa porukkaa, hännän mitasta viis. Tunkevat ihmisasumuksiin. Kusevat ja paskovat kulkiessaan. Jos ei ole sisäsiisti, sietäisi pysyä ulkona. Tekevät pesän vaikka tyynyn sisään! Yök! Siivouksen jälkeen voi saada vaivoikseen myyräkuumeen.

Eikä niihin mitkään karkottimet toimi. Varmaan jorailevat hännät heiluen laitteen tahdissa. Mun mökissä. Kerran laitettiin hiiribaari. Kiittivät tarjoilusta. Yksi tosin napsi herkkuja liikaa ja uuvahti ikiuneen. Mun räsymatolle! Kiitti vaan. Ensi talvena ETTE tule! Onko selvä!

Käärmeet – EN TYKKÄÄ!!!!! Ne pitäisi lailla kieltää! Lehdessä väittävät, että voi siedättää itseään pelottaviin asioihin pikku hiljaa, kohtaamalla. EI PIDÄ PAIKKAANSA! Joka kerta kohdatessani sellaisen – yyyh, madon – pelkään niitä entistä enemmän.

Kerran kohdatesamme tosin taisi käydä niin, että se - yyyh, mato pelästyi vielä enemmän. Oli ollut aurinkoisella hiekkatiellä köllimässä. Olin jo astua sen päälle, ennen kuin huomasin koko rullaa. 'IIIIIIIIK! HYI saa..,per....., hel...,' ja kaikki muut tuntemani sivistyssanat luettelin ISOON ääneen. Sinne paineli pöhelikköön. Toivottavasti kuoli sydänkohtaukseen. Onko niillä - yyyh, madoilla edes. Sydäntä?! Toivottavasti. Että voivat kuolla sen pysähtymiseen silkasta pelästyksestä. Se olisi niille ihan oikein. Itse aiheuttavat elämänmittaisia kauhutiloja.

Nykyään inhottaa myös lehtikuvat ja vielä enemmän ne yllättävät, töllöstä tulevat mainospätkät tulevista ohjelmista, missä se – yyyh, mato, hyökkää kita levällään. Tai sekin, kun se vaan on. Olemassa. Siinä. YYYYYH. Ei helpota kammo. Viime aikoina olen päinvastoin herkistynyt entisestään niille kuville.

Enkä todellakaan menisi siedätyshoitoon, jossa lopulta ollaan kamua sellaisen – yyyh, madon kanssa. Ja kaulailtaisiin. EI IKINÄ. Maailma tipahtaa radaltaan ennen sitä.

Luontoihmiset puolustavat kaikkea elävää. ’Luonnon kiertokulkuun ei saa puuttua. Luonnon ruokaympyrän pitää pysyä tasapainossa.’ Jos ympäristössä on paljon sammakoita, hiiriä tai myyriä, käärmeitä ei ole ollut lähettyvillä.

Ei niin. Vielä. Mutta tulevat taas, kunhan keksivät apajat. Myyriä popsiessaan pitävät siinä sivussa punkkikannankin kurissa. Näkisipä vain. Tai siis ei. EN HALUA nähdä!

Tulisivatpa kurjet taas lähipelloille. Nokkisivat ne – yyyh, madot pois maailmasta. Tai haukat niitä kai syövät. Syökääkin hyvin!

Mutta jos linnut tulevat, tarkoittaako se, että niitä – yyyh, matoja on lähipellolla?

Kommentit (6)

Vierailija

Punkit on mun ykkösinhokki. Petollisia otuksia ja voi olla karmeita seurauksia!!!

Eikö vain oo jännä, miten erivärisiä noita kotiloita on? Vaikka majailevat samalla pihalla ja syövät samoja kasveja. Jotkut tosi tummia, toiset melkein läpikuultavia. Siis kotilot. Ei niinkään se otus siellä sisällä. Niitä en ole tutkinut tarkemmin.

Vai onkohan niillä niin, että osa kotiloista erikoistuu kukintoihin, osa lehtiin, osa ruohoon. Ja sitten on se jätekuskipuoli; lahoavat puut ja lehdet maistuvat parhaalta jonkun suussa.

Mutta että se vaikuttaa noin paljon ulkokuoreen?

Olisiko siis ihmisilläkin, että kun tarpeeksi syö hampurilaisia, alkaa kerrostua ja pyöristyä? Paljon parsaa puputtavasta sukeutuu sellainen soukkavartinen? Jos ravinto määrittelisi ihmisilläkin myös värityksen, lapsistani olisi pitänyt tulla aika tummia. Söin lakua ja salmiakkia odotusaikoina. Ja muulloinkin! :)

Mutta tuli vaaleita. Lapsista. Enkä itse edes rusketu.

Ai niin. Eksyinkö taas aiheesta – niistä kotiloista? Niin just. Luin jostain, että täysikasvuinen kotilo munii n. 40 munaa parin viikon välein. Että mistä tietää, milloin se on täysikasvuinen?

Isona tietysti. Mutta että munaseeko sellainen vähän pienempikin iso jo tuon 40 munaa? Ja mitä se tekisi, kun pihalla niitä viipeltää kymmeniä, satoja, tuhansia….ja se kertaa 40 kertaa – mitäs noita viikkoja on keväästä syksyyn…

Miten jaksankin jauhaa juttua samoista ällökotiloista?

Noh – tämmöstä jälkeä niiden juhlista syntyy. Tykkään kyllä pitsistä, mutten pihani kasveissa!

Kommentit (0)

Eikö ookin ihan kauniita maljakossa? Lupiinit. Kun niitä on sopivasti.

Mutta meillä niitä on koko rinne täynnään.

Varusteet esiin – ja taisteluun!

Etelärinteen vapautus alkakoon!

Kukkavanat siemenineen on nyt poistettu. Mutta vielä pitäisi varretkin niittää.

Seuraava ongelma onkin, mihin survoa nuo säkit kukkavanoja ja sitten ne niitetyt varret?

Sekajätteeseen ei saa laittaa biojätettä! Ei saisi. Ja pöh. Luotettavalta taholta oon kuullut, että on aikas kuumat oltavat jätteenpolttouunissa. Luulisi siellä kukkavanojenkin kypsyvän kivasti.

Mutta jos ei sinne, niin mihin ne sitten laitetaan? Kysynpä vaan.

Juu, ei käy komposti. Tontilla on lehtikomposti, kaksikin. Mutta nehän ne vasta kiinnostavatkin kotiloita!

Juu, ei ole kompostoria. Kukahan sitä hoivaisi? Ja sinne pitäisi kai muutakin laittaa kuin pelkkää puutarhajätettä - vaan ei kuitenkaan niitä kotiloita!

Eikä biojätettä kerralla niin paljon ole, että kärryllä kierrätyspisteeseen kannattaisi roudata. Tai sitten pitäisi ensin kerätä isompi kuorma. Ja siis houkutella niillä kasvijätekeoilla niitä kotiloita.

Että jotta…teinpä tahi en – vuodesta toiseen rinteen valtaavat lupiinit ja kotilot.

Mikset perustaisi sellaista huoletonta kivikkopuutarhaa, kysyt.

Voin kertoa, että kivetkin ovat kotiloiden mieleen.

Niillä on mukava köllötellä, kun on ensin syönyt hyvin…

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat