Kirjoitukset avainsanalla vanhat tavarat

Se vanha postikortti Imatralta sen teki.

Eksyin taas muistoihin. En niinkään omiini vaan sukuni.

Selaan haalistuneita ja hauraita valokuvia. Yritän saada selvää äidin kaunokoukeroista kuvien takana. Siunattu viisaus, kun vielä kirjoitettiin edes osaan kuvista henkilöiden nimet. Mutta kuka kukin on?

Äidinisän sukua on tutkittu aina 1500-luvulle asti. Enkä ihan ymmärrä, miten se on ylipäätään ollut mahdollista.

Sukututkimus vaatinee lehmän hermoja. Eipä hötkyillä. Märehditään. Ja palautetaan tuotos verkkomahan kautta pötsiin ja uudestaan märehdittäväksi. Vai miten se meni? Jostain sellaisesta lehmän rauhallisuuteen perustuvan sanonnan täytyy tulla.

Ennen aikaan oli tavallista, että samat nimet kulkivat suvussa sukupolvesta toiseen. Ennen aikaan ei kai myöskään muutettu ainakaan kovin kauas kotikulmilta. Suvut pysyivät aloillaan. Puolisot löytyivät naapurikylistä.

Kätevää? Just.

Samat nimet, niin etu- kuin sukunimetkin, vilisevät sukulinjasta ja maatilasta toiseen.

Isoisän isä oli Heikki. Samoin Heikin setä. Ja myös tämän Heikin setä. Ja kerta kiellon päälle, vielä yksi polvi taaksepäin löytyy isä nimeltä Heikki. Montako isoisoisoa siitä nyt tuleekaan.

Siihen loppui oma kärsivällisyyteni. Ja nämä oli jo kaikki valmiiksi etsittyjä, kunhan tavasin papereista ja kirjan sivuilta!

Näiden(kin)  eri sukuhaaroissa oli myös vuoroin Antti Heikinpoika, varsin kekseliäs Heikki Heikinpoika ja vaihtelun vuoksi toki väliin Heikki Antinpoika. Kätevää.

Mutta eihän nyt hyvän nimen käyttöä tähän kannata lopettaa.

Palataan takaisin isoisääni.

Hän ei ollut Heikki.

Mutta siis isänsä oli. Ja veljensä. Ja sisarensa puoliso. Vieläpä samaa sukunimeä kantava.

Sukutapaamiset kulkivat varmaan kaavalla: Hei hei, tässä Heikki. Ja tässä. Ja tässä. Ja...

Suku on pahin!

Taidan ymmärtää, mistä tämä sanonta juontaa. Heheee-h.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Anna-Liisa oli nuori äiti, kun hänen sisarensa katosi.

Aiemmin sisar kävi kaupunkivierailuilla tervehtimässä nuorta perhettä.

Nyt hänestä ei kuulunut mitään.

Viikot vaihtuivat kuukausiksi.

Lopulta posti toi kortin. Postileiman päiväys oli 9. lokakuuta.

Kuva kuin suoraan vanhoista Suomi-elokuvista. Oliko se vain sattumalta valikoitunut vai sisältyikö siihen jokin viesti?

 

.

.

.

"Sisko rakkahin! Parhaimmat terveiseni täältä. Ihmettelet kai, miksi olen täällä. Armoton kohtalo on kuljettanut. Toivon hauskaa syksyä. Lilja."

Se oli sisaren viimeinen yhteydenotto.

Oli vuosi 1924. Anna-Liisa oli isoäitini.

 

Kommentit (0)

Ystäväni Wiki P tietää jälleen kertoa: Äitienpäivää on vietetty Suomessa ensimmäisen kerran sata vuotta sitten. Tosin heinäkuussa ja vain paikallisesti Alavieskassa. Vuodesta 1927 alkaen sen paikka kalenterissa on ollut toukokuun toisena sunnuntaina.

Arkistojen aarteita tuli pelastetuksi tuhansien ja taas tuhansien tuhottavaksi tuomittujen niteiden seasta:

Sotavuonna 1943 äitienpäivää  vietettiin Väestöliiton ohjein ja ohjelmalla: Sotilaspastorin puhe muisti sinne jonnekin jääneitä isiä. Ja poikia. Toisessa puheessa ihmeteltiin rahan sokaisemaa ihmistä, joka ei arvosta kotiäidin työtä minään. Vuonna 1943 säädettiin kuitenkin laki perhelisästä vähävaraisille lapsiperheille. Olisiko jopa lapsilisän esiaste. Lapsilisä viettääkin tänä vuonna jo 70-vuotista taivaltaan.

Sotamarsalkka Mannerheim muisti Suomen kaikkia äitejä päiväkäskyllään 10.5.1942.

Nykyäideille tässä aina yhtä kauniit:

Hyvää äitienpäivää!

Kommentit (0)

Lumikki muutti sitten Ketunpesältä. Siellä meno hiljentyi niin, että päässä kaikuu. Piti päästä pois pölyyntymästä.

Ei olla vielä yksimielisiä, miten tätä kesäluukkua pitäisi nimitellä.

Tontilla on jo Ketunpesä ja Ketunpesä 2.

Puolisko haluaa sanottavan ylätalo.

Tylsästi.

Onhan se tontilla vähän ylempänä. Mutta ei siinä ole mitään luonnetta. Eihän?

Karttapalvelu väittää Takaperänjärveksi. Hah. Täällä oo muuta vesiaihetta kuin lähteestä johdettu uima-allas. Ei oo järvi. Se Takaperä on tuolla muutaman kilometrin päässä.

Hmmm. Oisko Ylä-Kettula?

Olkoon mikä vaan, mutta sadekelillä pitää jotain tekemistä keksiä.

Kas näin.

Yhyh. Olipa aikas paljon elämää tuolin kerroksissa. Meinaan, että pölyä. Atshiii.

Ja vanhoja sukkia? Millä vuosikymmenellä on mahdettu muokata edellisen kerran? Nailonsukkaa siellä on, kulmien pehmikkeenä. Mustalla karhunlangalla ommeltuna. Oli muuten neulakin unohtunut sinne pehmusteisiin. Ihan priimakunnossa.

Se neula. Sukkareunusta en purkanut. Sentään.

Vaan niin ei ole elämässä kuin luulisi.

Kaikki nämä vuosikymmenet Lumikki on ollut Lumikki.

Tässä kirjoittaessani huomasin sen tossuissa lukevan Cinderella.

Heh.

Hei! En osannut lukea - varsinkaan englantia - tullessani Lumikin äidiksi.

Olkoon se puolustukseni.

Kommentit (2)

Musta hattara
1/2 | 

Hienolta näyttää, kiva kun Lumikki on innostunut vanhan tuunaamisesta! Osoittaa arvostusta....

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat